Tylsää, tylsää... vai onko sittenkään?

Terveiset mummolandiasta! Olen viettänyt viikonloppua kutoen, kotia siivoillen, parvekekukkia istuttaen ja torilla käyden, kuten kaikki kunnon 76-vuotiaat eläkeläiset.

Melkein lähdin Pariisiin viikonlopuksi tervehtimään kaveria, ihan silleen extempore, mut sitten se alkoikin tuntua kauhean vaikealta ja väsyttävältä retkeltä (olis pitänyt mennä hintateknisistä syistä bussilla eikä junalla eli ajaa neljä ja puol tuntia puolentoista sijaan), joten jäinkin kotiin laiskottelemaan...

Sen sijaan siis, että olisin seikkaillut jännittävästi ja spontaanisti retkelle tuohon ehkä Euroopan yliarvostetuimpaan pääkaupunkiin, olen ilahtunut kevään ekoista tulppaaneista suolakurkkupurkista improvisoidussa maljakossa sekä työkaverin vinkkaamasta i-ha-nas-ta lankakaupasta. Ajellut ratikalla ja tuijotellut ihmisiä ja maisemia. Katsonut liian monta jaksoa Solsidania. Ollut oikeastaan tosi tyytyväinen viikonloppuuni.

Olen ollut ymmärtävinäni silloin tällöin kollegoiden puheista, että mä olen vähän tylsä. En elä ihan samassa todellisuudessa monien ikisinkkujen, ikinuorten kolmekymppisten työkavereideni kanssa, jotka viettää torstai- ja kaiketi lauantai-illatkin baareissa riekkuen. Voisin toki käydä ulkona, vaikka kotona tuo mies odottaakin, ja käynkin - välillä. En vaan jaksa, eikä mua huvita. Enkä erityisesti pidä krapulakoomailusta, joka nykyään vääjäämättä yli kahden oluen nauttimisesta seuraa. Ihan hukkaanheitettyä aikaa. Mun mielestä on ihanaa viikonloppuna herätä kohtuu aikaisin tietäen, ettei mulla ole mitään tekemistä. Ja sitten kuitenkin keksiä kaikenlaista pientä kivaa :)

Luin jo jokin aika sitten mielenkiintoisen jutun introverttiydestä. Luin juttua muistaakseni töissä ja hihkuin (hiljaa mielessäni) melkeinpä joka pointin kohdalla "toi oon mä! mä oon just tollanen!". En tykkää small talkista enkä vieraiden ihmisten kanssa juttelusta enkä yllätyspuheluista. Kaipaan valtavasti tilaa ja aikaa itselleni. Mun tarvii saada olla yksin tarpeeksi paljon ja usein tai kilahdan. Saan aika ajoin (uudessa porukassa, joka ei vielä oikein tunne mua ;)) palautetta, että vaikutan älyköltä (ja sit ne oppii tuntemaan mut, voi mikä pettymys :D). Varmaan just siks etten tunne alkuun mitään tarvetta höpöttää kauheasti vieraiden ihmisten kanssa. En ole mikään ihmisvihaaja, mun vaan kestää aika kauan jotenkin hyväksyä uudet tyypit osaksi mun "laumaa".

Ja tämä luonteenpiirre siis varmaan selittää sen, miksi olen työkavereideni mielestä tylsä vaikka omasta mielestäni teen tosi kivoja asioita! Saan viikon sosiaalisuussaldon enemmän kuin täyteen töissä, joten viikonloppuna mua ei häiritse yhtään olla yksin.

Jostain syystä kuitenkin tuntui helpottavalta lukea tuo juttu. En oo enää pitkään aikaan ottanut ihan kauheita paineita siitä, etten pidä hauskaa samalla tavalla kuin useimmat ikäiseni, mutta silti tuntuu jotenkin ihan kivalta tietää, etten ehkä olekaan maailman ainoa eläkekelpoinen kakskymppinen...!

Tuuliviiri rauhaton...

Eilen illalla oli bloginkirjoitusolo, mutta netti jumitti. Tässä siis päivän myöhässä:

Tammikuu on ihan näillä näppäimillä ohi, hurraa! On perjantai, huomenna luvassa retki Lilleen ale-shoppailemaan ja illalla vielä kreikkalaisia herkkuja naapuriraflassa. Mikäs tämän parempaa! Vielä kun sais puolalaiset putkimiehet pois meidän vessanpytyn kimpusta niin voisin heittää vapaalle…

Työpäivä kului haaveillen (ja sitten paniikissa tein koko päivän hommat noin vartissa, kun muistin treffit putkimiesten kanssa). Tulevaisuudensuunnitelmat polttelevat mieltä, enkä osaa päättää, mitä haluaisin… Vähän tällaisia first world problems, kun on valinnanvaraa, ja ahdistaa lähinnä se, että mitäs jos valitsenkin väärin.

Maxime oli työhaastattelussa Lyonissa tiistaina, ja sillä selvästi polttelee taas tuli persauksen alla päästä lähtemään. Se ei ole hirveästi tykännyt tästä Brysselin elämästä, vaan ikävä kotiin ja kotimaahan ja aurinkoon on kova. Lisäksi tämä on kuulemma aivan ainutlaatuinen tilaisuus, tämä uusi mahdollinen työ. Niin kuin edellinenkin (eli siis nykyinen). Niin kuin aina. Mulla on tällä kertaa sellainen olo, että haluan heittää kapuloita rattaisiin. En halua lähteä vielä. Olen juuri saanut luotua omannäköisen arjen, sisustettua asunnon, solmittua ystävyyksiä, tutustuttua vähän kaupunkiin. Ja sit pitäis taas olla lähdössä.

Sitä paitsi, mitäs minä? Mitä mä sit teen, jos vaan jatkuvasti seuraan tuota miehenrotjaketta jokaisen päähänpiston mukaan? Miltä mun cv näyttää, jos joka kuudes kuukausi tai viimeistään vuoden päästä otan aina lopputilin ja näpertelen jotain mitä satun löytämään jotta voin olla lähellä Maximea? Miten mun psyyke kestäisi sellaisen? En koe olevani mikään hirveä uraohjus, mutta olen kuitenkin asennoitunut siihen, että haluan tehdä koulutustani tai ainakin koulutustasoani vastaavia, mielellään mielenkiintoisia ja kansainvälisiä töitä. Olen pohjimmiltani kuitenkin aika kunnianhimoinen ja tiedän katuvani myöhemmin, jos nyt vaan yritän selvitä helpon kautta.

Käännöksiä yhä mieleni palaa tekemään, mutta ei niillä ehdoilla, joilla sitä Suomessa nykyisin tehdään. Ei pakkoyrittäjänä ja köyhyysrajalla kitkuttaen. Koko opiskeluajan kuvittelin, että kyllä sitten intohimosta työtä kohtaan tekee vähän pienemmälläkin palkalla, mutta nyt jotenkin tympii koko ajatus. Haluan sellaisen palkan, jolla elää ja voi panna vähän säästöönkin pahan päivän varalle. Olen hyvin turvallisuushakuinen, enkä ehkä kestäisi sitä stressiä, joka yrittäjänä syntyy ainaisesta epävarmuudesta tilipussin paksuudesta. Joten ajatus freelanceriudesta on toistaiseksi jos nyt ei haudattu niin ainakin hyvin syvällä jäissä, vaikka Maxime tälle vaihtoehdolle perustaakin olettamuksensa siitä, että seuraan häntä vaikka maailman ääriin. (Unohtaen myös kätevästi, että yritystoimintaa ei ihan sillain käden käänteessä siirretä maasta toiseen…)

Koska tämä nykyinen koulutukseni ei oikein tarjoa pätevyyttä muihin hommiin (paitsi ehkä tällaisiin assarityyppisiin, missä hyvä kielitaito on eduksi, eikä muita avuja välttämättä tarvitakaan…), olen alkanut vakavasti harkita jatkokouluttautumista. Joku vuoden maisteriohjelma voisi olla ihan hyvä optio, koska mitenkään hirveän pitkään en halua enää opiskella. Vähän tällaiselta hakuammunnalta tämä toki tuntuu, mutta Sciences politiques tuntuu olevan täälläkin useissa työpaikkailmoituksissa vähän sellainen yleisvaatimus monenlaisiin ihan mielenkiintoisiin hommiin. Joten miksipä ei…?

Harmittaa kyllä vietävästi, etten miettinyt tällaista tarkemmin aikaisemmin ja valinnut huolellisemmin sivuaineitani (no ihan kyllä sitä pääainettakin). Olin kai vain niin paniikissa aikoinani valinnan vaikeudesta, että päädyin valitsemaan jotain helppoa, jossa varmasti olin hyvä. Koin olevani huono hissassa ja yhteiskuntaopissa, koska olin ”vain” kasin oppilas, joten kaikki siihen alaan liittyvät opinnot jätin jo silloin pois laskuista. Tajusin vasta tosi paljon myöhemmin, miten mielenkiintoisia ja laaja-alaisia asioita yhteiskuntatieteellisessä käsitellään. Kunpa olisin edes harkinnut jotain valtio-oppia sivuaineeksi… No, ei auta itku markkinoilla, nyt on vaan ”vanhana” keksittävä jokin hyvä plan b ja armottomalla raivolla pyristeltävä kohti määränpäätä.

Paitsi ai niin, jos Maxime lähtee johonkin Lyoniin niin mitäs mä edes turhia suunnittelen… Voinhan aina ruveta vaikka kotirouvaksi ja pyöräyttää pari kolme lasta!

Pääpahis pääkallopaikalla...

2013

Tänään oli tarkoitus hyödyntää alennusmyyntien loppurysäys ja siivota kämppä, mutta erinäisten eilisillan kulkuun vaikuttaneiden käänteiden seurauksena olenkin lähinnä löhönnyt sohvalla krapulaisena ihmisrauniona kissa vatsan päällä ja tuijottanut telkkaria (eli läppäriä) sekä syönyt suklaata. Käy se viikonlopun vietto näinkin.

Asiasta aivan toiseen: eiks niin, että vieläkin ehtii miettiä viime vuotta? Ajattelin nimittäin tehdä jo perinteisen vuosikatsauksen:

Mitä teit vuonna 2013 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Muutin Belgiaan. Uin Pohjanmeressä. Tapasin ministerin jos toisenkin. Uitin jalkoja kala-altaassa kaverin polttareilla. Tanssin työpaikalla aamuviiteen. Poltin tupakkaa (hups). Pelastin kissani kahdesti naapurin parvekkeelta. Kävin body pumpissa. Ai niin, ja kirjoitin yhden gradun valmiiksi!

Oostenden kultarannoilla (feat. tyhmä ilme)

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Viime vuoden päiväkirjan perusteella on luvannut soitella kavereille useammin, kirjoittaa gradun loppuun ja shoppailla mahdollisimman vähän. Kaksi viimeistä toteutui, ekassa olisi edelleen tsempattavaa, vaikka vähän paremmin jo menikin (verrattuna siis tilanteeseen, jossa en soittanut ikinä kenellekään paitsi äärimmäisessä hädässä...).

Synnyttikö kukaan läheisesi?
Voi kyllä. Laskin kaveri- ja facebook-kaveripiirissä pitkälle toistakymmentä vauvaa viime vuonna, eli jonkinlainen buumi on havaittavissa ikätoverieni keskuudessa... Ihan livenä oon toistaiseksi päässyt ihailemaan ihania Otsoa ja Kyöstiä <3

Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi!

Missä maissa kävit?
Viime vuosi ei jää kirjanpitooni kummoisenakaan reissuvuotena. Alkuvuoden pysyin tiukasti Tampere-Turku-akselilla, toukokuusta eteenpäin taas olen kuluttanut Brysselin kaduilla parit kengänpohjat puhki. Ollaan harrastettu toki myös "kotimaan" matkailua käymällä Liègessä, Bastognessa, Arlonissa, Namurissa, Antwerpenissä, Oostendessa, Bruggessä ja vuoden vikana päivänä vielä Ghentissä. Ai niin, ja käytiinhän me kääntymässä Pariisissa lokakuu alussa vuosipäivän kunniaksi!

Tammikuu...

...ja heinäkuu.

Mitä haluaisit vuodelta 2014 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2013?
Maisterin paperit. Kunnollisen lomamatkan. Muuta en uskalla toivoa, voi vaikka vielä käydä toteen ;)

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2013?
27.5. alkoi työt.

Vuoden suurin saavutuksesi?
GRADU. Huono mutta (mikä tärkeintä) valmis!

Tästäkin olen ihan ylpeä :)

 …ja suurin epäonnistuminen?
No vähän harmittaa se, ettei siitä tullutkaan hyvä. Mutta hui hai! En koe epäonnistuneeni mitenkään erityisen merkittävästi viime vuonna missään.

Kärsitkö vammoista?
Lähinnä henkisistä kolhuista. Loppuvuodesta selätin myös pari megaflunssaa.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hmm, sohva? Eikun se saatiinkin ilmaiseksi, kun jouduttiin hassun belgialais-ranskalais-italialaisperheen muuttoavuksi... No, vaikka kahvinkeitin!

Toukokuussa asunnon kalustuksesta puuttui vielä noin kaikki. Puutarhatuolit sentään oli, nehän ne onkin tärkeät brysseliläisessä kesämonsuunissa.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Maximen, kavereiden. Kiitos gradu- ja kaikesta muustakin terapoinnista!

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Vanhempieni.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokraan? Toiseksi eniten varmasti ruokaan, kiitos herkkusuu-ranskiksen ;)

Mistä innostuit eniten?
Brysselistä. Hassu, rumankaunis, suomalaiselta ja silti kansainväliseltä tuntuva pieni suuri Euroopan pääkaupunki on kovaa vauhtia viemässä sydämeni. En ehkä halua elää täällä koko ikääni, mutta niin kauan kuin olen, aion nauttia.

Grand Place kesällä...

...ja talvella.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
Stromaen Formidable on ollut täällä vuoden hitti. Onhan sen videokin kuvattu Brysselissä, Louisen ratikkapysäkillä.


Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko nyt onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi. Vähemmän stressaantunut ja ahdistunut. Luottavaisempi tulevaisuuden suhteen.

Lihavampi vai laihempi?
En itse asiassa ole ihan varma. Aika samoissa varmaan edelleen? Pitäisi ostaa vaaka (tai sit ei).

Rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi, jee! Tervemenoa opiskelijaelämä ja tervetuloa kokopäivätyö ja palkka :)

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Lomailevani?

…entä vähemmän?
Koomailevani. Olisin voinut ehkä muuttaa asioita jo ennen kuin armoton väsymys ja jonkinlainen kaamosmasennus saivat melkein niskalenkin musta...

Miten aiot viettää joulun?
Meni jo, kuten aina tätä kyselyä tehdessäni ;) Vietin aaton sängynpohjalla yskien ja niistäen niin perkuleesti aina vähän herätessäni. Maxime kävi hieromassa muhun jotain ihmesalvaa aika ajoin ja herätti syömäänkin. Joulupäivänä olin toennut taudista sen verran, että pääsin syömään koko 37-päisen perheen kanssa. Maximen arviolta 95-vuotias puolikuuro italialainen mummo joi pari lasia liikaa viiniä ja nukahti nurkkaan ja me muut pelasimme korttia ja testasimme tietojamme vuoden 1923 peruskoulun päättökoetehtävien parissa.

Tapaninpäivän kävelyllä kohtalaisen lumettomassa Alppi-maisemassa

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
En keksi mitään mitä katuisin tarpeeksi... No, ehkä jonkun täysin turhan ja tyhmän riidan Maximen kanssa voisin käydä estämässä. Ei niistä ikinä ole kuitenkaan mitään hyötyä.

Rakastuitko vuonna 2013?
En.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei yhtään.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Jes, kerrankin voin vastata muuta kuin Gilmoren tytöt: Game of Thrones, Mad Men ja nyt viimeisimpänä villityksenä Greyn anatomia, jolle annoin uuden mahdollisuuden monen vuoden tauon jälkeen.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luin vaikka kuinka paljon viime kesänä gradun valmistuttua, ahmin oikein romaaneja vapauden huumassa. Enkä muista nimeltä muita kuin Riikka Pulkkisen Vieraan ja Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa beben. Oli nekin ihan hyviä, mutta eivät aiheuttaneet sellaista akuuttia kaipuuta töistä takaisin sohvannurkkaan lukemaan, niin kuin aika monet muut lukemani opukset. Ihan hyvä lukuvuosi. Tänä vuonna voisin vaikka pitää jotain lukupäiväkirjaa, etten olisi ihan näin pihalla...

Yritystä ei ole puuttunut, valitettavasti vaan kirjoista noin 95% jäi muuttokuormasta Suomeen.

…entä musiikillinen löytö?
Musiikkia sen sijaan kuuntelin ihan liian vähän, mikä on tylsää, koska täällähän olisi vaikka kuinka hyvät mahdollisuudet mennä myös katsomaan ja kuulemaan musiikkia ihan livenäkin. Pitääpä ryhdistäytyä.

Mitä halusit ja sait?
Valmiin gradun ja vakkarityön. Vähän oon hyvä! (tai vähän mulla oli hyvä tsägä)

Mitä halusit, muttet saanut?
Maisterin paperit. Vauvan (ehkä ihan hyvä tämä).

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Nojaaaah. Les Misérables oli ihan hyvä. Myös Ranskan ulkoministeriöstä kertova leffa Quai d'Orsay kolahti kovaa. Siitä lähtien meillä on töissä stabiloté erittäin ahkerasti ;)

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Söin! Ihanat työkaverini aloittivat uuden perinteen viemällä mut syömään korttelin päässä sijaitsevaan italialaisraflaan, jossa ollaan sittemmin istua tapitettu harva se perjantai syömässä aina samat pitsat ja juomassa kokikset. Haaveena on tietenkin, että paikan isonenäinen pitsapoika oppisi muistamaan tilaukset :D Illalla Maxime vei mut vielä kaupungille hienoon Aux armes de Bruxelles -ravintolaan syömään rikkaiden turistien keskelle.

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Äärettömän paljon tyydyttävämpi on kyllä aika hurja tavoite... Ehkä se, että olisin kokenut liikunnallisen herätyksen vähän aiemmin ja jaksanut pitää kuntoa yllä ihan koko vuoden?

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2013?
Alkuvuodesta vuorottelin kotitoimiston lökäreiden ja yliopiston kirjaston sammareiden (ja tuhannen muun vaatekerroksen) välillä. Toukokuussa piti taas muistella, miten toimistolle pukeudutaan asiallisesti. Ministerivieraiden lisäksi pukeutumiselle on asettanut omia rajoitteitaan Brysselin äkkiarvaamaton sää ja surkeat jalkakäytävät, joiden ansiosta olen tuhonnut jo nelisen paria kenkiä...

City-papukaijoja Cinkku-puistossa

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Junppa. Kisu. Maxime ja ihanat kaverini!

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Jennifer Lawrencesta. Putous-Armista. Erkki Tuomiojasta (ei vaan, halusin vaan leuhkia kun tapasin sen. jos tapaamiseksi voi laskea sen, että seisoimme vaivaantuneina noin metrin päässä toisistamme sanomatta kumpikaan sanaakaan. voi sen mun mielestä.)

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Töiden puolesta pitäisi varmaan osata vastata jotain tosi fiksua ja filmaattista... Mutta ei tuu mitään suuria tunteita herättänyttä mieleen. Tampereen ratikka- vs. tunnelikeskustelukin jäi ihan kesken, kun lähdin tänne Aamulehden kantoalueen ulkopuolelle!

Ketä kaipasit?
Alkuvuodesta Maximea, nyttemmin Suomen kavereita ja perhettä. Perussettiä.

Alpo-vainaata on myös ikävä. Maailman kiltein koira <3

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Uudet kaverini täällä Brysselissä. Meillä on aika kiva viiden tytön porukka, johon mahtuu neljä eri kotimaata ja viisi äidinkieltä, ja silti kaikilla niin hassun samanlainen huumorintaju :)

Miten uudenvuoden (12-13) pippalot meni?
Sinniteltiin hereillä puoleenyöhön kotona Tampereella ja vannottiin, että tämä on kyllä vika kerta, kun vietetään uutta vuotta mun vanhempien luona (no, siitä ei ainakaan ole enää huolta).

Mitä tapahtui tammikuun ensimmäinen päivä?
Ei kerta kaikkiaan mitään muistikuvaa. Mutta kuten edellisestä vastauksesta voi päätellä, se ei johtunut valitettavasti mistään megaluokan bileistä... Eikun lunttasinkin päiväkirjasta: tein TÖITÄ.

Tasan vuosi sitten näytti tältä

Mikä oli helmikuun tärkein päivä ja miksi?
Ei mitään hajua? Olin muistaaksen pyjamabileissä Helsingissä ja se oli ihan kivaa, muuten oli vaan sellaista tasaisen ankeaa pakertamista käännösten ja gradun parissa.

Talvi jatkui...

Miksi vuoden 2013 maaliskuun voisi elää uudelleen?
Tästä perspektiivistä katsottuna maaliskuun paukkupakkaset ja metrinen hanki muistuvat mieleen jotenkin mukavan kotoisina. Vietin aikaa äitin ja isin muhkeassa nojatuolissa katsoen jättiruudulta hyviä telkkarisarjoja, kutoen ja kahvia juoden (aina gradutauoilla siis ;)). Kävin myös Turussa hyvissä bileissä joihin kuului ensin vauvan paijausta ja myöhemmin samppanjalasitorni ja aivan mahtavaa seuraa!

...ja jatkui...

...ja jatkui.

Mitä mieltä olet huhtikuun tapahtumista?
Sain töitä! Se oli kivaa. Lumen sulamisen odottelu ja gradun pakertaminen sujuivat taas kuin olisi jäitä poltellut...

Tulihan se kevät sentään!

Millainen mielialasi oli toukokuussa?
Iloinen, jännittynyt, pelokas, stressaantunut, innokas. Melko sekava. Muutin Brysseliin, aloitin työt ja gradu jäi hetkeksi heitteille.

Mun uudet huudit

Millainen sää oli kesäkuussa?
Muistaakseni oli kylmää, harmaata ja sateista. Kaikki valittivat, minä en välittänyt, kun päivät kuluivat toimistolla, illat kotona tietokoneen ääressä. Kesäkuun vikana päivänä valmistui ison G:n eka versio!

Retkellä Bruggessä: suklaa kiinnostaa.

Mitkä olivat heinäkuun parhaat hetket?
Heinäkuussa elin vapauden huumaa! Työt alkoivat olla hanskassa, sää muuttui äkkiä helteiseksi ja aurinkoiseksi ja viikonloput kuluivat retkeillen Brysselissä ja Belgian maaseudulla.

Löytöretkeilyä Brysselin kaduilla

Miten elokuu lähti käyntiin?
Aika rauhallisesti. Koko Bryssel pysähtyi lomakauteen, minä vaan kulutin asvalttia kodin ja työpaikan välillä ja loikoilin lounastauolla puistossa. Töissä sai kaikessa rauhassa hippaloida rantavaatteissa ja luukuttaa musiikkia autioille käytäville.

Meillä kävi vieraita

Pistäydyimme häissä Ranskassa

Masensivatko syyskuun säät?
Syyskuussa paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, eli ei masentaeet!

Retkellä Antwerpenissä

Miksi muistelet mielelläsi lokakuuta?
Lokakuussakin paistoi aurinko. Töissä oli kivaa ja vapaa-ajallakin jaksoin olla vielä aktiivinen. Pikkujoulujen suunnittelu alkoi.

Mitä olisit voinut tehdä toisin marraskuussa?
Olisin voinut yrittää jaksaa pysyä edes vähän reippaampana ja käydä jumpassa, vaikka tulikin pimeää ja väsytti.

Bois de la Cambressa

Mitä tulee vielä tapahtumaan joulukuussa?
Meni jo, onneks!

Ste Catherinen joulutori

Voittaako vuosi 2014 vuoden 2013?
Toivottavasti. Ainakin alku lupaa ihan hyvää :) En oikein tiedä, mitä odottaa tältä vuodelta, mutta ainakaan en voi siis pettyä, eiks juu?

Sillisalaattia, silvuplee!

Olen kokenut jonkinlaista virkistymistä (vapaa-ajallani) viime kertaiseen verrattuna. Vaihdoin aamun hillovoileivät kaurapuuroon ja hedelmiin, ja raahauduin hieman skeptisenä sekä joogaan että body pumpiin (en sentään samana päivänä, herra paratkoon). Äkkiä alkoi tuntua vähän kevyemmältä, vähän energisemmältä, vähän vähemmän siltä että haluaisin hautautua sänkyyn kolmen peiton alle odottamaan valoisampia aikoja. Tammikuu, tuo inhokkini kuukausien joukossa, alkoi tuntua ihan siedettävältä, joskin hurraan jo etukäteen ensi viikolla alkavaa helmikuuta. Valoa, aurinko, kevät!

Kuvat öö lokakuiselta Pariisin retkeltä, koska kameran syövereistä ei löytynyt mitään tuoreempaakaan...

Jottei meno menisi yltiöreippaaksi, harrastan kuitenkin edelleen puolentoista(!) tunnin torkutussessioita kissa kainalossani aamuisin, koomailen ison osan työpäivästä ahdistuen valtavasti kaikesta, mitä pitäisi tehdä, saamatta silti juuri mitään aikaan ja pohdin pääni puhki, mitä haluaisin tehdä elämälläni nyt kun maisterius häämöttää silmien edessä. Elämäntilanteeni on just nyt ihan kiva, mutta työni ei varsinaisesti innosta yhtään. Palkka ja työkaverit ovat ainoat asiat, jotka motivoivat nousemaan sängystä ylös aamuisin, enkä ole ihan varma, kauanko se enää riittää. Sinänsä ne olivat juuri ne kaksi asiaa, jotka saivat mut hakeutumaan friikkuhommista vähän turvallisemmille vesille ja vakityöhön. Silti aina välillä salaa kaipaan omia, kiinnostavia hommia, omaa, vapaata aikataulua ja hulluista työajoista huolimatta kiireetöntä tuntua elämässä... Ehkä - toivottavasti - vielä joskus.

Gradu on vihdoin lopullisesti palautettu, mutta kansitus roikkuu. Samoin kuin kaiken ikävän paperityön tekeminen, jota valmistumiseni vaatii, verokortin hankkiminen, puoli vuotta suunnittelemani vaatekaapin raivaus ja noin tuhat muuta tällaista pitäisi-asiaa. Olen hirveän pettynyt itseeni, kun en jaksanutkaan tehdä gradun korjauksia kunnolla, vaan hutaisin nekin vain vähän sinne päin. Ylipäätään olen todella kyllästynyt olemaan tällainen alisuoriutuja, se käy jotenkin itsetunnon päälle. Tähän asti olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että oikeasti osaisin hoitaa hommat paremmin, jos vaan viitsisin. Mutta mitä jos käytänkin laiskuutta vain tekosyynä? Pelkään epäonnistumista niin paljon, että epäonnistun mieluummin tahallaan kuin ikään kuin vahingossa, kovasta yrityksestä huolimatta...? Mitä jos olenkin vain tosi tyhmä? Voi minkälaisen identiteettikriisin gradu sai aikaan.

Luin tänään töissä tämän artikkelin täydellisyyden tavoittelusta. En osaa ajatella itseäni perfektionistina, koska kerran teen kaiken niin hutiloiden ja huonosti, mutta silti jotenkin samastuin. Ahdistun ihan hirveästi, kun en ole sellainen ihminen, jolla on aina asiat hoidossa, langat käsissä, laskut kansioissa, vaatteet viivasuorissa pinoissa vaatekaapissa ja viikon ruokalista valmiiksi mietittynä. En jaksanutkaan mennä jumppaan, en imuroida tai maksaa puhelinlaskua heti sen avattuani. En vastata viesteihin, lähteä ulos, olla sosiaalinen. Nyt kun listaan näitä asioita, ne eivät enää tunnu niin suuren suurilta. Maksan kyllä laskut ajallaan, hoidan kaiken pakollisen byrokratian ja pidän jonkinlaista huolta itsestänikin. Mutta. Asioista murehtiminen on niin _turhaa_. Jos vain hoitaisin hommat heti, vapautuisi paljon aivokapasiteettia kaikkeen kivaan. Ei tarvitsisi aina odottaa viime hetken paniikkia saadakseen asiat järjestykseen.

Kaiken tämän märehtimisen seurauksena koen sentään edistyneeni johonkin suuntaan. Mulla on ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sellainen tunne, että pohdin näitä mitä haluaisin tehdä ja mitä musta tulee isona -juttuja ihan vain oman itseni kantilta. En ollut koskaan tietoisesti ajatellut yrittäväni valinnoillani miellyttää muita, mutta nyt tuli äkkiä sellainen olo, ettei mun olekaan pakko tehdä niin ja niin vain siksi, että multa odotetaan jotain. Mun vanhemmat eivät ole koskaan suoranaisesti asettaneet mitään muottia, mihin mun pitäisi sopia, mutta silti olen tiedostamattani yrittänyt aina olla mahdollisimman täydellinen tytär. Kuvaan kuuluu hyvä suoriutuminen koulutuksesta, työn tekeminen (siis ihan minkä vaan, kunhan ei jää työttömäksi vetelehtimään), hoikkana pysyminen, pariutuminen, perheen perustaminen ("lapset kannattaa hankkia nuorena!"), taloudellisesta pärjäämisestä huolehtiminen. Kaikenlainen "hörhöily", velttoilu, epärealistisuus (eli yltiöpositiivisuus), erikoisuuden tavoittelu ja muu vastaava epäinsinöörimäinen hippeily on tietenkin epäilyttävää ja väärin. Totta kai ymmärrän, että vanhemmat haluaa meidän pärjäävän hyvin elämässämme, mutta en silti voi elää niitä varten. Kaiken tämänhän jokainen naistenlehtiä ja self help -oppaita lueskellut toki tietää, mutta sen oikeasti oivaltaminen on ihan eri asia.

Viime vuonna iski aika kova vauvakuume. Sellainen aivot pehmentävä ja kaiken järjenjuoksun sumentava tahdon-tahdon-TAHDON-kuume. Mistä lie tuli, mutta nyt se on onneksi vähän hellittänyt, ja mulla on taas turvallisesti sellainen olo, että joo mutta ei ihan vielä. Hyvä kun itsestäni selviän, saatikka että huolehtisin toisesta ihmisestä. Mutta siis tässäkin unelmassani mietin tosi paljon sitä, miten ihanaa musta olisi esitellä vanhemmilleni ensimmäinen lapsenlapseni. En hirveästi pohtinut arkea parkuvan sinappikoneen kanssa, vaan arvelin että luonnollisesti minun lapseni nukkuisi heti kaksikuisesta asti yöt läpeensä ja söisi hyvin, ja jaksaisin itse ranskalaismammojen tapaan pitää huolta itsestäni samaan malliin kuin aiemminkin (no, tämähän ei vielä paljon vaadi, paitsi jos on tällainen fletkumato kuin minä). Tuota, niin varmaan. Ja sittenkin kaikki sujuisi tietenkin kuin tanssi, kun vauva pitäisi kolmikuisena panna hoitoon (mihin??? ja millä rahalla?), kun äiti palaa painamaan pitkää päivää toimistolle ei-niin-unelmiatyöhön. Eeeeei, ei tää kuulostakaan yhtään kivalta... Ja mikä syy hankkia lapsi on se, että haluaa miellyttää omia vanhempiaan? Voi huoh... Koskakohan kasvan aikuiseksi?

Just nyt kivoilta projekteilta tuntuvat muun muassa parvekepuutarhan suunnittelu, asunnon sisustus (seinät huutavat yhä 9 kuukauden jälkeen tyhjyyttään) sekä vuoden vähäisten lomien suunnittelu. Yhdet lennot on jo varattu - Roomaan, gradupalkintomatkalle huhtikuun alussa, jee! - ja toukokuussa ajattelimme hurauttaa junalla Lontooseen pitkäksi viikonlopuksi. Jo vähän lähempänä voisi ajatella piipahdusta Amsterdamiin ja miksei vaikka Kölniinkin. Kesälomalla oli alun perin tarkoitus tulla Suomeen juhannuksen viettoon, mutta nyt alankin kallistua kohti vaihtoehto B:tä. Siitä ehkä lisää myöhemmin ;)

Kaikesta ankeilusta huolimatta elämä on kuitenkin aika kivaa just nyt! Pitäisi vain löytää reippausvaihde itsestään vähän useammin.