Ai niin, mulla on tää blogikin… Pitäis varmaan
joskus jotain kirjoittaa. Mut ei nyt ehdi. Tai oikeastaan jaksa. Paan
ihan vähän vaan nää silmät kiiiiiiinniiiikrrooohhhh…
Vähän tällaista on ollut viime päivinä. Eka viikko töissä laiskahkon gradun kirjoittelun ja omaan tahtiin tehtyjen friikkutöiden jälkeen tuntui suunnilleen samalta kuin olisi vahingossa jäänyt tuulimyllyn lapaan kiinni ja saanut aika kovasti kyytiä. Nyt olen palannut taas maan pinnalle ja alan vähitellen tuntea itseni omaksi itsekseni. Enimmäkseen.
En vieläkään oikein tajua, että olen täällä. En oikein edes uskalla mennä ulos yksinäni, mikä johti kohtalaisen surkuhupaisaan viikonloppuun, kun hyljättynä vetistelin olohuoneen lattialla miten tällainen lähes maisterisnainen jolla on ikääkin jo kunnioitettava neljännesvuosisata ja monen vuoden (kröhöm) kokemus ulkomailla asumisesta voi pelätä ulosmenoa uudessa kotikaupungissaan! Yksin siis. Enimmäkseen kai pelkään sitä, että joku huomaa, etten oikein kuulu joukkoon. Että olen maalaishiiri kaupunkilaisten joukossa. Mutta voitin pelkoni toistellen mielessäni Ötökän elämästä opittua mantraa ja kävin kaupungilla. Kahdesti. Mutta enimmäkseen kyllä vain katsoin Mad Meniä koneelta ja söin niin paljon pakastepitsaa että lähimarketin myyjäpoika jo sunnuntaina tunnisti mut…………………….
******************
Tuohon asti pääsin noin neljä viikkoa sitten, kun mietin, että olisi varmaan asiallista päivittää välillä kuulumisiaan tänne(kin). Äitikin ehti jo laittaa viestiä ja varmistaa, että olen yhä elossa. Tuli vain kaikenlaista. Sitä paitsi rehellisesti sanottuna olen ihan iloinen, että olen tässä rauhassa yrittänyt sulatella asioita, enkä heti rientänyt esim. tänne parkumaan, kun aluksi meinasi olla vähän vaikeaa. Koska onhan sellaista nyt yleensäkin odotettavissa, kun elämässä tulee isoja muutoksia vastaan, ja nyt ollaan jonkin aika perustavanlaisen äärellä. Äkkiä kaukainen tulevaisuus onkin tässä ja nyt, eikä sellaista ole kauhean helppo tajuta tai varsinkaan ottaa tyynesti vastaan!
********************
Kaikenlaisiin pieniin asioihin pitää tottua. Kovaäänisiin belgialaisiin, jotka kuulostaa vihaisilta puhuessaan ihan normaalisti. Irtonaisiin katukiviin, jotka sinkoaa varomattoman kulkijan päälle mutaisen suihkun sadepäivinä. Auringonpaisteeseen, joka voi sekunnissa muuttua kaatosateeksi ja ukkoskuuroksi. Leipään, joka ei maistu kriittiselle ranskalaiselle muttei kyllä oikein minullekaan, vaikka suvaitsevaisempi olenkin. Ravintoloihin, joissa laskun maksamishetkellä voi hyvin kuvitella olevansa yhä Suomessa.
On niitä mukaviakin asioita. Autot, jotka jarruttaa vaikka mistä vauhdista päästämään jalankulkijan tien yli. Maailman ihanin asunto, joka alkaa vihdoin viimein asettua kuosiinsa (meillä on jopa keittiön pöytä!). Kivat työkaverit ja leppoisa ilmapiiri töissä. Kissa, joka palasi parin päivän karkumatkalta - nyt jo naapurit tietää soitella perään heti kun se erehtyy pöllöilemään tuonne katolle, great!
Niin ja sellaistakin pääsi tapahtumaan against all odds, että sain gradun valmiiksi. GRADUN. VALMIIKSI. OO ÄM GEE. Nyt voin vihdoin alkaa taas elää… Ja blogata :)
Vähän tällaista on ollut viime päivinä. Eka viikko töissä laiskahkon gradun kirjoittelun ja omaan tahtiin tehtyjen friikkutöiden jälkeen tuntui suunnilleen samalta kuin olisi vahingossa jäänyt tuulimyllyn lapaan kiinni ja saanut aika kovasti kyytiä. Nyt olen palannut taas maan pinnalle ja alan vähitellen tuntea itseni omaksi itsekseni. Enimmäkseen.
En vieläkään oikein tajua, että olen täällä. En oikein edes uskalla mennä ulos yksinäni, mikä johti kohtalaisen surkuhupaisaan viikonloppuun, kun hyljättynä vetistelin olohuoneen lattialla miten tällainen lähes maisterisnainen jolla on ikääkin jo kunnioitettava neljännesvuosisata ja monen vuoden (kröhöm) kokemus ulkomailla asumisesta voi pelätä ulosmenoa uudessa kotikaupungissaan! Yksin siis. Enimmäkseen kai pelkään sitä, että joku huomaa, etten oikein kuulu joukkoon. Että olen maalaishiiri kaupunkilaisten joukossa. Mutta voitin pelkoni toistellen mielessäni Ötökän elämästä opittua mantraa ja kävin kaupungilla. Kahdesti. Mutta enimmäkseen kyllä vain katsoin Mad Meniä koneelta ja söin niin paljon pakastepitsaa että lähimarketin myyjäpoika jo sunnuntaina tunnisti mut…………………….
******************
Tuohon asti pääsin noin neljä viikkoa sitten, kun mietin, että olisi varmaan asiallista päivittää välillä kuulumisiaan tänne(kin). Äitikin ehti jo laittaa viestiä ja varmistaa, että olen yhä elossa. Tuli vain kaikenlaista. Sitä paitsi rehellisesti sanottuna olen ihan iloinen, että olen tässä rauhassa yrittänyt sulatella asioita, enkä heti rientänyt esim. tänne parkumaan, kun aluksi meinasi olla vähän vaikeaa. Koska onhan sellaista nyt yleensäkin odotettavissa, kun elämässä tulee isoja muutoksia vastaan, ja nyt ollaan jonkin aika perustavanlaisen äärellä. Äkkiä kaukainen tulevaisuus onkin tässä ja nyt, eikä sellaista ole kauhean helppo tajuta tai varsinkaan ottaa tyynesti vastaan!
********************
Kaikenlaisiin pieniin asioihin pitää tottua. Kovaäänisiin belgialaisiin, jotka kuulostaa vihaisilta puhuessaan ihan normaalisti. Irtonaisiin katukiviin, jotka sinkoaa varomattoman kulkijan päälle mutaisen suihkun sadepäivinä. Auringonpaisteeseen, joka voi sekunnissa muuttua kaatosateeksi ja ukkoskuuroksi. Leipään, joka ei maistu kriittiselle ranskalaiselle muttei kyllä oikein minullekaan, vaikka suvaitsevaisempi olenkin. Ravintoloihin, joissa laskun maksamishetkellä voi hyvin kuvitella olevansa yhä Suomessa.
On niitä mukaviakin asioita. Autot, jotka jarruttaa vaikka mistä vauhdista päästämään jalankulkijan tien yli. Maailman ihanin asunto, joka alkaa vihdoin viimein asettua kuosiinsa (meillä on jopa keittiön pöytä!). Kivat työkaverit ja leppoisa ilmapiiri töissä. Kissa, joka palasi parin päivän karkumatkalta - nyt jo naapurit tietää soitella perään heti kun se erehtyy pöllöilemään tuonne katolle, great!
Niin ja sellaistakin pääsi tapahtumaan against all odds, että sain gradun valmiiksi. GRADUN. VALMIIKSI. OO ÄM GEE. Nyt voin vihdoin alkaa taas elää… Ja blogata :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti