14.12.09
Hmm, jotenkin on blogin kirjoittaminen unohtunut taas viime aikoina. Viime maanantaina tajusin, että tällä viikolla palaan Suomeen. Ja että sitä ennen on ihan PARI juttua tehtävänä. Joten oon ainakin vähän ryhdistäytynyt. Lisäksi tällä viikolla oli jälleen partiokokous, jonka tällä kertaa vedin yksin. Tai siis Chloé ja Albane eivät olleet paikalla, mutta Chloé oli kyllä värvännyt mulle apujoukkoja paikalle. Päävastuu oli kuitenkin mulla, ja olin aika hermostunut etukäteen…
Mutta niin, oon oikeasti viettänyt hyvin paljon aikaa yliopistolla viime aikoina. Keskiviikkona oli taas luentoja puoli seitsemään asti, torstaina vietin luennon jälkeen suurimman osan iltapäivää Simonen kanssa vidéothequessa katsomassa tenttimateriaalina olevaa dvd:tä ja perjantaina tutustuin yliopistomme kirjastoon, kun tulin siihen tulokseen, että esseen kirjoittaminen saattaisi siellä sujua paremmin kuin kämpillä. Sain koko jutun, aloituskappaletta lukuunottamatta, kirjoitettua kolmessa tunnissa, ja olin oikein tyytyväinen itseeni. Laadusta en menisi puhumaan, mutta toisaalta musta tuntuu että saan täällä huomattavan vähällä vaivalla ihan hyviä arvosanoja (toisaalta voi olla, että saan jotain anteeksi senkin takia, että olen ulkomaalainen), joten miksi vaivautua panostamaan :D
Torstai-iltana olin Kaisan, Simonen, aiemmin vaelluksella tapaamani Corinnan sekä englantilaisen Emilyn kanssa katsomassa Lizin kuoron joulukonserttia. Kuoro koostui pääasiassa vaihtareista ja ohjelmisto oli sen mukainen: joululauluja ympäri maailmaa. Kiinasta, Haitista, Ruotsista… Tunnelma oli katossa! Lähdin tämän jälkeen vielä Lizin, Emilyn ja Corinnan kanssa lasilliselle Notre Damen aukiolla, ja oli ehkä ihan paikallaan vähän tuulettaa päätä raskaan opiskelun jälkeen.
Perjantai-iltana Maxime vei mut couscous-ravintolaan syömään (tarina annoksesta joka oli kuin olikin isompi kuin syöjän vatsa…), mutta jotenkin päästiin sinne taas vasta lähempänä kymmentä. Ensin vierähti hyvän aikaa viereisessä irkkupubissa!
Lauantaina, kuten jo mainitsin, olin jälleen vetämässä jeannette-kokousta. Sain homman pysymään hallinnassa ilman suurempaa kaaosta, joskin yksi tytöistä sai kesken kaiken ihan hysteerisen itkukohtauksen, eikä osannut selittää asiaa paremmin kuin että hänelle vain tuli yhtäkkiä surullinen olo. Lapset… Toinen ikävämpi juttu oli, että yhden laumalaisen isä oli aiemmin samalla viikolla kuollut, ja yllättäen jäi mun tehtäväkseni kertoa pikkuisille miksi Maïlys ei ole tullut kokoukseen tänään… Tehtiin yhdessä hänelle kortti ja se annettiin luokkakaverin välitettäväksi. Paikalle kokoukseen pelmahti myös alueen pedagogiavastaava, keskustelemaan ”pedagogisista ongelmista laumassa”. Joo-o.
Tämän jälkeen olin taas, kuten tavallista aika uupunut ja lisäksi ihan umpijäässä, joten jätin johtajaillallisen väliin ja ajelin ratikalla ruokakaupan kautta kotiin. Ulkona oli kaksi astetta lämmintä ja vettä tuli taivaan täydeltä (joskin Lizin mukaan sade on täällä ”melkein jopa miellyttävää – se sentään lakkaa joskus”, toisin kuin Birminghamissa talvisin ilmeisesti), mutta Casinon parkkipaikalla näkyi useampia autoja, joiden katoilla oli valtavia lumikinoksia. Päivä päivältä lumi (ja samalla hyytävä kylmyys) laskeutuvat vuorilta kohti Grenoblea ja kampusta, ja mä varaudun hamstraamalla villapaitoja, ylipolvenvillasukkia ja villasukkahousuja… En halua ajatella miten selviän joululomasta Suomessa, kun mulla on nyt jo (vielä plussan puolella) koko talvivaatearsenaalini käytössä, ja palelen ihan jatkuvasti :( Äiti vielä piristi ilmoittamalla, että lähiaikoina on luvassa tosi kylmää. Yää, en tuu sinne!
Sunnuntain vietin hyvin tiiviisti Maximen sohvalla, ja se toisella sohvalla, kummallakin superseurallisesti tietokone sylissä. Tehtiin koulutehtäviä koko päivä, paitsi sen pari tuntia, kun pääsin ajelulle Moiransiin ja lounaalle vanhempien kanssa… Maxime pelotteli mua koko aamun että joudun syömään ostereita ja jännitin miten selviän tästä koettelemuksesta (yleensä en ole erityisen nirso, mutta ajatus siitä että pitää syödä jotain mikä ei ole vielä kuollut saa mut väkisin kakostelemaan). Onneksi tämä osoittautui pilaksi, tai sitten sen vanhemmat olivat säälineet suomalaisraukkaa, ja tarjolla oli hanhenmaksaa, kanaa ja kurpitsamuhennosta. Jälkiruokaleivoksen jälkeen tunsin oloni lähinnä jättimäiseksi m&m-karkiksi (lue: palloksi) ja Maximen isä vielä ihmetteli mitä vikaa mun ruokahalussani on kun en ottanut toista leivosta… Itse hän söi kanan pään, joka oli ystävällisesti asetettu tarjottimelle mua tuijottamaan :|
Illalla yhdeksän aikaan palasin Berlioziin – ja muistin unohtaneeni Katyan synttärit. Hain huoneestani viinipullon, askartelin viidessä minuutissa kortin ja liityin meluavaan seurueeseen keittiöön. Tunsin läsnäolijoista Lizin, Mikeyn ja muutamia Katyan kavereita ulkonäöltä. Ja siis tietty synttärisankarin itsensä. Illan aikana tutustuin ranskalaiseen naapuriini Borikseen (tiettävästi käytävän ainoa ranskalainen), saksalaiseen Sebastianiin ja Katyan meksikolaisen opiskelukaveriin Adrianaan. Itse sain todeta olevani ”se kuuluisa blondi suomalainen” josta kaikki olivat kuulleet mutta eivät olleet nähneet (jännittävää…), ja ensin melkein kaikki olettivat munkin olevan venäläinen. Jes. Tosin yksi luuli myös ranskalaiseksi mistä olin erittäin otettu, vaikkei kyseinen henkilö puhukaan lainkaan ranskaa. Adrianan, Mikeyn ja Lizin kanssa puhuttiin enimmäkseen englantia, ja huomasin kauhukseni välillä kesken lauseen vahingossa vaihtavani kielen ranskaksi, tai vastaavani ranskaksi (luullen itse siis koko ajan puhuvani englantia). Auts.
Olo alkaa olla vähintään puolikielinen, kun suomikin on jotenkin ihmeellisesti kangistunut. Ihan kuin unohtaisin aina yhden suomenkielisen sanan kun opin uuden ranskankielisen… Kuten sanottu englanti on ihan hukassa ja ruotsia en varmaan saisi sanaakaan ulos suustani jos pitäisi yrittää. Ranska tulee välillä niin sujuvasti ja luontevasti, että mulle on jotkut ranskalaisetkin sanoneet, ettei mulla ole lainkaan aksenttia (…), mutta sitten on niitä päiviä, kun pudottelen sanoja TÖKS TÖKS TÖKS. Kuten vaikka lauantaina kokouksessa, kun jouduin kysymään kahdeksanvuotiailta jeannetteilta noin joka toista sanaa. Onneksi niitä ei tunnu haittaavan toimia mun ranskanopettajina, päinvastoin!
Hmm, jotenkin on blogin kirjoittaminen unohtunut taas viime aikoina. Viime maanantaina tajusin, että tällä viikolla palaan Suomeen. Ja että sitä ennen on ihan PARI juttua tehtävänä. Joten oon ainakin vähän ryhdistäytynyt. Lisäksi tällä viikolla oli jälleen partiokokous, jonka tällä kertaa vedin yksin. Tai siis Chloé ja Albane eivät olleet paikalla, mutta Chloé oli kyllä värvännyt mulle apujoukkoja paikalle. Päävastuu oli kuitenkin mulla, ja olin aika hermostunut etukäteen…
Mutta niin, oon oikeasti viettänyt hyvin paljon aikaa yliopistolla viime aikoina. Keskiviikkona oli taas luentoja puoli seitsemään asti, torstaina vietin luennon jälkeen suurimman osan iltapäivää Simonen kanssa vidéothequessa katsomassa tenttimateriaalina olevaa dvd:tä ja perjantaina tutustuin yliopistomme kirjastoon, kun tulin siihen tulokseen, että esseen kirjoittaminen saattaisi siellä sujua paremmin kuin kämpillä. Sain koko jutun, aloituskappaletta lukuunottamatta, kirjoitettua kolmessa tunnissa, ja olin oikein tyytyväinen itseeni. Laadusta en menisi puhumaan, mutta toisaalta musta tuntuu että saan täällä huomattavan vähällä vaivalla ihan hyviä arvosanoja (toisaalta voi olla, että saan jotain anteeksi senkin takia, että olen ulkomaalainen), joten miksi vaivautua panostamaan :D
Torstai-iltana olin Kaisan, Simonen, aiemmin vaelluksella tapaamani Corinnan sekä englantilaisen Emilyn kanssa katsomassa Lizin kuoron joulukonserttia. Kuoro koostui pääasiassa vaihtareista ja ohjelmisto oli sen mukainen: joululauluja ympäri maailmaa. Kiinasta, Haitista, Ruotsista… Tunnelma oli katossa! Lähdin tämän jälkeen vielä Lizin, Emilyn ja Corinnan kanssa lasilliselle Notre Damen aukiolla, ja oli ehkä ihan paikallaan vähän tuulettaa päätä raskaan opiskelun jälkeen.
Perjantai-iltana Maxime vei mut couscous-ravintolaan syömään (tarina annoksesta joka oli kuin olikin isompi kuin syöjän vatsa…), mutta jotenkin päästiin sinne taas vasta lähempänä kymmentä. Ensin vierähti hyvän aikaa viereisessä irkkupubissa!
Lauantaina, kuten jo mainitsin, olin jälleen vetämässä jeannette-kokousta. Sain homman pysymään hallinnassa ilman suurempaa kaaosta, joskin yksi tytöistä sai kesken kaiken ihan hysteerisen itkukohtauksen, eikä osannut selittää asiaa paremmin kuin että hänelle vain tuli yhtäkkiä surullinen olo. Lapset… Toinen ikävämpi juttu oli, että yhden laumalaisen isä oli aiemmin samalla viikolla kuollut, ja yllättäen jäi mun tehtäväkseni kertoa pikkuisille miksi Maïlys ei ole tullut kokoukseen tänään… Tehtiin yhdessä hänelle kortti ja se annettiin luokkakaverin välitettäväksi. Paikalle kokoukseen pelmahti myös alueen pedagogiavastaava, keskustelemaan ”pedagogisista ongelmista laumassa”. Joo-o.
Tämän jälkeen olin taas, kuten tavallista aika uupunut ja lisäksi ihan umpijäässä, joten jätin johtajaillallisen väliin ja ajelin ratikalla ruokakaupan kautta kotiin. Ulkona oli kaksi astetta lämmintä ja vettä tuli taivaan täydeltä (joskin Lizin mukaan sade on täällä ”melkein jopa miellyttävää – se sentään lakkaa joskus”, toisin kuin Birminghamissa talvisin ilmeisesti), mutta Casinon parkkipaikalla näkyi useampia autoja, joiden katoilla oli valtavia lumikinoksia. Päivä päivältä lumi (ja samalla hyytävä kylmyys) laskeutuvat vuorilta kohti Grenoblea ja kampusta, ja mä varaudun hamstraamalla villapaitoja, ylipolvenvillasukkia ja villasukkahousuja… En halua ajatella miten selviän joululomasta Suomessa, kun mulla on nyt jo (vielä plussan puolella) koko talvivaatearsenaalini käytössä, ja palelen ihan jatkuvasti :( Äiti vielä piristi ilmoittamalla, että lähiaikoina on luvassa tosi kylmää. Yää, en tuu sinne!
Sunnuntain vietin hyvin tiiviisti Maximen sohvalla, ja se toisella sohvalla, kummallakin superseurallisesti tietokone sylissä. Tehtiin koulutehtäviä koko päivä, paitsi sen pari tuntia, kun pääsin ajelulle Moiransiin ja lounaalle vanhempien kanssa… Maxime pelotteli mua koko aamun että joudun syömään ostereita ja jännitin miten selviän tästä koettelemuksesta (yleensä en ole erityisen nirso, mutta ajatus siitä että pitää syödä jotain mikä ei ole vielä kuollut saa mut väkisin kakostelemaan). Onneksi tämä osoittautui pilaksi, tai sitten sen vanhemmat olivat säälineet suomalaisraukkaa, ja tarjolla oli hanhenmaksaa, kanaa ja kurpitsamuhennosta. Jälkiruokaleivoksen jälkeen tunsin oloni lähinnä jättimäiseksi m&m-karkiksi (lue: palloksi) ja Maximen isä vielä ihmetteli mitä vikaa mun ruokahalussani on kun en ottanut toista leivosta… Itse hän söi kanan pään, joka oli ystävällisesti asetettu tarjottimelle mua tuijottamaan :|
Illalla yhdeksän aikaan palasin Berlioziin – ja muistin unohtaneeni Katyan synttärit. Hain huoneestani viinipullon, askartelin viidessä minuutissa kortin ja liityin meluavaan seurueeseen keittiöön. Tunsin läsnäolijoista Lizin, Mikeyn ja muutamia Katyan kavereita ulkonäöltä. Ja siis tietty synttärisankarin itsensä. Illan aikana tutustuin ranskalaiseen naapuriini Borikseen (tiettävästi käytävän ainoa ranskalainen), saksalaiseen Sebastianiin ja Katyan meksikolaisen opiskelukaveriin Adrianaan. Itse sain todeta olevani ”se kuuluisa blondi suomalainen” josta kaikki olivat kuulleet mutta eivät olleet nähneet (jännittävää…), ja ensin melkein kaikki olettivat munkin olevan venäläinen. Jes. Tosin yksi luuli myös ranskalaiseksi mistä olin erittäin otettu, vaikkei kyseinen henkilö puhukaan lainkaan ranskaa. Adrianan, Mikeyn ja Lizin kanssa puhuttiin enimmäkseen englantia, ja huomasin kauhukseni välillä kesken lauseen vahingossa vaihtavani kielen ranskaksi, tai vastaavani ranskaksi (luullen itse siis koko ajan puhuvani englantia). Auts.
Olo alkaa olla vähintään puolikielinen, kun suomikin on jotenkin ihmeellisesti kangistunut. Ihan kuin unohtaisin aina yhden suomenkielisen sanan kun opin uuden ranskankielisen… Kuten sanottu englanti on ihan hukassa ja ruotsia en varmaan saisi sanaakaan ulos suustani jos pitäisi yrittää. Ranska tulee välillä niin sujuvasti ja luontevasti, että mulle on jotkut ranskalaisetkin sanoneet, ettei mulla ole lainkaan aksenttia (…), mutta sitten on niitä päiviä, kun pudottelen sanoja TÖKS TÖKS TÖKS. Kuten vaikka lauantaina kokouksessa, kun jouduin kysymään kahdeksanvuotiailta jeannetteilta noin joka toista sanaa. Onneksi niitä ei tunnu haittaavan toimia mun ranskanopettajina, päinvastoin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti