Chatouillements

Lomalla on aika kivaa olla. Maximea oli ollut jo ihan liian kova ikävä, mutta hämmästyksekseni huomasin, että olin huomaamattani ikävöinyt myös Ranskaa. Tuntuu kivalta kuulla ihmisten puhuvan ranskaa ympärillä, ja nautin ihan suunnattomasti ruokakaupassa käymisestä - syömisestä nyt puhumattakaan (joitain poikkeuksia lukuunottamatta... tämän päivän lounas artisokkineen ja maksamöykkyineen oli aika koettelemus, mutta raahasin sen jälkeen monsieur'n kaupungille teelle ja leivokselle :)). Lakkoilu ei täällä näy hirveästi arjessa, paitsi bensa-asemilla, joille on pitkät jonot, mutta keskustelua se kyllä herättää sitäkin enemmän. Naurattaa vain, näin ulkopuolisena, miten pöhkön itsepäistä kansaa tämä on... Barrikadeille on päästävä vähimmästäkin syystä, vaikkei mitään yleistä yksimielisyyttä olekaan siitä, miksi tätäkin reformia vastustetaan.

Mä annan politiikan olla ja nautin kauniista päivistä, herkuista ja laatuajasta monsieur'n kanssa täysin rinnoin!

Matka Turusta Grenobleen kävi hiukan isompien kylien, kuten Helsingin, Pariisin ja Geneven kautta. Saatte arvata mikä edellä mainituista on kuvassa...

Sain noin tunti sitten yhden pitkään kestäneen käännösprojektin valmiiksi. Se oli vika homma, joka piti hoitaa yliopistoa varten ennen lomaa, JEEEEEEE! Tai no, huomenna pitää muistaa ilmoittautua tenttiin, kun se ei onnistunutkaan netissä, mutta tähän hommaan vaaditaan lähinnä sisäluku- sekä kirjoitustaitoa, joten enköhän selviä siitä rasittamatta itseäni liikaa.

Hassua, että eka periodi on jo ohi. Neljännes tästä vuodesta... Seitsemän viikon päästä on jo joululoma ja Ranskasta palattuani voin jo melkein ruveta kuuntelemaan joulumusiikkia ja suunnittelemaan tämän vuoden piparitaloa! Joulua edeltäviin viikkoihin kuuluu kylläkin myös mm. pari tenttiä, palautettavia ryhmätöitä, esseitä, oppimispäiväkirjoja ja toivottavasti myös ihan palkkatöitä, joten taidanpa nyt vielä keskittyä intoilemaan ensi viikon lomasta. Tykkään toki opinnoistani, ja eka periodi sujui yllättävän kivuttomasti, mutta tykkään myös kovasti lomista!

Jos Ranskassa lakkoilevat bensiininjalostamot eivät estä mun lentosuunnitelmia, jo kahden päivän päästä olen monsieur'n luona nauttimassa sivistyneistä keski-eurooppalaisista lämpötiloista (tänään iltapäivällä Turussa mitattiin päätä huimaavat +2,8 astetta!), leipomoiden tuoreista tuotteista ja monien kivojen ihmisten seurasta. Tapaan yhden parhaista vaihtokavereistanikin, koska osutaan Grenobleen yhtä aikaa! Onnellista.

Dolce far niente

Kämppis lähti Tallinnaan viikonlopuksi ja jätti mut tänne ihan yksin. Olen saanut yli kaksi vuorokautta kaikessa rauhassa noudattaa neuroottista järjestelmällisyyttä kaikissa asioissa, joissa se musta tuntuu sopivalta, soittaa huonoa musiikkia, aloittaa keittiökolistelun heti herättyäni ja kulkea säädyttömästi pukeutuneena ympäri kämppää. Mutta pieni seinähulluus tässä uhkaisi, ellen pian taas saisi seuraa ja huomenna palaisi ruotuun ja yliopistolle. Viihdyn kyllä yksin, mutta mielellään vain rajattuja aikoja. On silti ihan kiva huomata, etten kokonaan ole menettänyt taitoa, koska saan näistä hetkistä niin paljon irti.

Aavistin jo joskus kaksi viikkoa sitten että tulen tarvitsemaan tällaisen viikonlopun kaiken hulinan keskellä, enkä lähtenytkään Tampereelle niin kuin tavallisesti, jos sattumalta jonain viikonloppuna ei ole mitään, mikä erityisesti pakottaa mut jäämään tänne (eli yleensä korkeintaan kerran kuukaudessa). Olen katsonut hyviä elokuvia ja Gilmoren tyttöjä dvd:ltä, laittanut ruokaa, juonut viiniä lounaalla, ostanut japanilaisia kahvikuppeja kirpputorilta ja opiskellut unkaria niin että se on tullut uniinkin. Olo on fyysisesti rennompi kuin aikoihin, ja mielikin tuntuu levollisemmalta, kun se on saanut hetken lähennellä koomanomaista tilaa ja järjestäytyä.

Tämmöistä pitäisi olla useamminkin, ilman erillistä järjestelyä. Tämmöistä ihan tavallista, että on vaan ja juo kahvia tosi sievästä ruusukupista ja laittaa dvd:n pauselle siksi aikaa että hakee lisää omenapiirakkaa. Kodin tunnusta puuttuu vain koira kuorsaamasta sängyltä... Kai tämä on vain taas mun strömsö-elämän kaipuutani, vaikka tiedän nauttivani vähintään yhtä paljon kaoottisesta arjestani.

Aurinkoa ikävä

Bileet on vasta tulossa, ja mua väsyttää jo nyt. Alanko tulla vanhaksi? Sinänsä myös pimeys jaksaa yllättää mut joka ilta - että jo seitsemältä on kuin keskiyöllä! Tosi ahdistavaa. Miten olin muka voinut unohtaa, enhän mä ollut kuin vuoden pois, ja sen vuoden nimenomaan taivastelin sitä, miten Ranskassa ei missään vaiheessa tullut kauhean masentavan epätoivoisen pimeää. Ehdin kai kuitenkin romantisoida pimeydenkin semmoiseksi mukavaksi kodikkaaksi kynttilöiden poltteluksi ja suklaan syömiseksi. Mitäs sitten kun illalla pitääkin vielä jaksaa lähteä ulos, käydä jumpassa, kaupassa, bileissä, tai edes kirjoittaa vaikka koulutöitä seiskan jälkeen illalla? Itselläni unihormonin eritys on niin tehokasta, että heti pimeän laskettua alkaa ramaista...

Kävin katsomassa siskon kanssa Eat Pray Loven elokuvissa, ja tuli juuri sellainen olo, että miksen tee noin. Miksen vaan valitse paikkaa, jonne lähtisin, missä viihtyisin niin hyvin että vihdoin voisi olla sellainen olo että on siellä missä pitää, eikä vain jossain vähän väliaikaisesti... (sinänsä en koe olevani vielä niin vanha että olisi pakko löytää, mutta aina silti vähän kyttään matkoilla fiilistä paikasta. että olisiko juuri siellä niin paljon viehätysvoimaa, että voisin jäädä ja olla. vielä ei ole löytynyt.) Kaikkialla on tietty sekä hyviä että huonoja puolia, ja varmaan aina jossain vaiheessa miettisin että mitä hittoa oikein luuhaan täällä toisella puolen maailmaa, kun yhtä hyvin voisin olla kotonakin. Ongelma on vain se, etten tunne ihan täysin olevani kotonani missään... Olen liian levoton. Ja utelias.

Syksy

Kävinpä taas toteamassa, etten ole luotu aerobikkaamaan. Ei sen pitäisi enää olla mikään yllätys, mutta joka kerta masennun yhtä kovasti, kun tunnen olevani niin huono. Ehkä pudotus maan pinnalle oli ihan odotettavissa, kun viime päivinä kaikki on sujunut niin sairaan helposti ja miellyttävästi - tai ainakin olo on ollut hirveän reipas, lähes maaninen. Onneksi en ole äitini tapainen pessimisti, joka hyvinäkin hetkinä lähinnä kyttää että mistä se alamäki alkaa (eihän näin kivaa voi ja saa kellään olla kauhean kauaa!), vaan osaan ihan nauttia kun menee hyvin. Joskus sitten vaan täytyy jaksaa sitä, että ei osaa jumpata (voi kyynel) eikä sämpylätaikinakaan nouse... Oon ihan varma että syy on kuivahiivassa, koska se ei nostata myöskään limpputaikinaa, ainakaan mun leipomana. Höh.

 

 

 

Sain kuitenkin vihdoin kuvia ladattua blogiin, jes! Kuljin viime viikolla ahkerasti kamera kädessä ikuistamassa ihanan kaunista syksyä väreineen. Rrrrrakastan auringonpaistetta, ja yritin nyt imeä sitä itseeni mahdollisimman paljon, varastoon talven varalle nääs. Luotettavan lähteen (äitin, joka oli kuullut tämän vielä luotettavammasta lähteestä eli martoilta) mukaan lehdet putoaa tämän viikon jälkeen, joten nyt on todellakin viimeiset hetket ihastella kivan värisiä lehtiä.

 

 

 

Elämässä on sentään nimpalkauhiast kaikkea kivaa just nyt! Perhejuhlia (viikonloppuna oli koossa 80-vee mummua juhlimassa kaikki viisi lasta puolisoineen, 11 lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta ja karjalaiseen tapaan tunnelma korkealla jo lounasaikaan), innostavia projekteja (vaikka juuri jostain luinkin että sana projekti tappaa innostuksen ja luovuudeen ajaa ihmisen loppuunpalamisen partaalle.. itsessäni ei vielä ole kyseisiä oireita havaittavissa joten menköön), partiota, kavereita, kämppis... Ja juuri tällä hetkellä punaviiniä vauhdittamaan illan käännösurakkaa!

Tulen kanssasi kylpyyn

Kävin eilen konsertissa. Pitäisi selkeästi käydä useammin, niin mainio kokemus oli. Tutut esiintyjät, ontuvat spiikit, esiintyjä joka unohti tulla lavalle, tai saapui sinne (lähes) alasti kylpyammeessa... Tunnelma oli vähän eri kuin useimmissa konserteissa joissa olen käynyt, mutta varsinaiset musiikkiesitykset saivat kyllä kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä. Vielä vaan jaksaa tulla haikea olo, kun tajuaa etten itse vaan osaa, lähellekään niin hyvin. Laulan kyllä, mutten ehdottomasti yksin (tai edes kvartetissa, joita eilen lavalla siis nähtiin). Mutta aina voi silti mennä katsomaan ja kuulemaan kun toiset osaa, ja nauttia siitä!

 

Jatkoille piti mennä vain hetkeksi (olo oli parin melko syömättömän päivän jälkeen heikko), mutta kotiuduin vasta kahdelta. Kaikki huonot olot sun muut unohtui siellä laulun raikaessa, tanssin pyörteissä (sain melko rivakkaotteisen valssikavaljeerin) ja viiniä siemaillessa hyvässä seurassa. Tätä lisää!

Tylsyyksien tylsyys

Eilistä lukuunottamatta olen viettänyt melko tylsän mälsän ankean viikon. Maanantain kulutin luentojen lisäksi niska vinossa kenottaen koneen ääressä kymmeneen asti illalla (kenottamisen syynä oli luettava artikkeli jonka opettaja oli ystävällisesti skannannut pystysuunnassa). Siinä vaiheessa, kun silmiä ja niskaa särki, enkä enää tuntenut itseäni kykeneväksi muodostamaan järjellistä lausetta, totesin että on kai aika mennä nukkumaan... Tiistai-aamu koitti silti aivan liian aikaisin, enkä oikein kunnolla ehtinyt herätä niiden kahdeksan tunnin aikana, jotka vietin yliopistolla. Kotona kaaduin siis sängylle ja nukahdin saman tien uudestaan.

Ehdin jo harmitella herätessäni kaikkia niitä koulutöitä jotka olin suunnitellut tässä välissä tekeväni, mutta onneksi Anna oli paistanut hyvää kasvispiirakkaa. Sain vatsan täyteen ja mieliala kohosi monta astetta. Lähdin intoa puhkuen ulos sateeseen suuntana partiokokous ja illanvietto opiskelulavereiden kanssa. Olin jo pahasti myöhässä, joten lähdin pihasta aika vauhdilla liikenteeseen. Vauhti tyssäsi heti ekaan ylämäkeen, jossa osuin sataa ja tuhatta alas mäkeä kaahavan pojan pyörän kulkureitille ja lennettiin kumpikin kaaressa katuun. Tai no kaaressa ja kaaressa, itse taisin lähinnä kopsahtaa suorilta kyljelle ja sain siinä rytäkässä mojovan iskun pyörän ohjaustangosta leukaluuhun. Pojan vammoista en osaa sanoa, se kun oli jo pystyssä kun mä vasta taivastelin katutasolla asiain tilaa. Pomppasin itsekin sitten reippaasti ylös, ilmoitin tyypille että kaikki ok, hampaat tukevasti kiinni paikoillaan ja muutenkin ihan ehjä olo. Se paikkaili vähän mun pyörää, joka olikin kärsinyt pahempia fyysisiä vammoja kuin minä itse, ja jatkettiin sitten kumpikin omaan suuntaamme.

Pääsin parisenkymmentä metriä eteenpäin kovasti kolisevalla ja helisevällä menopelilläni, jonka ohjaustanko oli vasemmalta puolelta vääntynyt täysin käyttökelvottomaksi, ennen kuin jouduin pysähtymään. Tärisin niin ettei ajosta tullut mitään ja paniikissa kävin päässäni läpi kaikki skenaariot, mitä olisi voinut tapahtua. Miksen mä ole vieläkään hankkinut kypärää? Onkohan mulla aivotärähdys? Onneksi leukaluu on ihmisen vahvin luu, kai. Kaikkea tällaista sekavassa mielessäni risteili. Päässä jomotti ikävästi, itkin aivan hillitsemättömästi voimatta edes kunnolla hengittää. Sain sentään soitettua kaverille etten pääsekään tulemaan, ja talutin sitten pyörän kotiin (onneksi en ollut kaukana).

Kotiin päästyäni soitin itkuisen paniikkipuhelun äitille, joka tyynen rauhallisesti ohjeisti mut rauhoittumaan, ottamaan särkylääkkeen ja käymään kuumassa suihkussa. Tein työtä käskettyä, ja keitin vielä teetä itselleni vaikka olo olikin sellainen, etten voi mitään niellä oksentamatta sitä samantien ulos... Katsoin Annan kanssa telkkaria ja höpötin varmaan paljon sekavia niin kuin aina teen mieleni järkkyessä. Tunnin lämmittelyn ja rauhoittumisen jälkeen oli kuitenkin parempi olo. Harkitsin hetken yrittäväni kuroa kiinni tekemättömiä koulutöitä, mutta päätin kuitenkin mieluummin nukkua kunnon yöunet.

Keskiviikko kului siis jännittäessä lähteekö oksennus lentämään (luin tässä hiljattain että niin voi käydä vielä seuraavanakin päivänä tällin saamisesta jos kyseessä on aivotärähdys), mutta onneksi olo alkoi iltaa kohti normalisoitua. En kuitenkaan uskaltanut lähteä jumppaan pomppimaan kipeällä päällä ja samantien tuumin sitten ettei unkarin kieli-iltakaan oikein innosta. Jäin siis kolmatta iltaa peräkkäin kotiin, vaikka mun alkuviikko onkin yleensä aika hektinen. Tuli jotenkin tyhmä olo, kun minä vaan täällä kotona istua möllötän enkä edes tee mitään rakentavaa (ei kai tarvitse edes mainita ettei norjan oppimispäiväkirja tai käännöskurssin projekti edenneet nimeksikään). Mutta saa kai välillä ollakin vaan, kaksi ekaa viikkoa olen painanut eteenpäin pysähtymättä ja ilmeisesti pientä päätä on alkanut väsyttää...

Kuten sanottu, eilinen muodostaa poikkeuksen tämän viikon vastoinkäymisiin ja yleisen saamattomuuden tilaan. Kotiuduin puolen päivän aikaan aamun ainoalta luennolta ja sain iltapäivän tuotteliaina tunteina vihdoin päkistettyä pari merkintää oppimispäiväkirjaan valmiiksi. Neljältä lähdin Annan kanssa pallojumppaan, missä taivasteltiin ohjaajan härskejä juttuja ja (ainakin omalla kohdallani) olemattomia sisäreiden lihaksia... Kotona keskustelin varmaan vartin isin kanssa puhelimessa kun se varasi mun syntymäpäivälahjaa netistä. Viiden viikon päästä on suuntana jälleen Ranskanmaa, jihuu!

Seitsemän aikaan jätin Anna tuskastelemaan illan asuvalintansa kanssa ja lähdin Åbo Akademilla järjestettyyn ilmaiseen ranskalaisen elokuvan näytökseen. Sieltä jatkoin matkaa Annan ja sen opiskelukavereiden (tai no tyhmää sanoa noin kun kaikki luetaan samaa ainetta... vuosikurssilaisten?)  kanssa etkoilemaan, missä sitten viinin virratessa innostuttiin tanssahtelemaan zorbasta, varmasti alakerran naapurien suureksi iloksi... Matka jatkui Klubille Fiesta Latinaan, jonka olin mielessäni nostalgisoinut Turun Parhaiksi Bileiksi ikinä. Silloin, ööh, neljä (?) vuotta sitten siellä olikin aika mahtavaa, mutta tällä kertaa, vaikka tanssinkin itseni läkähdyksiin, syy hikiseen oloon oli pikemminkin väentungos kuin hyvä musiikki.

Neljän maissa painoin pääni tyynyyn, ja taisin herätä ihan täsmälleen samasta asennosta kuusi tuntia myöhemmin. Eipä ihmekään, ettei olo ollut ihan maailman virkein... Tämän lisäksi en ole koko päivänä pystynyt pitämään sisälläni yhtään ateriaa (laitan tämän ihan jonkin muun kuin eilen HYVIN niukasti nauttimani alkoholin piikkiin), ja nyt vietän ensimmäistä yksinäistä iltaani sitten...Frankfurtin. Voihan mälsä.