Kello kolmen tunne

Viime yönä ahisti, pahasti. Vaikka viikonloppu oli aivan ihana, Tampere oli maailman paras ja ihanin niin kuin aina ja eilen olin tosi hyvä ja aikaansaava, siivosin koko kämpän ja kylppärin ja olin ylpeä itsestäni. Kuitenkaan en saanut illalla unta, mahtoiko johtua kahvista?

Väsytti, mutta en tosiaan voinut nukkua. Asiat pyöri päässä: viimeiset kiireiset viikot ennen joulua, miten ehdin tehdä kaiken (ja nytkin vain makaan tässä, vaikka voisi ihan hyvin purkaa energiaa läksyihin ja silittämiseen vähä oon huono...), miten joulustakin varmaan tulee ihan ankea tai ainakaan ei tule oikeaa joulutunnelmaa ja äkkiä lapsuus on ohi yhyy... Lopulta päädyin järjestelemään nuotteja, kirjoittamaan muistilappuja ja nettiin tutkimaan kirjallisuustieteen tenttejä ja ahistuin entisestään, kun tajusin, etten saa kuin tuon yhden kurssin nyt syksyllä, eikä se oikeasti edes kiinnosta mua. Toisen kurssin voisin tenttiä keväällä, mutta oon melko varma, että mulla on silloin vielä vähemmän aikaa ja intoa lukea 900 sivua ruotsinkielistä tekstiä tenttiin, ja sitten on ihan tyhmää, jos mulla onkin yksi irrallinen kirjallisuustieteen kurssi. Olisko vähän junttia tässä vaiheessa päättää, ettei tentikään tuota kurssia, kun oon koko syksyn istunut siellä kuolemassa...:S

Oikeastaan kaikista kamalinta oli se, kun tuntui etten pysty hallitsemaan elämääni millään tavalla. Elän yhtä suurta kaaosta, ja kaikki on kyllä ihan omaa syytä. Oon kasannut itselleni niin paljon asioita, etten pysty kerta kaikkiaan keskittymään niihin kaikkiin niin perusteellisesti kuin haluaisin ja nyt sitten yritän taiteilla niiden välillä hoitaen kaiken vain puolitiehen kerrallaan... Tuntuu samalta kuin pienenä vappuna, kun isi oli puhaltanut meille kamalasti ilmapalloja ja ne kaikki vietiin vierashuoneeseen ja mää ja Vili heitettiin ne kaikki yhtäaikaa ilmaan ja sitten yritettiin pitää ne siellä. Säntäilen eestaas, enkä ehdi yhtään valmistautua uuteen asiaan ennen kuin se pitää jo hoitaa.

Yöllä kahden aikaan tuollaiset asiat tuntuvat vielä vakavammilta kuin ne oikeastaan ovatkaan. Jossain vaiheessa pystyin rauhoittumaan, kun mietin mitä kirjoittaisin päiväkirjaan, jos nyt jaksaisin. Kirjoittaminen auttaa aina, vaikka se tapahtuisi vain päässäkin, enkä oikein tajua sitä. Puhuminen usein vain pahentaa asioita, mutta kun pahan olon purkaa päiväkirjaan (oikeaan päiväkirjaan, en tykkää journalista yhtään niin paljon, mutta menköön nyt paremman puutteessa...), ajatukset selviää kummasti ja aika usein vielä keksin ratkaisun:S. Journalissa on kaksikin vikaa: tänne ei voi ihan kaikkea kirjoittaa, koska tätä voi periaatteessa lukea ihan kuka vain (imartelen itseäni:DDD, kaikkia ihan varmaan kiinnostaa...) ja lisäksi en tykkää kirjoittaa koneella. Se käy niin nopeasti, ettei ajatus aina pysy perässä tai sitten unohdan selittää ajatusten kulun kokonaan ja jutusta tulee aivan päätön...

Vähän oli ihanaa herätä nyt aamulla, vaikka väsyttikin ihan sicana! Tajusin, että voin ihan hyvin lintsata tänään suullisesti, mulla ei oo vielä yhtään poissaoloa ja tänään en vain EHDI mennä sinne... Ja kai tuo koulukin hoituu, kun vain malttaa ottaa asioista selvää:) "Kello kolmen tunne" on onnellisesti ohi ja voin lähteä kouluun.