Heräsin kolme varttia ennen kuin olisi pitänyt olla yliopistolla (puoliksi tarkoituksella, illalla oli jo sellainen olo, ettei huvita raahautua aamulla kahdeksaksi jumittamaan tietokoneluokkaan maailman turhimmalle "luennolle"). Tarvitsinkin noin viisi minuuttia siihen, että heräsin riittävästi voidakseni päättää lintsaavani. Paljon kivampaa, kun ei tarvi lähteä rynnimään ulos pimeään, vaan voi kaikessa rauhassa syödä aamiaista ja ruveta lukemaan tenttiin mukavasti vilttiin kääriytyneenä, tukka sekaisin ja ilman silmälaseja (kylläkin pukeissa, koska yövaatteissa opiskelu ei todistettavasti vain onnistu).
Ulkona on maailman kaunein vaaleanpunainen aamu, josta ottaisin mieluusti kuvan, mutta en viitsi kun tiedän jo etukäteen että siitä tulisi tosi surkea. Joudutte nyt vain kuvittelemaan miten kivalta turkulainen puutaloalue, joka ikkunastani pilkottaa, näyttää tämmöisenä pakkasaamuna kun kaikki on huurteessa paitsi vaaleanpunaisena ja vaaleansinisenä kirkastuva taivas ja kun ikkunassa on pikkuisia söpöjä kuurankukkia... Tykkään kovasti talviaamuista!
Tykkään myös tällaisesta vuorokausirytmistä, jossa saan itse päättää miten käytän päivän valoisat tunnit ja sitten vasta illan hämärtäessä tarvii lähteä töihin. Käyn ulkona ottamassa d-vitamiinikylpyjä (tai niin haluan ainakin uskoa), askartelen vähitellen joululahjoja kokoon, opiskelenkin hiukan, nukun pitkiä päiväunia... Ja auringonlaskun aikaan havahdun siihen, että pitää pakata työhanskat kengät eväät ja romaani laukkuun ja lähteä.
Taivas on viime päivinä hehkunut viimeisiä auringonlaskun keltaisia ja vaalenapunaisia siinä vaiheessa, kun kävelen kotoa Caribian bussipysäkille. Bussia odotellessa väri vaalenee vähitellen sinertäväksi ja tähdet syttyvät. Matkalla ehdin vielä nähdä pari vilausta valaistusta Tuomiokirkosta joulukuusineen ja -valoineen viimeistä vaaleaa taivaankaistaletta vasten, ja sitten onkin vain pimeää jälleen kerran. Mutta se ei menoa postihallin loisteputkien alla haittaa...
Illan tunnit vilahtavat melkoista vauhtia, kun kyykkään Sauvontietä ja varpistan Ankkuritietä lajitellessa (ja pohkeet kiittää...). Yhdeksän jälkeen ulostaudun glitterin peitossa, jalat muusina ja silmät seisoen ulos, missä kuiva kylmyys salpaa hengityksen hetkeksi. Onneksi on äitin lahjoittama Ugly Betty -takki, jonka sisään en erota -10 astetta -20 asteesta, ainoastaan nenänpää toimii jonkinlaisena mittarina! Kotona otan rapusuihkun (sisareni nimitys kuumalle suihkulle, jossa iho muuttuu tulipunaiseksi), nautin maittavan ja ravitsevan iltapalan ja
Ja seuraavana päivänä sama uusiks. Emmä jaksa mennä nyt aamulla mihkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti