Sillisalaattia, silvuplee!

Olen kokenut jonkinlaista virkistymistä (vapaa-ajallani) viime kertaiseen verrattuna. Vaihdoin aamun hillovoileivät kaurapuuroon ja hedelmiin, ja raahauduin hieman skeptisenä sekä joogaan että body pumpiin (en sentään samana päivänä, herra paratkoon). Äkkiä alkoi tuntua vähän kevyemmältä, vähän energisemmältä, vähän vähemmän siltä että haluaisin hautautua sänkyyn kolmen peiton alle odottamaan valoisampia aikoja. Tammikuu, tuo inhokkini kuukausien joukossa, alkoi tuntua ihan siedettävältä, joskin hurraan jo etukäteen ensi viikolla alkavaa helmikuuta. Valoa, aurinko, kevät!

Kuvat öö lokakuiselta Pariisin retkeltä, koska kameran syövereistä ei löytynyt mitään tuoreempaakaan...

Jottei meno menisi yltiöreippaaksi, harrastan kuitenkin edelleen puolentoista(!) tunnin torkutussessioita kissa kainalossani aamuisin, koomailen ison osan työpäivästä ahdistuen valtavasti kaikesta, mitä pitäisi tehdä, saamatta silti juuri mitään aikaan ja pohdin pääni puhki, mitä haluaisin tehdä elämälläni nyt kun maisterius häämöttää silmien edessä. Elämäntilanteeni on just nyt ihan kiva, mutta työni ei varsinaisesti innosta yhtään. Palkka ja työkaverit ovat ainoat asiat, jotka motivoivat nousemaan sängystä ylös aamuisin, enkä ole ihan varma, kauanko se enää riittää. Sinänsä ne olivat juuri ne kaksi asiaa, jotka saivat mut hakeutumaan friikkuhommista vähän turvallisemmille vesille ja vakityöhön. Silti aina välillä salaa kaipaan omia, kiinnostavia hommia, omaa, vapaata aikataulua ja hulluista työajoista huolimatta kiireetöntä tuntua elämässä... Ehkä - toivottavasti - vielä joskus.

Gradu on vihdoin lopullisesti palautettu, mutta kansitus roikkuu. Samoin kuin kaiken ikävän paperityön tekeminen, jota valmistumiseni vaatii, verokortin hankkiminen, puoli vuotta suunnittelemani vaatekaapin raivaus ja noin tuhat muuta tällaista pitäisi-asiaa. Olen hirveän pettynyt itseeni, kun en jaksanutkaan tehdä gradun korjauksia kunnolla, vaan hutaisin nekin vain vähän sinne päin. Ylipäätään olen todella kyllästynyt olemaan tällainen alisuoriutuja, se käy jotenkin itsetunnon päälle. Tähän asti olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että oikeasti osaisin hoitaa hommat paremmin, jos vaan viitsisin. Mutta mitä jos käytänkin laiskuutta vain tekosyynä? Pelkään epäonnistumista niin paljon, että epäonnistun mieluummin tahallaan kuin ikään kuin vahingossa, kovasta yrityksestä huolimatta...? Mitä jos olenkin vain tosi tyhmä? Voi minkälaisen identiteettikriisin gradu sai aikaan.

Luin tänään töissä tämän artikkelin täydellisyyden tavoittelusta. En osaa ajatella itseäni perfektionistina, koska kerran teen kaiken niin hutiloiden ja huonosti, mutta silti jotenkin samastuin. Ahdistun ihan hirveästi, kun en ole sellainen ihminen, jolla on aina asiat hoidossa, langat käsissä, laskut kansioissa, vaatteet viivasuorissa pinoissa vaatekaapissa ja viikon ruokalista valmiiksi mietittynä. En jaksanutkaan mennä jumppaan, en imuroida tai maksaa puhelinlaskua heti sen avattuani. En vastata viesteihin, lähteä ulos, olla sosiaalinen. Nyt kun listaan näitä asioita, ne eivät enää tunnu niin suuren suurilta. Maksan kyllä laskut ajallaan, hoidan kaiken pakollisen byrokratian ja pidän jonkinlaista huolta itsestänikin. Mutta. Asioista murehtiminen on niin _turhaa_. Jos vain hoitaisin hommat heti, vapautuisi paljon aivokapasiteettia kaikkeen kivaan. Ei tarvitsisi aina odottaa viime hetken paniikkia saadakseen asiat järjestykseen.

Kaiken tämän märehtimisen seurauksena koen sentään edistyneeni johonkin suuntaan. Mulla on ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sellainen tunne, että pohdin näitä mitä haluaisin tehdä ja mitä musta tulee isona -juttuja ihan vain oman itseni kantilta. En ollut koskaan tietoisesti ajatellut yrittäväni valinnoillani miellyttää muita, mutta nyt tuli äkkiä sellainen olo, ettei mun olekaan pakko tehdä niin ja niin vain siksi, että multa odotetaan jotain. Mun vanhemmat eivät ole koskaan suoranaisesti asettaneet mitään muottia, mihin mun pitäisi sopia, mutta silti olen tiedostamattani yrittänyt aina olla mahdollisimman täydellinen tytär. Kuvaan kuuluu hyvä suoriutuminen koulutuksesta, työn tekeminen (siis ihan minkä vaan, kunhan ei jää työttömäksi vetelehtimään), hoikkana pysyminen, pariutuminen, perheen perustaminen ("lapset kannattaa hankkia nuorena!"), taloudellisesta pärjäämisestä huolehtiminen. Kaikenlainen "hörhöily", velttoilu, epärealistisuus (eli yltiöpositiivisuus), erikoisuuden tavoittelu ja muu vastaava epäinsinöörimäinen hippeily on tietenkin epäilyttävää ja väärin. Totta kai ymmärrän, että vanhemmat haluaa meidän pärjäävän hyvin elämässämme, mutta en silti voi elää niitä varten. Kaiken tämänhän jokainen naistenlehtiä ja self help -oppaita lueskellut toki tietää, mutta sen oikeasti oivaltaminen on ihan eri asia.

Viime vuonna iski aika kova vauvakuume. Sellainen aivot pehmentävä ja kaiken järjenjuoksun sumentava tahdon-tahdon-TAHDON-kuume. Mistä lie tuli, mutta nyt se on onneksi vähän hellittänyt, ja mulla on taas turvallisesti sellainen olo, että joo mutta ei ihan vielä. Hyvä kun itsestäni selviän, saatikka että huolehtisin toisesta ihmisestä. Mutta siis tässäkin unelmassani mietin tosi paljon sitä, miten ihanaa musta olisi esitellä vanhemmilleni ensimmäinen lapsenlapseni. En hirveästi pohtinut arkea parkuvan sinappikoneen kanssa, vaan arvelin että luonnollisesti minun lapseni nukkuisi heti kaksikuisesta asti yöt läpeensä ja söisi hyvin, ja jaksaisin itse ranskalaismammojen tapaan pitää huolta itsestäni samaan malliin kuin aiemminkin (no, tämähän ei vielä paljon vaadi, paitsi jos on tällainen fletkumato kuin minä). Tuota, niin varmaan. Ja sittenkin kaikki sujuisi tietenkin kuin tanssi, kun vauva pitäisi kolmikuisena panna hoitoon (mihin??? ja millä rahalla?), kun äiti palaa painamaan pitkää päivää toimistolle ei-niin-unelmiatyöhön. Eeeeei, ei tää kuulostakaan yhtään kivalta... Ja mikä syy hankkia lapsi on se, että haluaa miellyttää omia vanhempiaan? Voi huoh... Koskakohan kasvan aikuiseksi?

Just nyt kivoilta projekteilta tuntuvat muun muassa parvekepuutarhan suunnittelu, asunnon sisustus (seinät huutavat yhä 9 kuukauden jälkeen tyhjyyttään) sekä vuoden vähäisten lomien suunnittelu. Yhdet lennot on jo varattu - Roomaan, gradupalkintomatkalle huhtikuun alussa, jee! - ja toukokuussa ajattelimme hurauttaa junalla Lontooseen pitkäksi viikonlopuksi. Jo vähän lähempänä voisi ajatella piipahdusta Amsterdamiin ja miksei vaikka Kölniinkin. Kesälomalla oli alun perin tarkoitus tulla Suomeen juhannuksen viettoon, mutta nyt alankin kallistua kohti vaihtoehto B:tä. Siitä ehkä lisää myöhemmin ;)

Kaikesta ankeilusta huolimatta elämä on kuitenkin aika kivaa just nyt! Pitäisi vain löytää reippausvaihde itsestään vähän useammin.