Brysselinharmaata

Viime aikoina on ollut aika synkeää. Päivien väri on ollut vaihtelevan harmaa, riippumatta oikeastaan lainkaan säätilasta. Välillä vain lähes valoisan usvanharmaata, kuin kesäaamuna ennen auringonnousua. Enimmäkseen kuitenkin todella pimeää marraskuunharmaata. Aamuisin on vaikea päästä sängystä ylös, työpäivä kuluu hitaassa horroksessa ja illalla olen kaikesta koomailusta huolimatta aivan loppu. Tai ehkä juuri siitä johtuen?

En saa mitään aikaan, vaikka kuinka lupaan että tänään hoidan sen ja sen asian. Sellaisia ihan pieniä juttuja kuin vaikka kissan harjausta ja kynsienleikkausta tai puhelinlaskun maksamista saatan vatvoa viikon itkien iltaisin omaa laiskuuttani ja huonouttani. Aika tyhmää.

Mikään ei oikein tunnu miltään just nyt. Ei erityisestikään kivalta tai innostavalta tai kutkuttavalta. En nyt tarkoita, että kaiken pitäisi koko ajan olla huikean hauskaa ja elämän yhtä huvipuistoretkeä. Mutta en oikein näe edes sitä ihan normaalia arjen ihanuutta, jonka löytämisessä tavallisen tylsyyden keskeltä olen normaalisti aika mestari. Tavallisesti syyllistyn korkeintaan pienesti siitä, että olen tällainen laiskahko kotikissa, jonka mielestä on tuhannesti kivempaa käpertyä sohvalle kutomaan ja tuijottamaan telkkaria tai lukemaan romaania kuin lähteä ulos tuuleen ja sateeseen baareilemaan. Tavallisesti siisti koti, kynttilät palamassa ja hyvä iltaruoka saavat mut hyrisemään tyytyväisyyttä ja onnistumisen tunnetta. Nytkin ne tuovat turvallisen kodin tunnun, mutta samalla tuntuu, etten haluaisi mitään muuta tehdäkään kuin piilotella kodin turvallisten seinien sisällä ahdistavalta tosielämältä ja talven loputtomalta pimeältä. Töiden jälkeen askeleet suuntaavat suorinta tietä kotiin, enkä suin surminkaan pohdi jumppaan, lenkille tai kaupungille lähtöä kello viiden jälkeen.

Milloin musta tuli tällainen? Aikaansaamaton, veltto, laiska, onneton... Olen niin pettynyt itseeni. Joka vuosi toistuu sama kuvio, jossa kesän vaihtuessa syksyyn aloitan miljoona projektia intoa puhkuen. Lokakuussa jo alkaa vähän väsyttää iltojen pimetessä päivä päivältä aiemmin, ja marraskuussa annan lopulta periksi. Kaivaudun kotiin talvehtimaan, en jaksa lähteä mihinkään, enkä suunnilleen edes puhua kenellekään jos ei ole pakko. Sitten kun keväällä aurinko alkaa taas pilkahdella ja viideltä tai kuudeltakin on vielä valoisaa, alan uudelleen osoittaa varovaisia elonmerkkejä. Toukokuussa jaksaa taas vaikka mitä, ja kesän jälkeen olen virtaa täynnä. Ja taas aloitan saman kierron alusta. A-I-N-A. Joka jumalan vuosi.

Pitkäjänteisyys ei varsinaisesti koskaan ole ollut suurimpia hyveitäni, mutta koska toistaiseksi olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin ilmankin, en ole surrut hirveästi. Nyt vaan on alkanut tuntua, että olen vajonnut ihan tosi syvälle. En jaksa viedä mitään asiaa kunnolla loppuun. Gradunkin palautin, vaikka tiesin sen olevan huono, sillain vaan silmät kiinni ja humpsis. Sinne meni. Korjausvaiheessa keskityin lähinnä psyykkamaan itseäni kestämään sen, että arvosanasta tulee huono. Anteeks mutta mitä? Miksen vaan tehnyt korjauksia huonoksi havaitsemiini kohtiin vaikka väkisin ja hampaat irvessä?

Suunnittelen aina ihan hirveästi kaikkea, mutta lopulta toteutus jää melkein aina uupumaan. Tai sitten aloitan kaiken maailman tanssikursseja ja juoksuohjelmia ja tutustun uusiin ihmisiin, kunnes en vaan äkkiä jaksa enää. Annan itselleni hirveän helposti anteeksi sen, etten jaksanutkaan mennä enää tunneille, herätä ajoissa jumppaan, vastata tekstareihin. Sitten olen vihainen ja pettynyt itselleni.

Niin kuin nyt. Olen niin sairaan vihainen ja pettynyt. Itseeni ja muutamiin muihinkin. Samalla olen kuitenkin niin loputtoman väsynyt, etten edes jaksa välittää. En jaksa yhtään mitään muuta, kuin raahautua zombina töihin aamu toisensa jälkeen, selviytyä parhaani mukaan, ja iltaisin ja viikonloppuisin paeta omaa elämääni tv-ohjelmiin ja blogeihin. Ei tämä voi olla normaalia. Haluisin panna ajan pikakelauksella eteenpäin, jotta olisi jo kevät ja aurinko paistaisi. Siihen asti on varmaan vaan yritettävä selvitä tämän talvihorroksen keskellä.