tiistai 4. maaliskuuta 2008

Tyytymättömyyttä

Vielä jokin aika sitten haikailin kunnon talvea, mutta nyt kun se vihdoin saapui, olen melkein pettynyt koska kaipaan jo niin paljon kevättä ja kesää, auringonpaistetta aikaisin aamulla, hyväntuoksuista ilmaa ja niin lämmintä että kolme paitaa päällä ei tarvitse palella. Odotan jo kesälomaa ja kaikkea sitä ihanaa mitä siihen mielessäni liitän, uintireissuja Tesomalle, pyöräretkiä, loikoilua ihan vähän liian kostealla nurmikolla meidän takapihalla, Imatran tukahduttavia keskikesän helteitä (siellä on kesäisin poikkeuksetta kuumempi ja talvisin poikkeuksetta enemmän lunta kuin esim Tampereella, mikä paratiisi!), joutilasta kaupungilla vetelehtimistä kun ei ole kiire mihinkään lämpimään sisälle... Kuitenkin kaikki se on vain mun mielessäni ja tiedän että kun kesä tulee, suurin osa ajasta menee töissä ja sitten siihen samaan, mihin talvellakin, eli kahvilla istumiseen ja noista yllämainituista puhumiseen, missä ei kyllä sinänsä ole mitään vikaa, välillä vain käy vähän turhauttavaksi suunnitella, kun mitään ei lopulta tapahdu :/

Silloin kun asuin vielä kotona, en mitään muuta odottanutkaan kuin sitä että pääsen pois, toiseen kaupunkiin, yksin, ei tarvitse kuunnella kenenkään valitusta ja komentelua tai miettiä että voinko syödä viimeisen banaanin, jos niitä ei ollutkaan tarpeeksi ja kaikki ei ole vielä saaneet. Tai ylipäätään että voin itse päättää mitä haluan juuri tänään syödä, eikä kukaan tule pyörittelemään silmiään jos huvittaa syödä pelkkää tonnikalaa suoraan purkista. Vieläkin tunnen salaista mielihyvää saadessani tyhjentää kokonaisen purkillisen ihan yksin... (Mulla on selkeästi ollut lapsena trauma tonnikalasta, tykkäsin siitä niin paljon, enkä koskaan saanut sitä tarpeekseni :D). Silti nyt on yhä useammin ikävä kotiin. Tai edes johonkin, missä on muita ihmisiä koko ajan ympärillä elämässä omaa arkeaan ja jakamassa sen mun kanssani. Miten oon voinut pitää itsestäänselvänä pikkusiskoa joka on aina valmiina mun pöhköimpiin päähänpistoihini, joka on aina siinä seinän takana (valitettavan usein kuuntelemassa huonoa musiikkia valitettavan kovaa, mutta kuitenkin) ja joka tajuaa puolesta sanasta millä tuulella oon??? Kuka nyt laulaa mun kanssa saunassa ja sekoittaa sen jälkeen ällöttäviä spetsejä kokiksesta ja spritestä? Kuka katsoo mun kanssa yleisurheilua telkkarista? Keneltä mä nyt voin kysyä sunnuntaiaamuna että mitä kivaa/typerää tänään tehtäisiin, leivotaanko muffinsseja vai luetaanko yhdessä hesarin syntyneet ja kastetut -ilmoituksia?

Tietenkin kavereiden kanssa tekee kaikkea kivaa ja erityistä, mutta juuri se siinä on vikana. En halua mitään niin erityistä läheskään aina. En halua joutua suunnittelemaan etukäteen milloin nähdään ja missä, loppujen lopuksi kuitenkin aina samoissa paikoissa aina saman päiväjärjestyksen mukaan. Keskviikkona lounaalle ja Naantaliin kahville, lauantai-iltana baariin ja sunnuntaina pienen pienessä krapulassa leffaan... Suunnitellaan tulevia tapahtumia kahvin äärellä, vaikka välillä tuntuu ettei mikään tule toteutumaan. Ja mä haluaisin vain, että joskus voisin siivota yhdessä jonkun kanssa, koska se on niin paljon kivempaa sillain. Tai että joku innostuisi auttamaan mua iänikuisissa projekteissa kuten reseptivihon tai valokuva-albumin kanssa. Olisi joku jolle sitä albumia näyttää kun se on valmis, ja jonka kanssa kokeilla reseptejä. Joku jonka kanssa juostaan perjantai-iltana hakemaan leffa Makuunista, ihan hetken mielijohteesta, tai mähötetään koko lauantai ihan vain kun ei ole mitään tekemistä...

Ehkä mulla on ihan pikkuisen koti-ikävä. Ja oikeastaan aika paljonkin. Välillä kaipaan kodin rutiineja niin paljon, että melkein alkaa itkettää kun kuljen jonkun valaistun omakotitalon ikkunoiden ohi ja näen sisällä kun ihmiset katsovat uutisia yhdessä. Lauantai-iltaisin haluaisin ihan kamalasti olla kotona menossa saunaan ja sen jälkeen kuistille grillaamaan, niin kuin aina lauantaisin suunnilleen maaliskuulta marraskuulle siitä asti kun muistan.

Tiedän romantisoivani tätäkin, enkä olisi missään nimessä valmis muuttamaan enää pysyvästi takaisin kotiin, mutta en silti tajua aina välillä miten jaksan odottaa kesään asti, kun taas pääsen Kalkkuun...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti