Pari päivää on kulunut ihmeellisen flegmaattisuuden vallassa. Oon
yrittänyt pakottaa itseäni liikkeelle, mutta en saa mitään aikaan.
Tuntuu että voisin nukkua tuntikausia. Enkä sitten oikein muuta
viihdykettä kaipaakaan :D Sää sentään suosii: eilen paistoi aurinko ja
ilma oli niin leuto, että vietin koko iltapäivän parvekkeella (voi
kyllä, mulla on PARVEKE, ekaa kertaa elämässäni, ja vielä onnellisesti
etelän puolella) lukien ja auringossa loikoillen… Vielä viime viikolla
meteorologit povailivat synkkinä ajankohtaan nähden kylmiä ilmoja ja
hurjia lumisateita pohjois-Ranskaan, mutta nyt ilma tuoksuu mullalta ja
ruoho on vaihtanut väriä nuutuneen harmaasta kirkkaanvihreäksi.
Tykkääntykkääntykkään!
Viikon päästä meillä on loma – jälleen
kerran – ja sain loistavan idean: me lähdetään Mikeyn ja Kaisan kanssa
Espanjaan!!! Kaisa ei tosin ole ollut maailman motivoitunein, eli saa
nähdä lähteekö se sittenkään, mutta joka tapauksessa ainakin mä ja Mikey
mennään :) Me otetaan reililiput, ja reittisuunnitelmana on tällä
hetkellä Barcelona-Madrid-Sevilla. Mmm, vaikka täällä keväistä onkin,
odotan silti lämpöä… Enkä oo sinänsä koskaan ollut Espanjassa, joten jo
senkin takia jännää lähteä!
lauantai 6. helmikuuta 2010
tiistai 2. helmikuuta 2010
Sähellän ja sättään
Kevätlukukausi alkoi viikko sitten,
mutta mulla on ollut tähän mennessä vasta neljä luentoa. Kun tähän lisää
sen, että mut on hyljätty asumaan jälleen yksin, tylsistyin aluksi aika
pahasti. Oon kuitenkin onnistunut elvyttämään sosiaalista elämääni
melkein liiankin hyvällä menestyksellä. Ja järjestämään itselleni
ohjelmaa ja jännitystä elämään mm. hajottamalla vessan…
Viikko sitten perjantaina vietettiin siis Simonen ja Corinnan läksiäisiä, ja meidän lastenjuhlat oli iso hitti. Useampiakin uteliaita pysähtyi ihmettelemään meidän pelejä ja leikkejä, joihin sisältyi grissinin syöntikilpailu (ilman käsiä), solmu ja jokin ilmeisesti hyvin perinteinen englantilainen lastenjuhlien leikki, jossa sanomalehteen on kääritty pieniä lahjoja (tarroja, suklaata yms), pakettia kierrätetään piirissä musiikin soidessa ja kun musiikki loppuu, henkilö kenen kädessä paketti on, saa avata seuraavan kerroksen. Mulla ei ollut onnea tässä pelissä, mutta sain kuitenkin Mikeylta MAAPÄHKINÄVOISUKLAATA, ah onnea :D
Seuraavana päivänä, kun joskus iltapäivän puolella sain vihdoin pyjaman vaihdettua oikeisiin vaatteisiin ja maltoin irrottautua tuijottamasta taitoluistelun em-kilpailua telkkarista (ranskalaiset juontajat lausuivat Laura Lepistön nimen oikein kivasti ;)), suuntana oli Rabot! Rabot on yksi legendaarisista opiskelija-asuntoloista Grenoblessa, niin hyvässä kuin pahassa. Siellä on Erasmus-ghetto, vessoissa vain reiät lattiassa, upeat vuorimaisemat sekä kuulemma parhaat bileet. Mä, Kaisa ja Liz oltiin kuitenkin menossa viettämään rauhallista iltaa Simonen kanssa. Ohjelmassa oli elokuva Chez les ch’tis sekä täysin pyyteetöntä avustusta Simonen jääkaapin tyhjentämisessä…
Sunnuntaina herättiin jälleen vasta iltapäivän puolella, eikä mua harmittanut yhtään kun ei mentykään Maximen tädin luo sunnuntaipäivälliselle. Iltapäivä vietettiin Maximen koti-kotona, missä se keräili viimeisiä tavaroitaan ja pihisti kaikkea tarvitsemaansa Dijoniin vanhempiensa kaupasta. Sen veli kavereineen oli paikalla, ja ilmeisesti koti-elokuvateatteri on vihdoin valmistunut, koska koko talo tärisi special effectsien voimasta… Me hyödynnettiin ennen lähtöä vielä Maximen vanhempien jääkaappi ja palattiin illaksi kämpille suremaan yhdessä tulevaa eroa.
Maanantaiaamuna mösjöö lähti siis puoli seitsemän aikaan ajamaan Dijoniin, sanoisinko ei-niin-kovin-innostuneena… Mulla oli päivän ainoa luento vasta puoli kahden aikaan, joten yritin vielä saada unen päästä kiinni, mutta yhdeksältä luovutin ja ryhdyin siivoamaan. Kämppä oli, kuten ehkä jo olen maininnut, ihan kamalan kaaoksen vallassa, ja sain suurta mielihyvää kun vihdoin sain järjestää kaiken oman mieleni mukaan. Puoli yhdeltätoista, kun juuri olin saanut mikropuuroni valmiiksi, sain Kaisalta viestin tulla lounaalle – tunnin kuluttua. Mikäs siinä :)
Lounas olikin sitten päivän ainoa anti, kun luennoitsija ei saapunut paikalle… Tiistaina kaikki luennot oli peruttu, koska lukiolaiset olivat vallanneet kampuksen, ja me hyödynnettiin Kaisan kanssa vapaus shoppaillen! Sain viiiiiihdoin farkut ostettua, ja päätettiin onnistunut iltapäivä menemällä salon de théhen kaakaolle ja leivokselle.
Illalla menetin hermoni, kun vessa valui tauotta, enkä Maximen avuliaista neuvoista huolimatta saanut veden lorinaa lakkaamaan. Päätin, hyvin luottavaisena omiin remontointitaitoihini, avata pytyn säiliön kannen, jos vaikka siten selviäisi, mikä on vikana. Paitsi ettei mun todellakaan kannattaisi koskea mihinkään liian tekniseen… Jokin ikivanhan pytyn ikivanhoista muoviosasista irtisanoi sopimuksensa, ja vettä suihkusi litratolkulla kylppäriin ja makkariin. HUPS! Sain onneksi kannen tungettua takaisin paikoilleen niin että vesi valui viemäriin, ja ryhdyin paniikissa säntäilemään ympäri taloa yrittäen herättää naapureita apuun tai löytää jonkin huoltomiehen numeron. Turhaan. Lopulta soitin varmasti hyvin huvittavan hätäpuhelun Maximelle, joka neuvoi mut asuntolan vastaanottoon. Sain avukseni pojan, joka ei ollut lainkaan tilanteen tasalla, mutta sai lopulta veden tulon lakkaamaan – sulkemalla veden koko asunnosta :sss – ja lupasi lähettää korjaajat heti aamusta.
Ongelmana tässä episodissa oli se, että mä en virallisesti asu täällä, joten mun täytyy pitää aika matalaa profiilia. Aamulla, kun kävin vastaanoton vieressä vessassa, siellä päivystävä setä katseli mua vähän epäluuloisesti ja tiedusteli miksi mä olin tehnyt ”vikailmoituksen” eikä asunnon varsinainen asukas. Selitin mahdollisimman ympäripyöreästi, ettei kyseinen herra ole juuri tällä hetkellä paikalla, ja koska kyseessä oli kuitenkin hätätapaus ja blaablaa… (ihan oikeasti, olisko mun pitänyt odottaa viikonloppuun ja sanoa Maximelle että voisitko käydä sanomassa vastaanottoon että vessa on rikki???) Korjaajat sentään oli oikein sympaattisia, ja käskivät lähettää terveisiä Maximelle :D
Keskiviikkoiltana laitettiin Kaisan kanssa ruokaa mun luona (mun elämäni ensimmäinen makaronilaatikko ei ollut oikein onnistunut, mutta onneksi oli jälkkäriä…), ja jatkettiin Condillaciin, missä oli Erasmus-bileet. Löydettiin saman tien Federica ja Karen ja vähän myöhemmin joukkoon liittyi myös Corinna. Kaikki kolme viettivät viimeistä viikkoaan Grenoblessa, ja Federica ainakin ilmoitti mulle juhlivansa koko viikon! Meillä oli oikein hauskaa, vaikka musiikki olikin välillä hieman omistuista ja innokkaita ihailijoita sai potkia pois kannoilta. Puolenyön jälkeen päätettiin kuitenkin Kaisan kanssa tehdä tuhkimot ja lähteä kotiin nukkumaan, kummallakin kun oli aamusta luentoja.
Torstaina selvisin kunnialla peräti kahdesta luennosta (vain yksi oli peruttu!), varasin illaksi ravintolan ja nukuin oikein tukevat päiväunet… Liz, Mikey ja Kaisa tulivat mun luokse aperitiiville – onnistuttiin heti kärkeen hajottamaan mun Fiskarsin korkinavaaja, uskomatonta miten putkeen tää viikko meni – ja Katya liittyi serueeseen ratikkapysäkillä selvittyään illan muinaiskreikan tunnistaan. Mentiin aasialaisravintolaan (kiinalaisia, vietnamilaisia ja thaimaalaisia herkkuja), ja Mikey oli onnensa kukkuloilla. Se on omien sanojensa mukaan kasvanut kiinalaisella ja vietnamilaisella ruualla – ja Oreoilla :P Myös Kaisa innostui puikoilla syömisestä ja jännistä uusista ruuista, ja lopulta saatiin jopa lääkekuurilla oleva Katya houkuteltua ottamaan digestiivi-sake meidän kanssa, eli oli onnistunut ilta!
Paitsi sitten sain Maximelta tekstiviestin, joka päättyi ”à demain”. Me oltiin sovittu että se tulee vasta seuraavana viikonloppuna – tai lähinnä Maxime itse sanoi ettei sitä huvita tulla kun mä olen koko lauantain partiossa ja tiellä on varmaan paljon lunta ja vaikee ajaa ja njanjanjaa… Joten reippaana tyttönä olin järjestänyt itselleni ohjelmaa koko viikonlopuksi. Ilmoittauduin École de Glisseen ja ostin lasketteluliput perjantaiksi ja sunnuntaiksi. En siis ollut varsinaisesti hirveän ilahtunut tästä yllätyksestä… Mutta sitten se oli tosi söpö ja sanoi että halusi vain yllättää mut, ja mäkin tarkistin että voin käyttää sunnuntain lipun jonain toisenakin viikonloppuna, ja kyllä kai mä nyt paljon mieluummin näin Maximen kuin menin laskettelemaan ihan vieraiden tyyppien kanssa!
Perjantaina kuitenkin lähdin iltapäiväksi 7 Laux’hon, tutustuin bussissa uusiin tyyppeihin ja menin laskettelukurssille! Mua vähän hirvitti edellisen laskettelukokemuksen jälkeen kun mut neuvottiin hetioitis toisiksi korkeimman tason ryhmään, jossa oli mun lisäkseni vain yksi toinen tyyppi (lyonilainen Antoine) sekä meidän walesilainen ohjaaja, Josh ( hauska aksentti :D). Ilmoitin kuitenkin jo aluksi etten halua mennä mustiin rinteisiin, ja lopulta iltapäivä oli oikein antoisa! Kotimatkalla jalat särki ja väsytti – ja bussikuski luetteli mulle kaikki osaamansa suomalaiset kirosanat huomattuaan Suomen lipun mun repussa – mutta olin oikein tyytyväinen päivääni. Ja illalla tuli Maxime <3
Lauantain vietin sitten Voironissa koko departementin partiolaisten kokoontumisessa. Ohjelma oli mun mielestä aika tylsä, erityisesti kaikista pienimmille, enkä itsekään jaksanut innostua mm parituntisesta katolisesta messusta, jossa mun pääasiallisena tehtävänä oli hillitä meidän 6- ja 7-vuotiaita kuopuksia villiintymästä ihan täysin (mission impossible, I’m telling you…). Onneksi mun ei sentään tarvinnut enää jaksaa kotimatkaa bussissa tämän riehakkaan seurakunnan kanssa, sillä Maxime tuli noutamaan mut linja-autoasemalta (sen kotikaupunki Moirans on ihan parin kilometrin päässä Voironista). Me jäätiinkiin syömään Voironiin – jälleen kiinalaiseen ravintolaan, mutta en mä valittanut. Ei olisi ollut paljon varaa, kun en ollut käynyt kaupassa eli kämpillä ei ollut juuri muuta ruokaa kuin sen epäonnistuneen makaronilaatikon jämät :D
Sunnuntaina oli vuorossa jälleen edustuslounas Maximen vanhempien luona. Jotenkin en osaa oikein jutella niiden kanssa, ja luulen että ne pitää mua ihan vajakkina… Jutut liikkuu yleensä tasolla: ”juodaanko Suomessakin viiniä? Ai, ihan totta, onpas jännää…” Tällä kertaa sentään onnistuin kai antamaan itsestäni hiukan fiksumman kuvan. Ainakin sain kotiin viemisiksi purkillisen jälkkärinä ollutta (taivaallisen hyvää!) suklaamoussea ;)
Lounaan jälkeen Maxime vei mut kävelylle Moiransin keskustaan – jonka kyllä kiertää helposti noin kymmenessä minuutissa. Sain nähdä mm koulun josta se oli kolmevuotiaana, ekana koulupäivänään karannut, ja lopuksi kiivettiin kukkulalle vanhan kirkon luo, joka oli oikeastikin vanha, roomalaisten rakentama (”tässä mä poltin ekan tupakkani”, hmm…).
Palattiin vanhempien luokse odottelemaan mun junan lähtöä, mutta sitten iltapäiväsiesta venähti vähän liian pitkäksi ja herättiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Teoriassa mä olisin ehtinyt junaan, mutta käytännössä – meidän edellä lippuautomaatilla hidastelleen tädin takia – en. Joten Maxime joutui joka tapauksessa ajelemaan edestakaisin, heittämään mut Grenobleen ennen paluuta ah, niin ihanaan Dijoniin. Tai ei edes Dijoniin vaan sadan asukkaan pikkukylään jossain siellä vähän kauempana. Se oli ekan viikon jälkeen niin masé et ihan sääliksi kävi :/
Blaah, ärsyttää kun kirjoitan näin harvoin ja selostuksen taso on suunnilleen sama kuin mun kymmenen vuoden takaisissa päiväkirjoissa... Osittain tuntuu myös että se johtuu siitä etten ole joululoman jälkeen taas lukenut yhtään mitään suomeksi. Tänä viikonloppuna Maxime saa luvan tulla mun kanssa ottamaan netin (se pitää ottaa Maximen nimellä sen kämppään...) joten voisin toivoa että viimeistään kuun loppupuolella mulla pelittäisi netti kotonakin.
Viikko sitten perjantaina vietettiin siis Simonen ja Corinnan läksiäisiä, ja meidän lastenjuhlat oli iso hitti. Useampiakin uteliaita pysähtyi ihmettelemään meidän pelejä ja leikkejä, joihin sisältyi grissinin syöntikilpailu (ilman käsiä), solmu ja jokin ilmeisesti hyvin perinteinen englantilainen lastenjuhlien leikki, jossa sanomalehteen on kääritty pieniä lahjoja (tarroja, suklaata yms), pakettia kierrätetään piirissä musiikin soidessa ja kun musiikki loppuu, henkilö kenen kädessä paketti on, saa avata seuraavan kerroksen. Mulla ei ollut onnea tässä pelissä, mutta sain kuitenkin Mikeylta MAAPÄHKINÄVOISUKLAATA, ah onnea :D
Seuraavana päivänä, kun joskus iltapäivän puolella sain vihdoin pyjaman vaihdettua oikeisiin vaatteisiin ja maltoin irrottautua tuijottamasta taitoluistelun em-kilpailua telkkarista (ranskalaiset juontajat lausuivat Laura Lepistön nimen oikein kivasti ;)), suuntana oli Rabot! Rabot on yksi legendaarisista opiskelija-asuntoloista Grenoblessa, niin hyvässä kuin pahassa. Siellä on Erasmus-ghetto, vessoissa vain reiät lattiassa, upeat vuorimaisemat sekä kuulemma parhaat bileet. Mä, Kaisa ja Liz oltiin kuitenkin menossa viettämään rauhallista iltaa Simonen kanssa. Ohjelmassa oli elokuva Chez les ch’tis sekä täysin pyyteetöntä avustusta Simonen jääkaapin tyhjentämisessä…
Sunnuntaina herättiin jälleen vasta iltapäivän puolella, eikä mua harmittanut yhtään kun ei mentykään Maximen tädin luo sunnuntaipäivälliselle. Iltapäivä vietettiin Maximen koti-kotona, missä se keräili viimeisiä tavaroitaan ja pihisti kaikkea tarvitsemaansa Dijoniin vanhempiensa kaupasta. Sen veli kavereineen oli paikalla, ja ilmeisesti koti-elokuvateatteri on vihdoin valmistunut, koska koko talo tärisi special effectsien voimasta… Me hyödynnettiin ennen lähtöä vielä Maximen vanhempien jääkaappi ja palattiin illaksi kämpille suremaan yhdessä tulevaa eroa.
Maanantaiaamuna mösjöö lähti siis puoli seitsemän aikaan ajamaan Dijoniin, sanoisinko ei-niin-kovin-innostuneena… Mulla oli päivän ainoa luento vasta puoli kahden aikaan, joten yritin vielä saada unen päästä kiinni, mutta yhdeksältä luovutin ja ryhdyin siivoamaan. Kämppä oli, kuten ehkä jo olen maininnut, ihan kamalan kaaoksen vallassa, ja sain suurta mielihyvää kun vihdoin sain järjestää kaiken oman mieleni mukaan. Puoli yhdeltätoista, kun juuri olin saanut mikropuuroni valmiiksi, sain Kaisalta viestin tulla lounaalle – tunnin kuluttua. Mikäs siinä :)
Lounas olikin sitten päivän ainoa anti, kun luennoitsija ei saapunut paikalle… Tiistaina kaikki luennot oli peruttu, koska lukiolaiset olivat vallanneet kampuksen, ja me hyödynnettiin Kaisan kanssa vapaus shoppaillen! Sain viiiiiihdoin farkut ostettua, ja päätettiin onnistunut iltapäivä menemällä salon de théhen kaakaolle ja leivokselle.
Illalla menetin hermoni, kun vessa valui tauotta, enkä Maximen avuliaista neuvoista huolimatta saanut veden lorinaa lakkaamaan. Päätin, hyvin luottavaisena omiin remontointitaitoihini, avata pytyn säiliön kannen, jos vaikka siten selviäisi, mikä on vikana. Paitsi ettei mun todellakaan kannattaisi koskea mihinkään liian tekniseen… Jokin ikivanhan pytyn ikivanhoista muoviosasista irtisanoi sopimuksensa, ja vettä suihkusi litratolkulla kylppäriin ja makkariin. HUPS! Sain onneksi kannen tungettua takaisin paikoilleen niin että vesi valui viemäriin, ja ryhdyin paniikissa säntäilemään ympäri taloa yrittäen herättää naapureita apuun tai löytää jonkin huoltomiehen numeron. Turhaan. Lopulta soitin varmasti hyvin huvittavan hätäpuhelun Maximelle, joka neuvoi mut asuntolan vastaanottoon. Sain avukseni pojan, joka ei ollut lainkaan tilanteen tasalla, mutta sai lopulta veden tulon lakkaamaan – sulkemalla veden koko asunnosta :sss – ja lupasi lähettää korjaajat heti aamusta.
Ongelmana tässä episodissa oli se, että mä en virallisesti asu täällä, joten mun täytyy pitää aika matalaa profiilia. Aamulla, kun kävin vastaanoton vieressä vessassa, siellä päivystävä setä katseli mua vähän epäluuloisesti ja tiedusteli miksi mä olin tehnyt ”vikailmoituksen” eikä asunnon varsinainen asukas. Selitin mahdollisimman ympäripyöreästi, ettei kyseinen herra ole juuri tällä hetkellä paikalla, ja koska kyseessä oli kuitenkin hätätapaus ja blaablaa… (ihan oikeasti, olisko mun pitänyt odottaa viikonloppuun ja sanoa Maximelle että voisitko käydä sanomassa vastaanottoon että vessa on rikki???) Korjaajat sentään oli oikein sympaattisia, ja käskivät lähettää terveisiä Maximelle :D
Keskiviikkoiltana laitettiin Kaisan kanssa ruokaa mun luona (mun elämäni ensimmäinen makaronilaatikko ei ollut oikein onnistunut, mutta onneksi oli jälkkäriä…), ja jatkettiin Condillaciin, missä oli Erasmus-bileet. Löydettiin saman tien Federica ja Karen ja vähän myöhemmin joukkoon liittyi myös Corinna. Kaikki kolme viettivät viimeistä viikkoaan Grenoblessa, ja Federica ainakin ilmoitti mulle juhlivansa koko viikon! Meillä oli oikein hauskaa, vaikka musiikki olikin välillä hieman omistuista ja innokkaita ihailijoita sai potkia pois kannoilta. Puolenyön jälkeen päätettiin kuitenkin Kaisan kanssa tehdä tuhkimot ja lähteä kotiin nukkumaan, kummallakin kun oli aamusta luentoja.
Torstaina selvisin kunnialla peräti kahdesta luennosta (vain yksi oli peruttu!), varasin illaksi ravintolan ja nukuin oikein tukevat päiväunet… Liz, Mikey ja Kaisa tulivat mun luokse aperitiiville – onnistuttiin heti kärkeen hajottamaan mun Fiskarsin korkinavaaja, uskomatonta miten putkeen tää viikko meni – ja Katya liittyi serueeseen ratikkapysäkillä selvittyään illan muinaiskreikan tunnistaan. Mentiin aasialaisravintolaan (kiinalaisia, vietnamilaisia ja thaimaalaisia herkkuja), ja Mikey oli onnensa kukkuloilla. Se on omien sanojensa mukaan kasvanut kiinalaisella ja vietnamilaisella ruualla – ja Oreoilla :P Myös Kaisa innostui puikoilla syömisestä ja jännistä uusista ruuista, ja lopulta saatiin jopa lääkekuurilla oleva Katya houkuteltua ottamaan digestiivi-sake meidän kanssa, eli oli onnistunut ilta!
Paitsi sitten sain Maximelta tekstiviestin, joka päättyi ”à demain”. Me oltiin sovittu että se tulee vasta seuraavana viikonloppuna – tai lähinnä Maxime itse sanoi ettei sitä huvita tulla kun mä olen koko lauantain partiossa ja tiellä on varmaan paljon lunta ja vaikee ajaa ja njanjanjaa… Joten reippaana tyttönä olin järjestänyt itselleni ohjelmaa koko viikonlopuksi. Ilmoittauduin École de Glisseen ja ostin lasketteluliput perjantaiksi ja sunnuntaiksi. En siis ollut varsinaisesti hirveän ilahtunut tästä yllätyksestä… Mutta sitten se oli tosi söpö ja sanoi että halusi vain yllättää mut, ja mäkin tarkistin että voin käyttää sunnuntain lipun jonain toisenakin viikonloppuna, ja kyllä kai mä nyt paljon mieluummin näin Maximen kuin menin laskettelemaan ihan vieraiden tyyppien kanssa!
Perjantaina kuitenkin lähdin iltapäiväksi 7 Laux’hon, tutustuin bussissa uusiin tyyppeihin ja menin laskettelukurssille! Mua vähän hirvitti edellisen laskettelukokemuksen jälkeen kun mut neuvottiin hetioitis toisiksi korkeimman tason ryhmään, jossa oli mun lisäkseni vain yksi toinen tyyppi (lyonilainen Antoine) sekä meidän walesilainen ohjaaja, Josh ( hauska aksentti :D). Ilmoitin kuitenkin jo aluksi etten halua mennä mustiin rinteisiin, ja lopulta iltapäivä oli oikein antoisa! Kotimatkalla jalat särki ja väsytti – ja bussikuski luetteli mulle kaikki osaamansa suomalaiset kirosanat huomattuaan Suomen lipun mun repussa – mutta olin oikein tyytyväinen päivääni. Ja illalla tuli Maxime <3
Lauantain vietin sitten Voironissa koko departementin partiolaisten kokoontumisessa. Ohjelma oli mun mielestä aika tylsä, erityisesti kaikista pienimmille, enkä itsekään jaksanut innostua mm parituntisesta katolisesta messusta, jossa mun pääasiallisena tehtävänä oli hillitä meidän 6- ja 7-vuotiaita kuopuksia villiintymästä ihan täysin (mission impossible, I’m telling you…). Onneksi mun ei sentään tarvinnut enää jaksaa kotimatkaa bussissa tämän riehakkaan seurakunnan kanssa, sillä Maxime tuli noutamaan mut linja-autoasemalta (sen kotikaupunki Moirans on ihan parin kilometrin päässä Voironista). Me jäätiinkiin syömään Voironiin – jälleen kiinalaiseen ravintolaan, mutta en mä valittanut. Ei olisi ollut paljon varaa, kun en ollut käynyt kaupassa eli kämpillä ei ollut juuri muuta ruokaa kuin sen epäonnistuneen makaronilaatikon jämät :D
Sunnuntaina oli vuorossa jälleen edustuslounas Maximen vanhempien luona. Jotenkin en osaa oikein jutella niiden kanssa, ja luulen että ne pitää mua ihan vajakkina… Jutut liikkuu yleensä tasolla: ”juodaanko Suomessakin viiniä? Ai, ihan totta, onpas jännää…” Tällä kertaa sentään onnistuin kai antamaan itsestäni hiukan fiksumman kuvan. Ainakin sain kotiin viemisiksi purkillisen jälkkärinä ollutta (taivaallisen hyvää!) suklaamoussea ;)
Lounaan jälkeen Maxime vei mut kävelylle Moiransin keskustaan – jonka kyllä kiertää helposti noin kymmenessä minuutissa. Sain nähdä mm koulun josta se oli kolmevuotiaana, ekana koulupäivänään karannut, ja lopuksi kiivettiin kukkulalle vanhan kirkon luo, joka oli oikeastikin vanha, roomalaisten rakentama (”tässä mä poltin ekan tupakkani”, hmm…).
Palattiin vanhempien luokse odottelemaan mun junan lähtöä, mutta sitten iltapäiväsiesta venähti vähän liian pitkäksi ja herättiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Teoriassa mä olisin ehtinyt junaan, mutta käytännössä – meidän edellä lippuautomaatilla hidastelleen tädin takia – en. Joten Maxime joutui joka tapauksessa ajelemaan edestakaisin, heittämään mut Grenobleen ennen paluuta ah, niin ihanaan Dijoniin. Tai ei edes Dijoniin vaan sadan asukkaan pikkukylään jossain siellä vähän kauempana. Se oli ekan viikon jälkeen niin masé et ihan sääliksi kävi :/
Blaah, ärsyttää kun kirjoitan näin harvoin ja selostuksen taso on suunnilleen sama kuin mun kymmenen vuoden takaisissa päiväkirjoissa... Osittain tuntuu myös että se johtuu siitä etten ole joululoman jälkeen taas lukenut yhtään mitään suomeksi. Tänä viikonloppuna Maxime saa luvan tulla mun kanssa ottamaan netin (se pitää ottaa Maximen nimellä sen kämppään...) joten voisin toivoa että viimeistään kuun loppupuolella mulla pelittäisi netti kotonakin.
tiistai 26. tammikuuta 2010
Tenttiviikon kuulumisia
20.01.2010
Hii, Chloé oli laittanut musta mahtavan kuvan feissariin :D Sen käsitys lumimiehen kasvonpiirteistä oli aika jännittävä, joten mun meikkiin kuului mm parta ja mustat kulmakarvat. Näytän tosi pelottavalta!
Viime viikolla tyl-sis-tyin. Yritin kerrata tentteihin kun kaikki muutkin kerran kertasi (suomeksi kukaan ei siis ehtinyt nähdä mua ja tehdä jotain kivaaaaa), mutta motivaatio oli hiukan hukassa, kun kaikki tentit kerran oli vasta tällä viikolla. Perjantaina Maxime sai oman urakkansa suoritettua, lopullisesti, ja illalla oli BILEEEET! Kaikki sen luokkakaverit ahtautui Maximen kämppään aperolle, ja tunnelma oli melko tiivis. Mä jumiuduin eka seuraamaan tilannetta sivusta, en jotenkin onnistunut pääsemään samaan riehakkaaseen fiilikseen muiden kanssa – mun opinnot ei ole ihan vielä ohi – mutta lämpenin kuitenkin jossain vaiheessa mukaan mielenkiintoiseen murrekeskusteluun siitä, miksi muovipusseja kuuluu sanoa. Onko ne siis sac plastique, vai poche…? Oli ihan hauska ilta, mutta en kuitenkaan lähtenyt keskustaan, vaan palasin puolenyön aikaan Berlioziin nukkumaan kauneusuneni ennen seuraavan päivän partiointia.
Kololla oli tällä kertaa jopa kylmempi kuin ulkona, hengitys höyrysi ja noin puolen tunnin puuhastelun jälkeen menetin tunnon sekä sormista että varpaista. Ohjelmassa oli karnevaalinaamioiden koristelua (mun on tosi upea, pinkki-valkoinen, pinkein höyhen ja hopeisin karkkipaperikoristein :D) ja uusi talviolympialaisten alalaji, eli lumiukkojen rakennuskisa. Mietin eka kisan toteutusta, täällä kun ei ole lumesta juurikaan enää tietoa (viikonloppuna ja alkuviikosta olisi voinut kuvitella elävänsä ennemminkin maalis- tai huhti- kuin tammikuuta), mutta onneksi puistossa oli vielä riittämiin märkää nuoskalunta nurmikon peitteenä. Lapset rakensivat nukkuvan lumiukon (improvisoituna, kun pää olikin äkkiä vartaloa isompi ja erityisesti raskaampi), lumiakan ja lumioravan, ja palkintojenjaon jälkeen suunnattiin koko lippukunnan yhteiseen galettes des rois –tapahtumaan.
Mua harmitti kun jouduin jälleen kerran sanomaan ei johtajaillalliselle, mutta toisaalta mulla oli jo kiire Maximen luo… :S En ollut nähnyt sitä koko edellisellä viikolla, perjantai-iltanakin ehdittiin juuri haukata iltapalaa ennen kuin muut pamahtivat paikalle, ja ensi viikolla se lähtee Dijoniin, yhyhyy! Tällä viikolla ollaan siis nyhvätty keskenämme oikein urakalla.
Lauantai-iltana mentiin yhdessä Samin ja Nicon luo syömään raclettea, ja paikalla oli muitakin Maximen luokkakavereita, lähinnä vain niitä jotka tunnen parhaiten, ja ilta oli mukava. Siinä mielessä oli aika omituinen tunnelma, että keskustelu pyöri lähinnä sen ympärillä mihin kukakin on lähdössä harjoitteluun ja milloin. Porukka on hajaantumassa ihan tässä lähipäivinä Lontooseen, Kanadaan, Etelä-Afrikkaan ja ties minne maailman kolkkiin… Sovittiin sentään vielä maanantaiksi yhteinen laskettelureissu!
Sunnuntaina, kun siinä joskus iltapäivän puolella oltiin kömmitty pystyyn, Maxime halusi lähteä syömään kiinalaiseen ravintolaan, jossa olikin sitten lounasbuffet. Olo oli jälkikäteen aika pallo, ja mä jäin ihan mielelläni kämpille kertaamaan kirjallisuustenttiin, kun Maxime lähti iltapäivällä kavereidensa kanssa oluelle. Illansuussa mäkin ulostauduin ja lähdin Lizin, Mikeyn ja Emilyn kanssa elokuviin. Leffa oli ihan jees, vähän pitkä (ja paikoitellen myös pitkäveteinen), mutta en ollut paljon nähnyt kavereitakaan koko viikolla, joten se oli illan paras anti :)
Maanantaiaamu valkeni kirkkaana, ja erityisen otollisena lasketteluun. Ennen lähtöä piti kuitenkin ratkaista mun pienen pieni varustevajaus, ja suunnattiin kauppaan, jossa myydään käytettyjä suksia. Ostin sukset, monot, sauvat, housut ja laskettelulasit… ja toivon että saan ne jotenkin kuljetettua Suomeen kun aika tulee, koska ne ei olleet ihan ilmaisia. Tulipahan ainakin sijoitettua huolellisesti joululahjarahat!
Lähdettiin yhdentoista jälkeen Maximen kaverin Guillaumen (lievä adhd-tapaus) kyydillä kampukselta, pysähdyttiin matkalla ostamaan evästä boulangeriesta ja oltiin perillä Sept Laux –hiihtokeskuksessa puolilta päivin. Aluksi kaikki meni ihan täydellisesti: aurinko paistoi, maisemat oli upeat ja rinteet hyvässä kunnossa, eikä jonoista ollut tietoakaan arkipäivänä…
Sitten pojat kuitenkin päättivät haluta maailman kamalimpaan mustaan rinteeseen. Mä ilmoitin jo siellä huipulla (missä oli uhkaava kyltti: vain taitavimmille laskettelijoille!), että en muuten tätä mäkeä sukset jalassa laskeudu, mutta ei siinä paljon vikinä auttanut kun Guillaume jo viiletti pipo vipattaen menemään ja Maxime seurasi yhtä innoissaan. Mä seurasin jonkin aikaa muiden menoa, ja totesin että ei kai se niin vaikeaa sitten voi olla, kyllähän mä sinänsä osaan lasketella. Vauhti tyssäsi ekaan lumikinokseen, ja kun tajusin siinä nököttäessäni, että koko äkkijyrkkä mäki on muuten yhtä isoa lumikinosta, melkein kuin kumparelaskumäki, iski pieni paniikki. Maxime huomasi mun ahdinkoni ja palasi auttamaan, mutta olin niin vihainen kun se ei ollut kuunnellut mua, että heitin oikein kunnon itku-potkuraivarin kehiin. Sinänsä aika haasteellista sukset jalassa, ja putosinkin sitten varmaan toista kymmentä metriä pää edellä rinnettä alas :D Näin jälkikäteen ajateltuna tilanne on toki erittäin huvittava, mutta siinä kaksi tuntia tampattuani, liu’uteltuani ja kiroiltuani puoliääneen suomeksi, Maximen samalla nauraessa itsensä kipeäksi vieressä (ja kylläkin toimimassa mallikkaasti personal coachina), ei naurattanut juuri ollenkaan…
Tämän jälkeen ei sitten ehtinyt enää monta kertaa laskea, kun keskus meni jo puoli viideltä kiinni. Koska olin liikkeellä kahden pojan kanssa, iltapalapaikaksi valittiin lähes demokraattisesti KFC (très gourmande) ja illalla yritin vielä umpiväsyneenä kerrata vähän seuraavan aamun tenttiin.
jatkuu perjantaina 22.01.2010
Tiistaina tentin jälkeen oli vuorossa MUUTTO! En muista oonko vielä täällä muistanut mainita (vaikka näin ahkerasti päivittelenkin blogia, krhmm…), mutta muutan Maximen kämppään asumaan siksi aikaa kun se on Dijonissa. Eli käytännössä koko loppukevääksi. Sain Berliozin kämpän irtisanottua ihan ongelmitta, ja nyt käytin vapaan iltapäivän hyödykseni ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni. Iltapäivä oli todellakin ihan kuin huhtikuulta, lämpötila oli asteen tai pari plussan puolella, mutta kirkas auringonpaiste moninkertaisti vaikutuksen, ja otin päiväunet avonaisen ikkunan alla auringonläikässä odotellessani että Maxime tulee auton kanssa hakemaan mua ja romppeita. Muutettavaa matkaa ei toki ollut kuin noin 300 metriä, mutta kamaa on jotenkin tässä muutamassa kuukaudessa siunaantunut ihan riittävästi. En tajua, mä tulin yhden matkalaukun kanssa…!
Muutama päivä on kulunut melkoisessa kaaoksessa, kun mun kamat on vielä kasseissa ja matkalaukuissa ja Maxime puolestaan on ruvennut raivaamaan omiaan pois. Julien vielä kävi jättämässä yhden matkalaukun ja pari pahvilaatikkoa säilöön määrittelemättömäksi ajaksi. Onhan tää ihan tilava asunto, mutta rajansa kaikella.
Keskiviikkona Maxime lähti uudestaan laskettelemaan, ja mä jäin kämpille kertaamaan kuivaakin kuivempaan kielitieteen tenttiin, blaah. Keskityin kyllä loppujen lopuksi enemmän telkkarin katselemiseen - onneksi, koska niin kuin olin arvannut tentti oli ihan superhelppo… Illalla mentiin syömään fondueta Grenoblen ulkopuolelle pikkukylään. Hyvääääää, ja sitten jälkkäriksi vielä jotain hassuja keksin ja leivoksen risteytyksiä jotka ui sulassa suklaassa. Sanoisin, että mulle tekee varmaan ihan hyvää elää viikot erossa tästä herra syön-mitä-vaan-ja-oon-silti-superlaiha:s
Eilen meidän piti lähteä jälleen laskettelemaan, mutta sää oli ankean harmaa ja vuoret olivat peittyneet matalalla roikkuvien pilvien peittoon, joten päätettiin kuitenkin vain mähöttää kämpillä. Sitäkin suuremmalla syyllä, että mulla oli tänään aamulla vielä yksi tentti, johon mun piti oikeasti lukea aika urakalla. Nyt kun sekin on ohi, olo on hyvin helpottunut! Illalla vietetään Simonen läksiäisiä ja lastenjuhlia Berliozissa, tulossa on melko varmasti jälleen ikimuistoinen ilta :D
Hii, Chloé oli laittanut musta mahtavan kuvan feissariin :D Sen käsitys lumimiehen kasvonpiirteistä oli aika jännittävä, joten mun meikkiin kuului mm parta ja mustat kulmakarvat. Näytän tosi pelottavalta!
Viime viikolla tyl-sis-tyin. Yritin kerrata tentteihin kun kaikki muutkin kerran kertasi (suomeksi kukaan ei siis ehtinyt nähdä mua ja tehdä jotain kivaaaaa), mutta motivaatio oli hiukan hukassa, kun kaikki tentit kerran oli vasta tällä viikolla. Perjantaina Maxime sai oman urakkansa suoritettua, lopullisesti, ja illalla oli BILEEEET! Kaikki sen luokkakaverit ahtautui Maximen kämppään aperolle, ja tunnelma oli melko tiivis. Mä jumiuduin eka seuraamaan tilannetta sivusta, en jotenkin onnistunut pääsemään samaan riehakkaaseen fiilikseen muiden kanssa – mun opinnot ei ole ihan vielä ohi – mutta lämpenin kuitenkin jossain vaiheessa mukaan mielenkiintoiseen murrekeskusteluun siitä, miksi muovipusseja kuuluu sanoa. Onko ne siis sac plastique, vai poche…? Oli ihan hauska ilta, mutta en kuitenkaan lähtenyt keskustaan, vaan palasin puolenyön aikaan Berlioziin nukkumaan kauneusuneni ennen seuraavan päivän partiointia.
Kololla oli tällä kertaa jopa kylmempi kuin ulkona, hengitys höyrysi ja noin puolen tunnin puuhastelun jälkeen menetin tunnon sekä sormista että varpaista. Ohjelmassa oli karnevaalinaamioiden koristelua (mun on tosi upea, pinkki-valkoinen, pinkein höyhen ja hopeisin karkkipaperikoristein :D) ja uusi talviolympialaisten alalaji, eli lumiukkojen rakennuskisa. Mietin eka kisan toteutusta, täällä kun ei ole lumesta juurikaan enää tietoa (viikonloppuna ja alkuviikosta olisi voinut kuvitella elävänsä ennemminkin maalis- tai huhti- kuin tammikuuta), mutta onneksi puistossa oli vielä riittämiin märkää nuoskalunta nurmikon peitteenä. Lapset rakensivat nukkuvan lumiukon (improvisoituna, kun pää olikin äkkiä vartaloa isompi ja erityisesti raskaampi), lumiakan ja lumioravan, ja palkintojenjaon jälkeen suunnattiin koko lippukunnan yhteiseen galettes des rois –tapahtumaan.
Mua harmitti kun jouduin jälleen kerran sanomaan ei johtajaillalliselle, mutta toisaalta mulla oli jo kiire Maximen luo… :S En ollut nähnyt sitä koko edellisellä viikolla, perjantai-iltanakin ehdittiin juuri haukata iltapalaa ennen kuin muut pamahtivat paikalle, ja ensi viikolla se lähtee Dijoniin, yhyhyy! Tällä viikolla ollaan siis nyhvätty keskenämme oikein urakalla.
Lauantai-iltana mentiin yhdessä Samin ja Nicon luo syömään raclettea, ja paikalla oli muitakin Maximen luokkakavereita, lähinnä vain niitä jotka tunnen parhaiten, ja ilta oli mukava. Siinä mielessä oli aika omituinen tunnelma, että keskustelu pyöri lähinnä sen ympärillä mihin kukakin on lähdössä harjoitteluun ja milloin. Porukka on hajaantumassa ihan tässä lähipäivinä Lontooseen, Kanadaan, Etelä-Afrikkaan ja ties minne maailman kolkkiin… Sovittiin sentään vielä maanantaiksi yhteinen laskettelureissu!
Sunnuntaina, kun siinä joskus iltapäivän puolella oltiin kömmitty pystyyn, Maxime halusi lähteä syömään kiinalaiseen ravintolaan, jossa olikin sitten lounasbuffet. Olo oli jälkikäteen aika pallo, ja mä jäin ihan mielelläni kämpille kertaamaan kirjallisuustenttiin, kun Maxime lähti iltapäivällä kavereidensa kanssa oluelle. Illansuussa mäkin ulostauduin ja lähdin Lizin, Mikeyn ja Emilyn kanssa elokuviin. Leffa oli ihan jees, vähän pitkä (ja paikoitellen myös pitkäveteinen), mutta en ollut paljon nähnyt kavereitakaan koko viikolla, joten se oli illan paras anti :)
Maanantaiaamu valkeni kirkkaana, ja erityisen otollisena lasketteluun. Ennen lähtöä piti kuitenkin ratkaista mun pienen pieni varustevajaus, ja suunnattiin kauppaan, jossa myydään käytettyjä suksia. Ostin sukset, monot, sauvat, housut ja laskettelulasit… ja toivon että saan ne jotenkin kuljetettua Suomeen kun aika tulee, koska ne ei olleet ihan ilmaisia. Tulipahan ainakin sijoitettua huolellisesti joululahjarahat!
Lähdettiin yhdentoista jälkeen Maximen kaverin Guillaumen (lievä adhd-tapaus) kyydillä kampukselta, pysähdyttiin matkalla ostamaan evästä boulangeriesta ja oltiin perillä Sept Laux –hiihtokeskuksessa puolilta päivin. Aluksi kaikki meni ihan täydellisesti: aurinko paistoi, maisemat oli upeat ja rinteet hyvässä kunnossa, eikä jonoista ollut tietoakaan arkipäivänä…
Sitten pojat kuitenkin päättivät haluta maailman kamalimpaan mustaan rinteeseen. Mä ilmoitin jo siellä huipulla (missä oli uhkaava kyltti: vain taitavimmille laskettelijoille!), että en muuten tätä mäkeä sukset jalassa laskeudu, mutta ei siinä paljon vikinä auttanut kun Guillaume jo viiletti pipo vipattaen menemään ja Maxime seurasi yhtä innoissaan. Mä seurasin jonkin aikaa muiden menoa, ja totesin että ei kai se niin vaikeaa sitten voi olla, kyllähän mä sinänsä osaan lasketella. Vauhti tyssäsi ekaan lumikinokseen, ja kun tajusin siinä nököttäessäni, että koko äkkijyrkkä mäki on muuten yhtä isoa lumikinosta, melkein kuin kumparelaskumäki, iski pieni paniikki. Maxime huomasi mun ahdinkoni ja palasi auttamaan, mutta olin niin vihainen kun se ei ollut kuunnellut mua, että heitin oikein kunnon itku-potkuraivarin kehiin. Sinänsä aika haasteellista sukset jalassa, ja putosinkin sitten varmaan toista kymmentä metriä pää edellä rinnettä alas :D Näin jälkikäteen ajateltuna tilanne on toki erittäin huvittava, mutta siinä kaksi tuntia tampattuani, liu’uteltuani ja kiroiltuani puoliääneen suomeksi, Maximen samalla nauraessa itsensä kipeäksi vieressä (ja kylläkin toimimassa mallikkaasti personal coachina), ei naurattanut juuri ollenkaan…
Tämän jälkeen ei sitten ehtinyt enää monta kertaa laskea, kun keskus meni jo puoli viideltä kiinni. Koska olin liikkeellä kahden pojan kanssa, iltapalapaikaksi valittiin lähes demokraattisesti KFC (très gourmande) ja illalla yritin vielä umpiväsyneenä kerrata vähän seuraavan aamun tenttiin.
jatkuu perjantaina 22.01.2010
Tiistaina tentin jälkeen oli vuorossa MUUTTO! En muista oonko vielä täällä muistanut mainita (vaikka näin ahkerasti päivittelenkin blogia, krhmm…), mutta muutan Maximen kämppään asumaan siksi aikaa kun se on Dijonissa. Eli käytännössä koko loppukevääksi. Sain Berliozin kämpän irtisanottua ihan ongelmitta, ja nyt käytin vapaan iltapäivän hyödykseni ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni. Iltapäivä oli todellakin ihan kuin huhtikuulta, lämpötila oli asteen tai pari plussan puolella, mutta kirkas auringonpaiste moninkertaisti vaikutuksen, ja otin päiväunet avonaisen ikkunan alla auringonläikässä odotellessani että Maxime tulee auton kanssa hakemaan mua ja romppeita. Muutettavaa matkaa ei toki ollut kuin noin 300 metriä, mutta kamaa on jotenkin tässä muutamassa kuukaudessa siunaantunut ihan riittävästi. En tajua, mä tulin yhden matkalaukun kanssa…!
Muutama päivä on kulunut melkoisessa kaaoksessa, kun mun kamat on vielä kasseissa ja matkalaukuissa ja Maxime puolestaan on ruvennut raivaamaan omiaan pois. Julien vielä kävi jättämässä yhden matkalaukun ja pari pahvilaatikkoa säilöön määrittelemättömäksi ajaksi. Onhan tää ihan tilava asunto, mutta rajansa kaikella.
Keskiviikkona Maxime lähti uudestaan laskettelemaan, ja mä jäin kämpille kertaamaan kuivaakin kuivempaan kielitieteen tenttiin, blaah. Keskityin kyllä loppujen lopuksi enemmän telkkarin katselemiseen - onneksi, koska niin kuin olin arvannut tentti oli ihan superhelppo… Illalla mentiin syömään fondueta Grenoblen ulkopuolelle pikkukylään. Hyvääääää, ja sitten jälkkäriksi vielä jotain hassuja keksin ja leivoksen risteytyksiä jotka ui sulassa suklaassa. Sanoisin, että mulle tekee varmaan ihan hyvää elää viikot erossa tästä herra syön-mitä-vaan-ja-oon-silti-superlaiha:s
Eilen meidän piti lähteä jälleen laskettelemaan, mutta sää oli ankean harmaa ja vuoret olivat peittyneet matalalla roikkuvien pilvien peittoon, joten päätettiin kuitenkin vain mähöttää kämpillä. Sitäkin suuremmalla syyllä, että mulla oli tänään aamulla vielä yksi tentti, johon mun piti oikeasti lukea aika urakalla. Nyt kun sekin on ohi, olo on hyvin helpottunut! Illalla vietetään Simonen läksiäisiä ja lastenjuhlia Berliozissa, tulossa on melko varmasti jälleen ikimuistoinen ilta :D
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
Lunta ja marsipaanipiirakkaa - erään vuoden ja vuosikymmenen alku
11.01.2010
Vihdoin sain koottua itseäni sen verran, että kirjoitan vuoden ensimmäisen päivityksen. Tai siis lähinnä ehdin ekaa kertaa loman jälkeen tylsistyä niin moneksi minuutiksi, että piti ihan miettiä, mitä sitä tekisi. Olen ehtinyt reilun viikon olla Ranskassa, ja ainoa asia mistä muistan jossain Suomessa käyneenikään, on kaksi Fazerin suklaalaatikkoa hyllyn päällä. Toimintaa on jälleen riittänyt…
Uudenvuoden jälkeen palasin illaksi kotiin Tampereelle pakkaamaan matkalaukun ja nukkumaan ennen lauantain matkustusrumbaa: bussi Helsinkiin, lennot Helsinki-Kööpenhamina-Pariisi, bussi lentokentältä rautatieasemalle ja junamatka Grenobleen. Suurin piirtein siihen junamatkaan asti kaikki meni täydellisesti. Lennot olivat ajallaan, ja bussi tuli pysäkille kolme minuuttia sen jälkeen kun olin käynyt odottamaan. Olin siis Gare de Lyonilla hyvissä ajoin ennen junan lähtöä, aikataulun mukaan varttia vaille kahdeksan. Oletettua lähtöä… Kahtakymmentä vaille taululle ilmestyi tieto, että juna Grenobleen lähtee luultavasti 20 minuuttia myöhässä. Kahdenkymmenen minuutin odottelun jälkeen arvio muuttui 40 minuuttiin, ja tässä vaiheessa ympäriltä kuului jo melko kiukkuista manailua. Lopulta, vajaa tunti aikataulusta myöhässä, juna saatiin oikealle laiturille, ihmiset sisään ja juna liikkeelle. Lyonissa vielä seistiin jokunen kymmenen minuuttia asemalla odottamassa jostain mulle epäselvästä syystä poliiseja. Saavuin Grenobleen puolenyön paremmalla puolen, melko nuutuneena ja silmät juuri ja juuri auki pysyen. Onneksi mulla oli kyyti valmiina tilattuna kotiovelle asti :)
Sunnuntain sain vielä lööbailla ihan rauhassa, mutta maanantaina odotti karu paluu karuun todellisuuteen. Viikko aikaa tenttien alkuun, erittäin huonon arvosanan kanssa palautettu kotitehtävä sekä viikonloppuna odottava retki pikkupartiolaisten kanssa nostivat kaikki joksikin aikaa verenpainetta aika reilusti… Päätin kuitenkin nousta kaiken tämän yläpuolelle, ryhdyin kertaamaan Yhdysvaltain äärettömän kiehtovaa historiaa ja palaveerasin Chloén kanssa viikonlopun valmisteluista. Mielialaa kohottivat yhdessä rysäyksessä valkoiseksi muuttunut kaupunki sekä torstai-illan galettes des rois –ilta Berliozissa.
Vihdoin sain koottua itseäni sen verran, että kirjoitan vuoden ensimmäisen päivityksen. Tai siis lähinnä ehdin ekaa kertaa loman jälkeen tylsistyä niin moneksi minuutiksi, että piti ihan miettiä, mitä sitä tekisi. Olen ehtinyt reilun viikon olla Ranskassa, ja ainoa asia mistä muistan jossain Suomessa käyneenikään, on kaksi Fazerin suklaalaatikkoa hyllyn päällä. Toimintaa on jälleen riittänyt…
Uudenvuoden jälkeen palasin illaksi kotiin Tampereelle pakkaamaan matkalaukun ja nukkumaan ennen lauantain matkustusrumbaa: bussi Helsinkiin, lennot Helsinki-Kööpenhamina-Pariisi, bussi lentokentältä rautatieasemalle ja junamatka Grenobleen. Suurin piirtein siihen junamatkaan asti kaikki meni täydellisesti. Lennot olivat ajallaan, ja bussi tuli pysäkille kolme minuuttia sen jälkeen kun olin käynyt odottamaan. Olin siis Gare de Lyonilla hyvissä ajoin ennen junan lähtöä, aikataulun mukaan varttia vaille kahdeksan. Oletettua lähtöä… Kahtakymmentä vaille taululle ilmestyi tieto, että juna Grenobleen lähtee luultavasti 20 minuuttia myöhässä. Kahdenkymmenen minuutin odottelun jälkeen arvio muuttui 40 minuuttiin, ja tässä vaiheessa ympäriltä kuului jo melko kiukkuista manailua. Lopulta, vajaa tunti aikataulusta myöhässä, juna saatiin oikealle laiturille, ihmiset sisään ja juna liikkeelle. Lyonissa vielä seistiin jokunen kymmenen minuuttia asemalla odottamassa jostain mulle epäselvästä syystä poliiseja. Saavuin Grenobleen puolenyön paremmalla puolen, melko nuutuneena ja silmät juuri ja juuri auki pysyen. Onneksi mulla oli kyyti valmiina tilattuna kotiovelle asti :)
Sunnuntain sain vielä lööbailla ihan rauhassa, mutta maanantaina odotti karu paluu karuun todellisuuteen. Viikko aikaa tenttien alkuun, erittäin huonon arvosanan kanssa palautettu kotitehtävä sekä viikonloppuna odottava retki pikkupartiolaisten kanssa nostivat kaikki joksikin aikaa verenpainetta aika reilusti… Päätin kuitenkin nousta kaiken tämän yläpuolelle, ryhdyin kertaamaan Yhdysvaltain äärettömän kiehtovaa historiaa ja palaveerasin Chloén kanssa viikonlopun valmisteluista. Mielialaa kohottivat yhdessä rysäyksessä valkoiseksi muuttunut kaupunki sekä torstai-illan galettes des rois –ilta Berliozissa.
Meitä oli koolla jälleen sekalainen seurakunta eri kansallisuuksia: Liz ja Becca Englannista, Mairi Skotlannista, Mikey USAsta, mä ja Kaisa ihan Suomesta, virolainen Kati, saksalainen Simone sekä kaksi turkkilaista tyttöä (Ece ja toinen jonka nimeä en muista). Mikey seurueen nuorimpana joutui kömpimään pöydän alle ja valitsemaan kenelle leikattu pala galettea menee. Mä sain ”pavun” eli pienen hevosmiesfiguurin, ja sain illan kuningattarena kunnian käyttää kruunua :D
Perjantaina poistuin neljän seinän sisältä vain lounaalle Maximen kanssa, muuten kökötin uskollisesti pöydän ääressä kertaamassa maanantain tenttiin, sillä tunnen itseni sen verran hyvin, että partioviikonlopun jälkeen kykenen lähinnä mekaaniseen suihku-ruokaa-nukkumaan-rutiiniin… Lähtö oli kymmenen maissa lauantaiaamuna, ja viimeiseen asti jännitettiin miten nousu leirikeskukseen vuorille onnistuu, sillä perjantaina pyrytti koko päivän raskasta nuoskalunta, ja liikenne mateli jopa alhaalla kaupungissa liukkaan kelin vuoksi. Lauantaina sade oli kuitenkin lakannut, ja kun vanhemmilla oli autoissa lumiketjut, päästiin liikkeelle ongelmitta. Ylhäällä odotti hyvinvarustettu (ja taivaan kiitos hyvin lämmitetty!) leirikeskus keskellä idyllistä laaksoa, lunta oli polveen asti ja pakkasta lauantaina vajaa kymmenen astetta.
Retkelle osallistui 37 lasta (jeannettet sekä louvetaut eli saman ikäiset pojat) sekä kahdeksan johtajaa, ja voitte kuvitella sitä hulinan määrää… Ekan päivän ohjelmaan kuului totta kai lumessa riehumista, pulkkamäkeä, lupausten anto ja illalla rastirata sisätiloissa. Mä ja Chloé käytiin katsastamassa lähiympäristö seuraavan aamun suunnistusreitin valmistelemiseksi ja käytettiin samalla hyväksemme tilaisuus kieriskellä lumessa ja koelaskea pulkkamäki ;) Vähän ennen yhtätoista (kun olin jo kuolemanväsynyt, toisin kuin armaat lapsoset, ja mietin miksi mä kerta toisensa jälkeen lähden näihin juttuihin mukaan) saatiin vihdoin viimeinenkin muksu petiin ja taloon laskeutui siunattu hiljaisuus… Tauoton meteli yhdistettynä vieraan kielen puhumiseen on melko uuvuttava yhdistelmä. Nukkumaan pääsin kuitenkin vasta puoli kahden maissa, johtajapalaverin jälkeen.
Pojat tekivät ilmeisesti oman ennätyksensä heräämällä jo puoli seitsemältä, minkä jälkeen varmaan yksikään johtaja ei saanut enää silmäystäkään unta. Yhdeksään mennessä saatiin jopa aamiaista, kun François ja Sebastien palasivat boulangeriesta tuoreen leivän ostoreissulta… Tällaista luksusta ei koskaan ikinä edes harkittaisi partioleirillä Suomessa, saatika juustoja jälkiruokana sudenpentuikäisille. Vive la France! Loppupäivän mä onnistuin välttelemään sisällä vallitsevan kaaoksen siivousta viettämällä melkein koko ajan aterioita lukuunottamatta lasten kanssa ulkona huikaisevassa auringonpaisteessa. Aamulla tosiaan jäljitettiin lumimiestä suunnistustehtävässä, ja iltapäivällä oli vuorossa the ultimate fight, chasse aux yétis! Ettekä kyllä ikinä arvaa, kuka joutui olemaan se lumimies… Tunnin ajan mä ja kolme muuta johtajaa paettiin lähes kirjaimellisesi henkemme edestä 35 lasta (kaksi poti sisällä mystisiä vatsakipuja), ehkä ihan hiukan haasteellisessa maastossa: polveen asti lunta ja jyrkästi kohoava vuorenrinne. Mahtavaa!
Illalla palasin kotiin läpimärkänä ja umpiväsyneenä, mutta tyytyväisenä viikonlopun saldoon. Sekä lumessa riehuminen että lasten spontaanius saivat mut muistamaan miksi näihin reissuihin kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan. Yksi meidän tytöistä sanoi mulle valmistautuessaan nukkumaan ”je te trouve très jolie, Anna”, ja toinen halusi välttämättä hieroa mun hartioita sunnuntai-iltapäivänä :)
(Kotimatkalla ratikassa palasin taas rytinällä maan pinnalle, kun vastapäätä istunut mies kaivoi taskustaan ilkeän näköisen puukon ja alkoi kaivertaa nimikirjaimiaan huolettomasti penkin istuinosaan… Välillä sama kaveri tuijotti ympärilleen, kuin odottaen jonkun paheksuvaa katsetta ja tekosyytä alkaa rähinöidä. Mä pidin katseeni aika tiukasti ikkunassa, mutta en silti voinut välttää näkemästä silmäkulmasta tyypin takin sisällä vapaana kiipeilevää rottaa. Hyi…!)
tiistai 29. joulukuuta 2009
Loma
Selvisin hengissä Suomeen. Selvisin Pariisin lumimyräkästä
sekaantuneesta liikenteestä, parin tunnin vessattomasta odottelusta
lentokentällä, myöhästyneestä lennosta, hyisestä seisoskelusta
Helsinki-Vantaan bussipysäkillä yhdentoista jälkeen illalla ja jopa
siitä tuskastuttavasta bussimatkasta, joka ei tuntunut koskaan loppuvan.
Lopulta olin Tampereella ja tuijottelin silmät väsymyksestä seisovina
pakkasöistä kotikaupunkiani taksin ikkunasta yrittäen ymmärtää että olen
todellakin täällä. Että viimeiset kolme kuukautta olivat ja menivät,
ihan liian nopeasti. Oma elämä ja Suomi ja suomi tuntuvat yhtä aikaa
ihan itsestäänselvyyksiltä mutta myös todella kummallisilta ja
epätodellisilta. Sopeutuminen kodin tasaisen tylsistyttävään arkeen on
ollut se ainoa asia paluussa, josta en ihan vielä ole selvinnyt.
Äiti oli vastaanottamassa väsynyttä matkaajaa, lähinnä koska se halusi heti (kahdelta yöllä siis) esitellä täysin remontoidun keskikerroksen. Kieltämättä täällä on tyylikästä, mutta siinä kohtaa kiinnosti enemmän kuuma glögi ja äitiltä lainattu yöpuku. (Matkalaukku tuli niin hurjan täyteen lahjoja ja muita tuliaisia, etten saanut omia vaatteita mahtumaan kuin muutamat alushousut ja sukat...) Sain myös kuulla, että mulla on seuraavana aamuna kampaaja. Täydellinen ajoitus :D
Kömmin siskon huoneeseen pedattuun vuodesohvaan, ja odotin nukahtavani silmänräpäyksessä, mutta pyörin kuitenkin jonkin aikaa miettimässä kaoottista päivääni... Aamulla mun huoneeseen majoittunut mummu herätti mut vienosti laulamalla - onneksi, koska kampaaja-aika oli jo tunnin päästä tästä. En myöhästynyt kuin viisi minuuttia, ja oli oikein antoisaa selostaa syksyn tapahtumat kampaajalleni. Siis käsitättekö, voin puhua suomea, ja kyllä sitten puhuinkin, silmät ja suut täyteen ja söin samalla geisha-suklaata. Kampaaja kysyi suunnilleen heti ensimmäisenä, ilmeisesti ihan vitsinä, että löytyikö sieltä heilaa matkaan. Hmm...
Loma on sujunut lähinnä kotona mähöillen. Kavereita kävi kylässä, autoin mummua hermojeni mukaan joulusähläyksessä ja yritin olla ahdistumatta isossa tyhjässä talossa kun muilla oli omat menonsa. Oon katsonut elokuvia, lukenut vissiin kolme romaania tähän mennessä ja ikävöinyt Ranskaan. Kylpenyt kylpytynnyrissä (kamala sana jos saan huomauttaa), SAUNONUT sydämeni kyllyydestä, nauttinut talvisäistä - siis ihan todella, lunta on ja tulee vain tasaisella syötöllä lisää, mikä ei varmaan kenellekään lukijoista ole mikään uutinen mutta mulle tällä hetkellä todellista eksotiikkaa. Samoin kuin yli kymmenen asteen pakkaset... Oon saanut Ranskasta tiedotteita, että siellä on lämmintä +10.
Mutta vaikka loma onkin ollut ihan kiva ja tuli ehdottomasti tarpeeseen, oon koko ajan ollut mielessäni kiitollinen ettei mun vielä tarvi jäädä tänne. Tunnen itseni hyvin epäkiitolliseksi, mutta tuntuu etten ole vielä ehtinyt nähdä yhtään mitään, että Ranskaan tutustuminen on vasta alkutekijöissä. Lisäksi tunsin jo Charles de Gaullella saavani allergista ihottumaa kun kuuntelin muiden lennolle tulevien suomalaisten keskustelua. Olin ehtinyt unohtaa miten kauheita suomalaiset on päivittelemään ja marisemaan kaikesta turhasta (tai ehkä ranskalaisetkin on, ja mä en vain ymmärrä niiden puhetta niin hyvin, mutta sitä parempi mulle...).
Vielä on kuitenkin pari lomapäivää jäljellä. Puolitoistavuotiaat serkkuni vanhempineen tulevat ylihuomenna kylään, ja torstaina mä pakenen tätä seurakuntaa Turkuun ottamaan uuden vuoden ja vuosikymmenen vastaan kavereiden kanssa siellä :)
Äiti oli vastaanottamassa väsynyttä matkaajaa, lähinnä koska se halusi heti (kahdelta yöllä siis) esitellä täysin remontoidun keskikerroksen. Kieltämättä täällä on tyylikästä, mutta siinä kohtaa kiinnosti enemmän kuuma glögi ja äitiltä lainattu yöpuku. (Matkalaukku tuli niin hurjan täyteen lahjoja ja muita tuliaisia, etten saanut omia vaatteita mahtumaan kuin muutamat alushousut ja sukat...) Sain myös kuulla, että mulla on seuraavana aamuna kampaaja. Täydellinen ajoitus :D
Kömmin siskon huoneeseen pedattuun vuodesohvaan, ja odotin nukahtavani silmänräpäyksessä, mutta pyörin kuitenkin jonkin aikaa miettimässä kaoottista päivääni... Aamulla mun huoneeseen majoittunut mummu herätti mut vienosti laulamalla - onneksi, koska kampaaja-aika oli jo tunnin päästä tästä. En myöhästynyt kuin viisi minuuttia, ja oli oikein antoisaa selostaa syksyn tapahtumat kampaajalleni. Siis käsitättekö, voin puhua suomea, ja kyllä sitten puhuinkin, silmät ja suut täyteen ja söin samalla geisha-suklaata. Kampaaja kysyi suunnilleen heti ensimmäisenä, ilmeisesti ihan vitsinä, että löytyikö sieltä heilaa matkaan. Hmm...
Loma on sujunut lähinnä kotona mähöillen. Kavereita kävi kylässä, autoin mummua hermojeni mukaan joulusähläyksessä ja yritin olla ahdistumatta isossa tyhjässä talossa kun muilla oli omat menonsa. Oon katsonut elokuvia, lukenut vissiin kolme romaania tähän mennessä ja ikävöinyt Ranskaan. Kylpenyt kylpytynnyrissä (kamala sana jos saan huomauttaa), SAUNONUT sydämeni kyllyydestä, nauttinut talvisäistä - siis ihan todella, lunta on ja tulee vain tasaisella syötöllä lisää, mikä ei varmaan kenellekään lukijoista ole mikään uutinen mutta mulle tällä hetkellä todellista eksotiikkaa. Samoin kuin yli kymmenen asteen pakkaset... Oon saanut Ranskasta tiedotteita, että siellä on lämmintä +10.
Mutta vaikka loma onkin ollut ihan kiva ja tuli ehdottomasti tarpeeseen, oon koko ajan ollut mielessäni kiitollinen ettei mun vielä tarvi jäädä tänne. Tunnen itseni hyvin epäkiitolliseksi, mutta tuntuu etten ole vielä ehtinyt nähdä yhtään mitään, että Ranskaan tutustuminen on vasta alkutekijöissä. Lisäksi tunsin jo Charles de Gaullella saavani allergista ihottumaa kun kuuntelin muiden lennolle tulevien suomalaisten keskustelua. Olin ehtinyt unohtaa miten kauheita suomalaiset on päivittelemään ja marisemaan kaikesta turhasta (tai ehkä ranskalaisetkin on, ja mä en vain ymmärrä niiden puhetta niin hyvin, mutta sitä parempi mulle...).
Vielä on kuitenkin pari lomapäivää jäljellä. Puolitoistavuotiaat serkkuni vanhempineen tulevat ylihuomenna kylään, ja torstaina mä pakenen tätä seurakuntaa Turkuun ottamaan uuden vuoden ja vuosikymmenen vastaan kavereiden kanssa siellä :)
tiistai 22. joulukuuta 2009
Umbrella!
Leave me a comment saying "umbrella," and I'll respond by asking
you five questions so I can get to know you better. Update your journal
with the answers to the questions, and include this explanation in the
post and offer to ask other people questions.
1. Kauanko oot nyt joululomalla Suomessa?
Kaks viikkoa. Meillä alkaa syyslukukauden viimeinen viikko 4. päivä tammikuuta, joten palaan jo lauantaina heti uudenvuoden jälkeen. Kaisa laskeskeli jo joskus lokakuussa kalenterin kanssa, miten se saisi maksimoitua Suomessa vietetyn ajan, mutta mulle kaks viikkoa lomaa on ihan riittävästi. Mulla ei ole ikinä täällä mitään tekemistä (lähinnä koska omaa laiskuuttani mökkiydyn Kalkkuun), meillä ei ikinä ole ketään kotona (...) ja sitä paitsi, kyllä mä ehdin sitten vaihtovuoden jälkeen taas viettää ihan riittämiin aikaa Suomessa. Sitä taas en tiedä palaanko ikinä enää juuri Grenobleen. (kuin pitkästi voi vastata näinkin yksinkertaiseen kysymykseen...?)
2. NO KERRO NY LISÄÄ MAXIMESTA! Esim. ikä, ulkonäkö, kengännumero, pääaine ja onko sillä ollut pienenä marsua.
Marsusta en tiä, mutta niillä on kissa. Se on mua melkein tasan kolme vuotta vanhempi, kengännumeroa en tiä mutta on isompi kuin mulla ja pienempi kuin mun pikkuveljellä eli joku 40-47. Se lukee jotain kemiajuttua ja siitä valmistuu nyt keväällä insinööri. Ja se hakee syksyksi töitä Suomessa Ü Sen vanhemmat asuu noin 50 kilometrin päässä Grenoblessa pikkukylän keskustassa ja ne omistaa sekatavarakaupan jonka yläkerrassa ne asuu. Maximella on pikkuveli josta tulee ravintolakokki ja joka rakentaa niille kotiin omaa elokuvasalia. Ulkonäköä EN aio ruveta selostamaan vaan saatte ihan ite nähdä joko kun tuutte mua moikkaan keväällä Ranskaan tai sit kun se tulee Suomeen käymään ;) Mutta kuten Anna sanoi, aika ranskalaisen näköinen (mun mielestä ehkä jopa vähän italialaisen...?)
3. Ootko tällä hetkellä ajatellut muuttaa ihan kokonaan Ranskaan ennemmin tai myöhemmin, vai ootko edelleen kuitenkin sillä kannalla, että huolimatta Maximesta ja muista Ranskan kivoista asioista susta tulee ihan vaan tylsästi suomalainen kääntäjä tai joku vastaava?
En mä osaa tehdä suunnitelmia ihan hirveän kauas tulevaisuuteen. Tämän hetken suunnitelma on palata viimeistään syksyllä Suomeen ja hoitaa opiskelut loppuun (mieluiten siinä kahdessa vuodessa) ja sitten olisin vapaa lähtemään ihan mihin vain huvittaa. Tällä hetkellä ajatus siitä että viettäisin ihan koko loppuelämäni Suomessa ahdistaa aika paljon... Ranskassa viihdyn hyvin, mutta toisaalta maailmassa on vaikka kuinka paljon uusia ja jänniä paikkoja. Saa nähdä :)
4. Mikä on kivoin vaate/tavara mitä oot ostanut Ranskasta?
Juuri tällä hetkellä kivoimmalta tuntuu superpaksu neuletakki, joka ei ole todellakaan nätein tai edustuskelpoisin vaatteistani tai edes erityisen ranskalainen, mutta ehdottomasti lämpimin... Mutta oikeastaan... vaikea sanoa. Eniten oon varmaan käyttänyt mun ruskeaa nahkalaukkua jonka ostin 8 eurolla torilta. Ja rakastan mun uutta talvitakkia!
5. Entä paras ruoka, mitä oot siellä syönyt?
Hui, niitä on ihan kauhean paljon (ja sen kyllä näkee, varoitan jo etukäteen...)! Suolaiset crepit, jouluhalko, churrosit, kaikki ihanat juustot... Kivointa on ehkä tehdä raclettea isolla joukolla! Ruoka siinä ei ole ihan hirveän erityistä (keitettyjä perunoita, leikkeleitä ja raclette-juustoa jota sulatetaan ja kaadetaan kaiken päälle) mutta tilanteena se on aina yhtä mukava.
1. Kauanko oot nyt joululomalla Suomessa?
Kaks viikkoa. Meillä alkaa syyslukukauden viimeinen viikko 4. päivä tammikuuta, joten palaan jo lauantaina heti uudenvuoden jälkeen. Kaisa laskeskeli jo joskus lokakuussa kalenterin kanssa, miten se saisi maksimoitua Suomessa vietetyn ajan, mutta mulle kaks viikkoa lomaa on ihan riittävästi. Mulla ei ole ikinä täällä mitään tekemistä (lähinnä koska omaa laiskuuttani mökkiydyn Kalkkuun), meillä ei ikinä ole ketään kotona (...) ja sitä paitsi, kyllä mä ehdin sitten vaihtovuoden jälkeen taas viettää ihan riittämiin aikaa Suomessa. Sitä taas en tiedä palaanko ikinä enää juuri Grenobleen. (kuin pitkästi voi vastata näinkin yksinkertaiseen kysymykseen...?)
2. NO KERRO NY LISÄÄ MAXIMESTA! Esim. ikä, ulkonäkö, kengännumero, pääaine ja onko sillä ollut pienenä marsua.
Marsusta en tiä, mutta niillä on kissa. Se on mua melkein tasan kolme vuotta vanhempi, kengännumeroa en tiä mutta on isompi kuin mulla ja pienempi kuin mun pikkuveljellä eli joku 40-47. Se lukee jotain kemiajuttua ja siitä valmistuu nyt keväällä insinööri. Ja se hakee syksyksi töitä Suomessa Ü Sen vanhemmat asuu noin 50 kilometrin päässä Grenoblessa pikkukylän keskustassa ja ne omistaa sekatavarakaupan jonka yläkerrassa ne asuu. Maximella on pikkuveli josta tulee ravintolakokki ja joka rakentaa niille kotiin omaa elokuvasalia. Ulkonäköä EN aio ruveta selostamaan vaan saatte ihan ite nähdä joko kun tuutte mua moikkaan keväällä Ranskaan tai sit kun se tulee Suomeen käymään ;) Mutta kuten Anna sanoi, aika ranskalaisen näköinen (mun mielestä ehkä jopa vähän italialaisen...?)
3. Ootko tällä hetkellä ajatellut muuttaa ihan kokonaan Ranskaan ennemmin tai myöhemmin, vai ootko edelleen kuitenkin sillä kannalla, että huolimatta Maximesta ja muista Ranskan kivoista asioista susta tulee ihan vaan tylsästi suomalainen kääntäjä tai joku vastaava?
En mä osaa tehdä suunnitelmia ihan hirveän kauas tulevaisuuteen. Tämän hetken suunnitelma on palata viimeistään syksyllä Suomeen ja hoitaa opiskelut loppuun (mieluiten siinä kahdessa vuodessa) ja sitten olisin vapaa lähtemään ihan mihin vain huvittaa. Tällä hetkellä ajatus siitä että viettäisin ihan koko loppuelämäni Suomessa ahdistaa aika paljon... Ranskassa viihdyn hyvin, mutta toisaalta maailmassa on vaikka kuinka paljon uusia ja jänniä paikkoja. Saa nähdä :)
4. Mikä on kivoin vaate/tavara mitä oot ostanut Ranskasta?
Juuri tällä hetkellä kivoimmalta tuntuu superpaksu neuletakki, joka ei ole todellakaan nätein tai edustuskelpoisin vaatteistani tai edes erityisen ranskalainen, mutta ehdottomasti lämpimin... Mutta oikeastaan... vaikea sanoa. Eniten oon varmaan käyttänyt mun ruskeaa nahkalaukkua jonka ostin 8 eurolla torilta. Ja rakastan mun uutta talvitakkia!
5. Entä paras ruoka, mitä oot siellä syönyt?
Hui, niitä on ihan kauhean paljon (ja sen kyllä näkee, varoitan jo etukäteen...)! Suolaiset crepit, jouluhalko, churrosit, kaikki ihanat juustot... Kivointa on ehkä tehdä raclettea isolla joukolla! Ruoka siinä ei ole ihan hirveän erityistä (keitettyjä perunoita, leikkeleitä ja raclette-juustoa jota sulatetaan ja kaadetaan kaiken päälle) mutta tilanteena se on aina yhtä mukava.
torstai 17. joulukuuta 2009
Joulukuu, osa 2
14.12.09
Hmm, jotenkin on blogin kirjoittaminen unohtunut taas viime aikoina. Viime maanantaina tajusin, että tällä viikolla palaan Suomeen. Ja että sitä ennen on ihan PARI juttua tehtävänä. Joten oon ainakin vähän ryhdistäytynyt. Lisäksi tällä viikolla oli jälleen partiokokous, jonka tällä kertaa vedin yksin. Tai siis Chloé ja Albane eivät olleet paikalla, mutta Chloé oli kyllä värvännyt mulle apujoukkoja paikalle. Päävastuu oli kuitenkin mulla, ja olin aika hermostunut etukäteen…
Mutta niin, oon oikeasti viettänyt hyvin paljon aikaa yliopistolla viime aikoina. Keskiviikkona oli taas luentoja puoli seitsemään asti, torstaina vietin luennon jälkeen suurimman osan iltapäivää Simonen kanssa vidéothequessa katsomassa tenttimateriaalina olevaa dvd:tä ja perjantaina tutustuin yliopistomme kirjastoon, kun tulin siihen tulokseen, että esseen kirjoittaminen saattaisi siellä sujua paremmin kuin kämpillä. Sain koko jutun, aloituskappaletta lukuunottamatta, kirjoitettua kolmessa tunnissa, ja olin oikein tyytyväinen itseeni. Laadusta en menisi puhumaan, mutta toisaalta musta tuntuu että saan täällä huomattavan vähällä vaivalla ihan hyviä arvosanoja (toisaalta voi olla, että saan jotain anteeksi senkin takia, että olen ulkomaalainen), joten miksi vaivautua panostamaan :D
Torstai-iltana olin Kaisan, Simonen, aiemmin vaelluksella tapaamani Corinnan sekä englantilaisen Emilyn kanssa katsomassa Lizin kuoron joulukonserttia. Kuoro koostui pääasiassa vaihtareista ja ohjelmisto oli sen mukainen: joululauluja ympäri maailmaa. Kiinasta, Haitista, Ruotsista… Tunnelma oli katossa! Lähdin tämän jälkeen vielä Lizin, Emilyn ja Corinnan kanssa lasilliselle Notre Damen aukiolla, ja oli ehkä ihan paikallaan vähän tuulettaa päätä raskaan opiskelun jälkeen.
Perjantai-iltana Maxime vei mut couscous-ravintolaan syömään (tarina annoksesta joka oli kuin olikin isompi kuin syöjän vatsa…), mutta jotenkin päästiin sinne taas vasta lähempänä kymmentä. Ensin vierähti hyvän aikaa viereisessä irkkupubissa!
Lauantaina, kuten jo mainitsin, olin jälleen vetämässä jeannette-kokousta. Sain homman pysymään hallinnassa ilman suurempaa kaaosta, joskin yksi tytöistä sai kesken kaiken ihan hysteerisen itkukohtauksen, eikä osannut selittää asiaa paremmin kuin että hänelle vain tuli yhtäkkiä surullinen olo. Lapset… Toinen ikävämpi juttu oli, että yhden laumalaisen isä oli aiemmin samalla viikolla kuollut, ja yllättäen jäi mun tehtäväkseni kertoa pikkuisille miksi Maïlys ei ole tullut kokoukseen tänään… Tehtiin yhdessä hänelle kortti ja se annettiin luokkakaverin välitettäväksi. Paikalle kokoukseen pelmahti myös alueen pedagogiavastaava, keskustelemaan ”pedagogisista ongelmista laumassa”. Joo-o.
Tämän jälkeen olin taas, kuten tavallista aika uupunut ja lisäksi ihan umpijäässä, joten jätin johtajaillallisen väliin ja ajelin ratikalla ruokakaupan kautta kotiin. Ulkona oli kaksi astetta lämmintä ja vettä tuli taivaan täydeltä (joskin Lizin mukaan sade on täällä ”melkein jopa miellyttävää – se sentään lakkaa joskus”, toisin kuin Birminghamissa talvisin ilmeisesti), mutta Casinon parkkipaikalla näkyi useampia autoja, joiden katoilla oli valtavia lumikinoksia. Päivä päivältä lumi (ja samalla hyytävä kylmyys) laskeutuvat vuorilta kohti Grenoblea ja kampusta, ja mä varaudun hamstraamalla villapaitoja, ylipolvenvillasukkia ja villasukkahousuja… En halua ajatella miten selviän joululomasta Suomessa, kun mulla on nyt jo (vielä plussan puolella) koko talvivaatearsenaalini käytössä, ja palelen ihan jatkuvasti :( Äiti vielä piristi ilmoittamalla, että lähiaikoina on luvassa tosi kylmää. Yää, en tuu sinne!
Sunnuntain vietin hyvin tiiviisti Maximen sohvalla, ja se toisella sohvalla, kummallakin superseurallisesti tietokone sylissä. Tehtiin koulutehtäviä koko päivä, paitsi sen pari tuntia, kun pääsin ajelulle Moiransiin ja lounaalle vanhempien kanssa… Maxime pelotteli mua koko aamun että joudun syömään ostereita ja jännitin miten selviän tästä koettelemuksesta (yleensä en ole erityisen nirso, mutta ajatus siitä että pitää syödä jotain mikä ei ole vielä kuollut saa mut väkisin kakostelemaan). Onneksi tämä osoittautui pilaksi, tai sitten sen vanhemmat olivat säälineet suomalaisraukkaa, ja tarjolla oli hanhenmaksaa, kanaa ja kurpitsamuhennosta. Jälkiruokaleivoksen jälkeen tunsin oloni lähinnä jättimäiseksi m&m-karkiksi (lue: palloksi) ja Maximen isä vielä ihmetteli mitä vikaa mun ruokahalussani on kun en ottanut toista leivosta… Itse hän söi kanan pään, joka oli ystävällisesti asetettu tarjottimelle mua tuijottamaan :|
Illalla yhdeksän aikaan palasin Berlioziin – ja muistin unohtaneeni Katyan synttärit. Hain huoneestani viinipullon, askartelin viidessä minuutissa kortin ja liityin meluavaan seurueeseen keittiöön. Tunsin läsnäolijoista Lizin, Mikeyn ja muutamia Katyan kavereita ulkonäöltä. Ja siis tietty synttärisankarin itsensä. Illan aikana tutustuin ranskalaiseen naapuriini Borikseen (tiettävästi käytävän ainoa ranskalainen), saksalaiseen Sebastianiin ja Katyan meksikolaisen opiskelukaveriin Adrianaan. Itse sain todeta olevani ”se kuuluisa blondi suomalainen” josta kaikki olivat kuulleet mutta eivät olleet nähneet (jännittävää…), ja ensin melkein kaikki olettivat munkin olevan venäläinen. Jes. Tosin yksi luuli myös ranskalaiseksi mistä olin erittäin otettu, vaikkei kyseinen henkilö puhukaan lainkaan ranskaa. Adrianan, Mikeyn ja Lizin kanssa puhuttiin enimmäkseen englantia, ja huomasin kauhukseni välillä kesken lauseen vahingossa vaihtavani kielen ranskaksi, tai vastaavani ranskaksi (luullen itse siis koko ajan puhuvani englantia). Auts.
Olo alkaa olla vähintään puolikielinen, kun suomikin on jotenkin ihmeellisesti kangistunut. Ihan kuin unohtaisin aina yhden suomenkielisen sanan kun opin uuden ranskankielisen… Kuten sanottu englanti on ihan hukassa ja ruotsia en varmaan saisi sanaakaan ulos suustani jos pitäisi yrittää. Ranska tulee välillä niin sujuvasti ja luontevasti, että mulle on jotkut ranskalaisetkin sanoneet, ettei mulla ole lainkaan aksenttia (…), mutta sitten on niitä päiviä, kun pudottelen sanoja TÖKS TÖKS TÖKS. Kuten vaikka lauantaina kokouksessa, kun jouduin kysymään kahdeksanvuotiailta jeannetteilta noin joka toista sanaa. Onneksi niitä ei tunnu haittaavan toimia mun ranskanopettajina, päinvastoin!
Hmm, jotenkin on blogin kirjoittaminen unohtunut taas viime aikoina. Viime maanantaina tajusin, että tällä viikolla palaan Suomeen. Ja että sitä ennen on ihan PARI juttua tehtävänä. Joten oon ainakin vähän ryhdistäytynyt. Lisäksi tällä viikolla oli jälleen partiokokous, jonka tällä kertaa vedin yksin. Tai siis Chloé ja Albane eivät olleet paikalla, mutta Chloé oli kyllä värvännyt mulle apujoukkoja paikalle. Päävastuu oli kuitenkin mulla, ja olin aika hermostunut etukäteen…
Mutta niin, oon oikeasti viettänyt hyvin paljon aikaa yliopistolla viime aikoina. Keskiviikkona oli taas luentoja puoli seitsemään asti, torstaina vietin luennon jälkeen suurimman osan iltapäivää Simonen kanssa vidéothequessa katsomassa tenttimateriaalina olevaa dvd:tä ja perjantaina tutustuin yliopistomme kirjastoon, kun tulin siihen tulokseen, että esseen kirjoittaminen saattaisi siellä sujua paremmin kuin kämpillä. Sain koko jutun, aloituskappaletta lukuunottamatta, kirjoitettua kolmessa tunnissa, ja olin oikein tyytyväinen itseeni. Laadusta en menisi puhumaan, mutta toisaalta musta tuntuu että saan täällä huomattavan vähällä vaivalla ihan hyviä arvosanoja (toisaalta voi olla, että saan jotain anteeksi senkin takia, että olen ulkomaalainen), joten miksi vaivautua panostamaan :D
Torstai-iltana olin Kaisan, Simonen, aiemmin vaelluksella tapaamani Corinnan sekä englantilaisen Emilyn kanssa katsomassa Lizin kuoron joulukonserttia. Kuoro koostui pääasiassa vaihtareista ja ohjelmisto oli sen mukainen: joululauluja ympäri maailmaa. Kiinasta, Haitista, Ruotsista… Tunnelma oli katossa! Lähdin tämän jälkeen vielä Lizin, Emilyn ja Corinnan kanssa lasilliselle Notre Damen aukiolla, ja oli ehkä ihan paikallaan vähän tuulettaa päätä raskaan opiskelun jälkeen.
Perjantai-iltana Maxime vei mut couscous-ravintolaan syömään (tarina annoksesta joka oli kuin olikin isompi kuin syöjän vatsa…), mutta jotenkin päästiin sinne taas vasta lähempänä kymmentä. Ensin vierähti hyvän aikaa viereisessä irkkupubissa!
Lauantaina, kuten jo mainitsin, olin jälleen vetämässä jeannette-kokousta. Sain homman pysymään hallinnassa ilman suurempaa kaaosta, joskin yksi tytöistä sai kesken kaiken ihan hysteerisen itkukohtauksen, eikä osannut selittää asiaa paremmin kuin että hänelle vain tuli yhtäkkiä surullinen olo. Lapset… Toinen ikävämpi juttu oli, että yhden laumalaisen isä oli aiemmin samalla viikolla kuollut, ja yllättäen jäi mun tehtäväkseni kertoa pikkuisille miksi Maïlys ei ole tullut kokoukseen tänään… Tehtiin yhdessä hänelle kortti ja se annettiin luokkakaverin välitettäväksi. Paikalle kokoukseen pelmahti myös alueen pedagogiavastaava, keskustelemaan ”pedagogisista ongelmista laumassa”. Joo-o.
Tämän jälkeen olin taas, kuten tavallista aika uupunut ja lisäksi ihan umpijäässä, joten jätin johtajaillallisen väliin ja ajelin ratikalla ruokakaupan kautta kotiin. Ulkona oli kaksi astetta lämmintä ja vettä tuli taivaan täydeltä (joskin Lizin mukaan sade on täällä ”melkein jopa miellyttävää – se sentään lakkaa joskus”, toisin kuin Birminghamissa talvisin ilmeisesti), mutta Casinon parkkipaikalla näkyi useampia autoja, joiden katoilla oli valtavia lumikinoksia. Päivä päivältä lumi (ja samalla hyytävä kylmyys) laskeutuvat vuorilta kohti Grenoblea ja kampusta, ja mä varaudun hamstraamalla villapaitoja, ylipolvenvillasukkia ja villasukkahousuja… En halua ajatella miten selviän joululomasta Suomessa, kun mulla on nyt jo (vielä plussan puolella) koko talvivaatearsenaalini käytössä, ja palelen ihan jatkuvasti :( Äiti vielä piristi ilmoittamalla, että lähiaikoina on luvassa tosi kylmää. Yää, en tuu sinne!
Sunnuntain vietin hyvin tiiviisti Maximen sohvalla, ja se toisella sohvalla, kummallakin superseurallisesti tietokone sylissä. Tehtiin koulutehtäviä koko päivä, paitsi sen pari tuntia, kun pääsin ajelulle Moiransiin ja lounaalle vanhempien kanssa… Maxime pelotteli mua koko aamun että joudun syömään ostereita ja jännitin miten selviän tästä koettelemuksesta (yleensä en ole erityisen nirso, mutta ajatus siitä että pitää syödä jotain mikä ei ole vielä kuollut saa mut väkisin kakostelemaan). Onneksi tämä osoittautui pilaksi, tai sitten sen vanhemmat olivat säälineet suomalaisraukkaa, ja tarjolla oli hanhenmaksaa, kanaa ja kurpitsamuhennosta. Jälkiruokaleivoksen jälkeen tunsin oloni lähinnä jättimäiseksi m&m-karkiksi (lue: palloksi) ja Maximen isä vielä ihmetteli mitä vikaa mun ruokahalussani on kun en ottanut toista leivosta… Itse hän söi kanan pään, joka oli ystävällisesti asetettu tarjottimelle mua tuijottamaan :|
Illalla yhdeksän aikaan palasin Berlioziin – ja muistin unohtaneeni Katyan synttärit. Hain huoneestani viinipullon, askartelin viidessä minuutissa kortin ja liityin meluavaan seurueeseen keittiöön. Tunsin läsnäolijoista Lizin, Mikeyn ja muutamia Katyan kavereita ulkonäöltä. Ja siis tietty synttärisankarin itsensä. Illan aikana tutustuin ranskalaiseen naapuriini Borikseen (tiettävästi käytävän ainoa ranskalainen), saksalaiseen Sebastianiin ja Katyan meksikolaisen opiskelukaveriin Adrianaan. Itse sain todeta olevani ”se kuuluisa blondi suomalainen” josta kaikki olivat kuulleet mutta eivät olleet nähneet (jännittävää…), ja ensin melkein kaikki olettivat munkin olevan venäläinen. Jes. Tosin yksi luuli myös ranskalaiseksi mistä olin erittäin otettu, vaikkei kyseinen henkilö puhukaan lainkaan ranskaa. Adrianan, Mikeyn ja Lizin kanssa puhuttiin enimmäkseen englantia, ja huomasin kauhukseni välillä kesken lauseen vahingossa vaihtavani kielen ranskaksi, tai vastaavani ranskaksi (luullen itse siis koko ajan puhuvani englantia). Auts.
Olo alkaa olla vähintään puolikielinen, kun suomikin on jotenkin ihmeellisesti kangistunut. Ihan kuin unohtaisin aina yhden suomenkielisen sanan kun opin uuden ranskankielisen… Kuten sanottu englanti on ihan hukassa ja ruotsia en varmaan saisi sanaakaan ulos suustani jos pitäisi yrittää. Ranska tulee välillä niin sujuvasti ja luontevasti, että mulle on jotkut ranskalaisetkin sanoneet, ettei mulla ole lainkaan aksenttia (…), mutta sitten on niitä päiviä, kun pudottelen sanoja TÖKS TÖKS TÖKS. Kuten vaikka lauantaina kokouksessa, kun jouduin kysymään kahdeksanvuotiailta jeannetteilta noin joka toista sanaa. Onneksi niitä ei tunnu haittaavan toimia mun ranskanopettajina, päinvastoin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)