Vaikeeta olla mää

Huomenna on ystävänpäivä, enkä ole muistanut/aio muistaa yhtään ketään mitenkään erityisesti. Oon ihan tarpeeksi paniikissa siitä, että oon (mukamas) ainakin kuukauden myöhässä töiden haun suhteen ja turhaudun pelkästä ajatuksesta että pitäisi kirjoittaa vielä yksikin hakemus, jota lähettäessä kuitenkin ajattelen, ettei mulla ole edes olemattoman pientä mahdollisuutta saada kyseistä työtä (mikä asenne puolestaan varmasti vähentää mun mahdollisuuksiani...). Eikä mua piristä lainkaan se tosiseikka, että aika moni muu on ihan täsmälleen samassa tilanteessa :/ Mun itsetuntoni rippeetkin karisee heti kun mun pitäisi saada joku vakuutettua siitä, että Juuri Minä olen Oikea Henkilö tähän työhön, ja oon ihan varma että mun hakemuksesta paistaa läpi se, että tiedän valehtelevani. En mä ole mikään iloinen, ulospäinsuuntautunut ja asiakaspalveluhaluinen henkilö, mutta en kai mä voi kirjoittaa hakemukseen että oon ujo, epäsosiaalinen ja melko hitaasti lämpeävä tyyppi, joka inhoaa vieraille ihmisille puhumista. Pitäisi olla oma itsensä, mutta mä en keksi itsestäni mitään sellaista hyvää sanottavaa mikä sopisi hakemukseen laitettavaksi, ja mitä sanoessani en tuntisi huijaavani sekä itseäni että hakemuksen lukijaa... Enkä nyt tarkoita, että erityisemmin vihaan itseäni, yleisesti ottaen oon ihan mielelläni just mä. Mulla on kavereita jotka on ihan vapaaehtoisesti mun seurassa, saan ihmiset nauramaan ja vaik saatankin olla vähän hidas, tutustun kuitenkin koko ajan uusiin neroihin tyyppeihin. Inhoan vain periaatteessa sitä, etten tiedä työnhakutilanteessa miten päin mun pitäisi olla että miellyttäisin toista osapuolta tarpeeksi. Toisten miellyttäminen on koko mun elämäni ajan ollut mun olemassaoloni suurin päämäärä, ja vaivaannun ihan suunnattomasti siitä, jos en tunne jonkin uuden tilanteen käyttäytymissääntöjä. Pitäisi ehkä opetella olemaan välittämättä niin paljon siitä mitä mieltä muut on musta, se on vain niin hirmuisen vaikeeta :/

Juuri tällä hetkellä mua vaivaa myös se, että mun mieliala heittelee ihan kymmenen minuutin välein. Saatan ensin olla ihan innoissani kun törmään suunnilleen parinkymmenen metrin välein yliopistolla kaikkiin ihan random-tyyppeihin (vau, mä tunnen siellä jo aika paljon porukkaa!) ja sitten hetken päästä haluaisin vain päästä kotiin mahdollisimman pian mähöttämään ja olemaan tosi epäsosiaalinen... Saatan angstailla pitkään sitä että mulla on niin kamalasti hommia ja vähän aikaa ja välillä oikeasti tuntuu että kuolen väsymykseen. Ja ihan kohta musta kuitenkin on maailman nerointa, kun on niin kiire ja ihan sama jos en saa töitä, kun tulee Frendit ja mun pitää tehdä kielioppiläksyjä (mähän suorastaan rakastan ruotsin kielioppia! <3) Ja sillä hetkellä mielialanvaihtelutkin on parasta mitä on, koska muutenhan elämä olisi tosi tylsää ja ennalta-arvattavaa, ja niin se olisikin, olisi vain kivaa jos mun hyvä/paha tuuleni kävisi edes jotenkin järkeen ja sille olisi jokin oikea syy! Tuntuu ihan kauhealta kun välillä haluan vain tiuskia ja karjua kaikille läheisille ihmisille ilman mitään varsinaista syytä, ja hetken päästä en edes muista sellaista ja siinä vaiheessa on vähän ikävää jos on juuri sanonut jotain pahasti. Ihan kesken keskustelun saatan muistaa jonkin hoitamattoman asian, joka alkaa ahdistaa niin pahasti etten pysty enää keskittymään mihinkään mitä toinen sanoo ja oon varmaan todella rasittava. Alan vähitellen aavistaa miltä tuntuu olla maanis-depressiiivinen :| Yhtä aikaa haluaisin että elämä olisi ihan vähän yksinkertaisempaa ja selkeämpää ja samalla kuitenkin pelkään että se ei silloin olisi läheskään niin hauskaa. Voin kyllä kestää ajoittaisen ahdistuksen, stressin, sattumanvaraiset kiukunpuuskat ja kaiken muun ikävän, kun sitten välillä kuitenkin saatan innostua jostain pienestä jutusta ihan suunnattomasti.