maanantai 24. marraskuuta 2014

Kaikki on vinksin vonksin

Ei ole ollut oikein sanottavaa. Ei täällä, ei omassa päiväkirjassa, ei kasvotusten tai puhelimessa. Tai olisi, mutta koen kamalan vaikeaksi sanoa niitä asioita, jotka mielessä pyörivät. En halua kertoa negatiivisia juttuja, näyttää omaa pahaa oloa, purkaa sitä muihin ja vetää läheisiä mukanani mustuuteen. Ja sitten samaan aikaan ei millään voimat ja kiinnostus riitä raportoimaan puoliväkinäisesti kesälomasta, kun ajatukset pyörivät ihan muissa jutuissa.

Mutta totta kai sen huomaa, etten ole oma itseni. Totta kai vetäytymiseni huolestuttaa niitä, joiden seurassa vietän eniten aikaa. Totta kai kaikki olisi kaikin puolin helpompaa, jos kykenisin jotenkin sanallistamaan murheeni ja juttelemaan niistä.

Tuntuu jatkuvasti, etten riitä. Etten ole tarpeeksi hyvä, koska en jaksa ja pysty tätäkään vähäistä arjen taakkaa. Työni on suht helppoa yhdeksästä viiteen duunia, meillä ei ole lapsia, karvahanurin huolto vie viikossa ihan hävettävän vähän aikaa, enkä enää oikein edes harrasta mitään. Silti tuntuu, etten selviä edes tästä. Ei kiinnosta, ei huvita.


Sitten kuitenkin aina tulee jokin valopilkku pimeään, jokin projekti joka imaisee mukaansa, ja äkkiä huomaan, että jaksan ja pystyn vaikka mitä, jos vain päämäärä on riittävän motivoiva. Järkkäsin Maximelle yllätysbileet 30-vuotissynttäreiden kunniaksi ja pari viikkoa olin innoissani.  Siivosin, kävin kaupassa, piilotin ilmapalloja ja kaljaa vaatekaappiin ja kellariin, pihistin Maximen suihkun aikana sen puhelimesta numeroita ja tekstailin näppäimet sauhuten Ranskan kavereiden kanssa. Olin melkein unohtanut, miltä tuntuu olla jotain muuta kuin välinpitämätön.

Nyt takerrun rystyset valkoisina tämän reippaudenpuuskan rippeisiin. Pakotan itseni lenkille kerran viikossa, yritän muistaa syödä edes jotain järkevää, parhaani mukaan vähennän netissä roikkumista, kehitän pieniä kivoja projekteja lähiviikoille ja -kuukausille, jotta tulevaisuudessa olisi edes jotain kivaa, vaikka suurempi kuva ahdistaakin edelleen tosi rankasti.


Oikeastaanhan mulla on ihan tosi mukava elämä just nyt. Olen kokopäivätöissä, pystyn panemaan palkastani vähän sivuun mutta toisaalta myös tuhlaamaan reissuihin ja muuhun sellaiseen turhanpäiväiseen, mistä opiskeluaikoina pitkälti vain haaveili. Meillä on kiva asunto, vähitellen jo ihan mukava kaveriporukkakin täällä Brysselissä.

Huomaan vain vaativani itseltäni, että kaikki on ihan täydellisesti. Ihan kiva ei riitä. Mun pitää jaksaa imuroida, luututa, vaihtaa lakanoita, siivota vessaa, kokata, leipoa, juosta, jumpata, silittää, sisustaa, lakata kynsiä, pyykätä, ommella, parsia, meikata, kammata, pyntätä ja kaiken päälle vielä mielellään etsiä itselleni jotain mielekkäämpää työtä. Ja kuten ehkä arvata saattaa, en ihan kaikkea niin viimesen päälle jaksa koko ajan. Näin kirjoitettuna se tuntuu itsestään selvältä, mutta kun asiat pysähtyvät pyörimään oman pään sisälle, tuntuu ihan kohtuulliselta vaatia itseltään kaikkea yllävaadittua ja romahtaa kerta toisensa jälkeen, jos yksikin elämän osa-alue on laiminlyöty. En ole todellakaan mikään supersuorittaja perfektionisti, vaan pikemminkin lakkaan yrittämästä lainkaan ja lannistun, kun huomaan tavoitteeni mahdottomuuden. Ja sekö se vasta masentavaa onkin, kun tajuaa ettei edes viitsi yrittää.

Työrintama taitaa olla se, joka kaataa kaikki palikat kuin dominossa ikään. Teen ihan mukavaa, ei nyt varsinaisesti koulutustani (tai koulutustasoani...) vastaavaa työtä, jossa on puolensa ja puolensa. Viime aikoina olen todennut sen ikävämmän puolen alkavan painaa enemmän ja enemmän vaakakupissa, olen kerta kaikkisen uupunut kireään ilmapiiriin ja muutenkin mua jotenkin nolottaa jumittua tällaiseen työhön. Haluiaisin jotain muuta, mutta en tiedä, mitä, eikä itsetuntoni ole todellakaan missään työnhakukunnossa. Kaikkiin paikkoihin vaaditaan kuu ja tähdet taivaalta, ja vaikka aina saa hakea, olen kuitenkin sen verran realisti, että haluan täyttää edes osan kriteereistä ennen kuin käytän valtavasti energiaa hakemuksen kirjoittamiseen ja sitten pettymyksestä toipumiseen.


Tämän tajunnanvirtaoksennuksen tarkoitus ei oikeastaan ollut kertoa, että elämäni on hirveää, vaan pikemminkin, että nyt taas menee vähän paremmin. Jo se, että  jaksoin muodostaa ajatukseni lauseiksi, analysoida tämän epämääräisen ahdistuksen möykyn ruudulle, auttoi. Juuri nyt olen pienesti innoissani mm pikkujouluista, joulukalenteriaskarteluista, kylään tulevista kavereista, vapaaehtoistyöstä johon ilmoittauduin ja parista muusta tällaisesta pienimuotoisesta lähitulevaisuuden projektista. Ja 19 työpäivän päästä koittavasta joululomasta tietenkin. :)

Kyl tää tästä.

4 kommenttia:

  1. Mulla tuli välillä täällä yksin kotona pyöriessä sellainen tunne, että olen ihan liian saamaton kun pyykkikori on täynnä, kämppä on sekaisin enkä jaksa edes tyhjentää tiskikonetta. Lopulta tajusin, ettei kaikkea ole pakko tehdä itse, ja palkkasin siivoojan. Pyykkejä jaksaa pestä ja paikkoja järjestellä paljon paremmin, kun tiedän, että joka toinen viikko tehtävä isompi siivous ei ole mun tekemislistalla. Tämä on parantanut mun oloa huomattavasti, vaikka monen mielestä se onkin varmaan "turhaa luksusta".
    Tsemppiä sinne! Mäkin katson vierestä kun toisella on täysin samat fiilikset töiden suhteen, mutta itsetuntoa työnhakuun ei vaan löydy. Yritän kovasti tsempata ja toivoa parasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon kovasti yrittänyt vihjailla et siivooja edes vaikka kerran kuukaudessa olis ihan huippu idea, mutta parempi puoliskoni on sitä mieltä että voin antaa sille rahaa jos haluan et se siivoaa. Ööh, ei näin? :D Sinänsä olen sillä tavalla outo, että tykkään siivoamisesta ja ulkoistaisin mieluummin vaikka urheilun, ruoanlaiton ja aamuisen vaatteiden valinnan, meikkaamisen ja tukanlaiton jollekin muulle...
      Kiitos tsempeistä, sitä samaa sinnekin :)

      Poista
  2. Ihan kun olisit kurkistanut pääni sisään ja kirjoittanut kaiken sen minkä olen tuntenut viimeiset kuukaudet. Varmaan jo pidempäänkin, mutta todella suurella intensiteetillä pari viime kuukautta. Nyt on viimeisen viikon aikana ollut parempi fiilis ja todella, todella toivon, että se jatkuu. En oikeen tiedä mitä sitten jos ei.. En aio ajatella sitä.
    Mutta siis. Ymmärrän todella mitä tarkoitat. Tai ainakin luulen niin koska tunnistan tosta niin itseni. En osaa sen enempää neuvoja tai muutakaan lääkettä tähän antaa. Aika kai parantaa haavat..? Pusketaan eteenpäin!

    t. Linda

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tylsä kuulla että sulla on tää sama masis... Mul rupee vähitellen helpottaa, enkä osaa yhtään sanoa, mistä se johtuu sen kummemin kuin että mistä johtui tämä synkkä kausi. Ehkä se on tämä epämääräinen vaihe elämässä, kun ei oo enää mitään yhtä selkeää tavoiteitta kuin opiskellessa?
      Tsemppiä ja jaksamista! Kohta on joulu ja loma <3

      Poista