Pitäisi kai aloittaa virallisesti...? Sain eilen Hannalta kirjeen (mistä muuten SUURI kiitos! Kun on jumittanut viikon verran Turussa täysin eristyksissä kavereistaan, perheestään ja elämästään, pieni tervehdys voi olla elämää suurempi asia:), josta sain idean perustaa oman journalin. Kun nyt kuitenkin asutaan kaikki eri kaupungeissa.
Nyt on tosiaan merkkipäivä. Mä muutin tasan viikko sitten omilleni tänne Turkuun. Alku oli yhtä kaaosta, huoneessa vallitsi kaamea pahvilaatikoiden ja rojun sekamelska, netti ei toiminut eli en saanut kehenkään yhteyttä ja oli vähän koti-ikäväkin... Varsinkin kun kotia ei enää ole, vaan perhe muutti Amerikkaan perjantaina ja mä nään ne seuraavan kerran jouluna. Ei varsinaisesti mikään pehmeä lasku opiskelijaelämään.
Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että alkaa helpottaa. Eilen sain vihdoin viimein netin, ja kirjeen Hannalta ja huoneen järjestykseen. Meseilin vähän Simon ja äitin kanssa, ja me kokeiltiin webbikameraakin. Mä olin tosi ylpeä itsestäni, kun osasin käyttää sitä ilman apua! Joka tapauksessa, ei oo enää niin yksinäinen olo, kun tietää, että saa halutessaan yhteyden kaikkiin tuttuihin ja turvallisiin ihmisiin...

***

Mun mielestä on ihan hassua, miten äkkiä mä oon tottunut asumaan täällä Turussa. Vastahan mä viikko sitten tulin... Melkein huolestuttavaa, ettei enää itketä yhtään. Viikko sitten, kun piti lähteä kotoa ja mun huone oli ihan typötyhjä paria hyllyä lukuunottamatta, ja piti sanoa heihei äitille ja isille, mua itketti ihan kamalasti. Mä porasin melkein koko matkan Turkuun, mikä saattoi olla hiukan vaarallista, koska mä ajoin kuitenkin itse. Silloinkin piti vähän tirauttaa kun oltiin pari viikkoa sitten Samin häissä ja kaikki sukulaiset tuli hyvästelemään meitä (en tiedä kumpi niiden mielestä oli kamalampaa, se että mä muutin Turkuun, vai se että noi muut muutti Amerikkaan:), mutta nyt, kun oon oikeasti täällä, kaikki on vaan uutta ja ihmeellistä. Ja samaan aikaan tuntuu kuin olisin ollut täällä suunnilleen aina. Asiaan voi vaikuttaa sekin, että muuton aiheuttama stressi on nyt ohi ja oon voinut ensimmäistä kertaa suunnilleen koko kesänä ihan vaan rentoutua. Mä oon nukkunut täällä joka yö kuin raskas tukki. Viime yönä mä tosin heräsin kolmelta siihen että mun parvekkeen ovi oli selkoselällään ja ulkona satoi aivan kaatamalla. Se oli jotenkin hassulla tavalla hieno tunne.

Mun molemmat kämppikset on muuten nyt ilmaantuneet. c-huoneessa asuva Taru oli täällä jo silloin kun mä tulin ja a-huoneessa asuva Tiina ilmestyi tänään. Ne tuntee toisensa jo entuudestaan, ja mulla on vähän ulkopuolinen olo, kun niillä juttu kulkee... Tosin mitä mä nyt niiden puheista oveni läpi kuulin ja ymmärsin, ne on kait molemmat hakeneet uutta kämppää syksylle, eli saa nyt nähdä kenen kanssa mä tän vuoden tässä asustelen.

Mulla on aivan mielettömän energinen olo, kun join äsken kahvia ensimmäisen kerran aika pitkään aikaan. Tai siis cappucinoa... Mä kävin tänään kaupassa, mikä oli tosi mahtavaa. Yksinasumisen parhaita puolia on se, että saa itse päättää mitä ostaa kaupasta! Tosin silloin voi käydä niin kuin mulle tänään, kun unohdin ostaa leipää ja puurohiutaleita, mutta haalin mukaani sen sijaan ihanaa suklaacappucinojauhetta ja riisifruttijälkkäreitä. Hyvää ja terveellistä...