Kyllä se siitä

Hassua, miten heti kun sain eilisen tekstin puserrettua ulos, olo parani. Helpotti vähän, kun sai sanottua kaiken mieltä painavan. Aamulla heräsin aikaisin auringonpaisteeseen ja raivattuani aamupuhteena asunnon edustuskuntoon ja leivottuani pannukakkua otin vastaan joukkion kivoja kavereita varsin yltäkylläiselle brunssille. Istuttiin iltapäivään asti pöydän ääressä, juotiin kolme pannullista kahvia ja naurettiin hölmöille jutuille.

Iltapäivällä houkuttelin vielä Maximen ulos kävelemään upeaan auringonpaisteeseen. Puoli Brysseliä oli päättänyt suunnata meidän kanssa Woluwen puistoon (loput olivat varmaan Bois de la Cambressa), mutta olin niin hyvällä tuulella, etten antanut ajoittaisten ruuhkien häiritä. Taivas tuntuu tällaisina päivinä olevan paljon korkeammalla, ja on kevyempi hengittää ja ajatella. Muistuu mieleen myös hyviä asioita, ja haaveilen vähän jopa varovaisesti tulevaisuudesta. Viimeaikainen toivottomuuden tunne syntyy osittain siitä, etten oikein näe tulevaisuuteen. Toimistopäivät toistuvat yksitoikkoisina, viikonloppuisin on masentavan harmaata ja takaraivossa kummittelee epämääräinen tunne siitä, että pitää yrittää nauttia Brysselistä vaikka väkisin nyt kun täällä ollaan. Perspektiivi on ajoittain vähän kadoksissa ja arki tuntuu kamalan raskaalta.

Piti siis kuitenkin tulla sanomaan, että enköhän tästäkin selviä. Aurinkoinen sunnuntai aika ajoin tekee jo paljon. :)

Motivaatiovalas täältä