Tulen kanssasi kylpyyn

Kävin eilen konsertissa. Pitäisi selkeästi käydä useammin, niin mainio kokemus oli. Tutut esiintyjät, ontuvat spiikit, esiintyjä joka unohti tulla lavalle, tai saapui sinne (lähes) alasti kylpyammeessa... Tunnelma oli vähän eri kuin useimmissa konserteissa joissa olen käynyt, mutta varsinaiset musiikkiesitykset saivat kyllä kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä. Vielä vaan jaksaa tulla haikea olo, kun tajuaa etten itse vaan osaa, lähellekään niin hyvin. Laulan kyllä, mutten ehdottomasti yksin (tai edes kvartetissa, joita eilen lavalla siis nähtiin). Mutta aina voi silti mennä katsomaan ja kuulemaan kun toiset osaa, ja nauttia siitä!

 

Jatkoille piti mennä vain hetkeksi (olo oli parin melko syömättömän päivän jälkeen heikko), mutta kotiuduin vasta kahdelta. Kaikki huonot olot sun muut unohtui siellä laulun raikaessa, tanssin pyörteissä (sain melko rivakkaotteisen valssikavaljeerin) ja viiniä siemaillessa hyvässä seurassa. Tätä lisää!

Tylsyyksien tylsyys

Eilistä lukuunottamatta olen viettänyt melko tylsän mälsän ankean viikon. Maanantain kulutin luentojen lisäksi niska vinossa kenottaen koneen ääressä kymmeneen asti illalla (kenottamisen syynä oli luettava artikkeli jonka opettaja oli ystävällisesti skannannut pystysuunnassa). Siinä vaiheessa, kun silmiä ja niskaa särki, enkä enää tuntenut itseäni kykeneväksi muodostamaan järjellistä lausetta, totesin että on kai aika mennä nukkumaan... Tiistai-aamu koitti silti aivan liian aikaisin, enkä oikein kunnolla ehtinyt herätä niiden kahdeksan tunnin aikana, jotka vietin yliopistolla. Kotona kaaduin siis sängylle ja nukahdin saman tien uudestaan.

Ehdin jo harmitella herätessäni kaikkia niitä koulutöitä jotka olin suunnitellut tässä välissä tekeväni, mutta onneksi Anna oli paistanut hyvää kasvispiirakkaa. Sain vatsan täyteen ja mieliala kohosi monta astetta. Lähdin intoa puhkuen ulos sateeseen suuntana partiokokous ja illanvietto opiskelulavereiden kanssa. Olin jo pahasti myöhässä, joten lähdin pihasta aika vauhdilla liikenteeseen. Vauhti tyssäsi heti ekaan ylämäkeen, jossa osuin sataa ja tuhatta alas mäkeä kaahavan pojan pyörän kulkureitille ja lennettiin kumpikin kaaressa katuun. Tai no kaaressa ja kaaressa, itse taisin lähinnä kopsahtaa suorilta kyljelle ja sain siinä rytäkässä mojovan iskun pyörän ohjaustangosta leukaluuhun. Pojan vammoista en osaa sanoa, se kun oli jo pystyssä kun mä vasta taivastelin katutasolla asiain tilaa. Pomppasin itsekin sitten reippaasti ylös, ilmoitin tyypille että kaikki ok, hampaat tukevasti kiinni paikoillaan ja muutenkin ihan ehjä olo. Se paikkaili vähän mun pyörää, joka olikin kärsinyt pahempia fyysisiä vammoja kuin minä itse, ja jatkettiin sitten kumpikin omaan suuntaamme.

Pääsin parisenkymmentä metriä eteenpäin kovasti kolisevalla ja helisevällä menopelilläni, jonka ohjaustanko oli vasemmalta puolelta vääntynyt täysin käyttökelvottomaksi, ennen kuin jouduin pysähtymään. Tärisin niin ettei ajosta tullut mitään ja paniikissa kävin päässäni läpi kaikki skenaariot, mitä olisi voinut tapahtua. Miksen mä ole vieläkään hankkinut kypärää? Onkohan mulla aivotärähdys? Onneksi leukaluu on ihmisen vahvin luu, kai. Kaikkea tällaista sekavassa mielessäni risteili. Päässä jomotti ikävästi, itkin aivan hillitsemättömästi voimatta edes kunnolla hengittää. Sain sentään soitettua kaverille etten pääsekään tulemaan, ja talutin sitten pyörän kotiin (onneksi en ollut kaukana).

Kotiin päästyäni soitin itkuisen paniikkipuhelun äitille, joka tyynen rauhallisesti ohjeisti mut rauhoittumaan, ottamaan särkylääkkeen ja käymään kuumassa suihkussa. Tein työtä käskettyä, ja keitin vielä teetä itselleni vaikka olo olikin sellainen, etten voi mitään niellä oksentamatta sitä samantien ulos... Katsoin Annan kanssa telkkaria ja höpötin varmaan paljon sekavia niin kuin aina teen mieleni järkkyessä. Tunnin lämmittelyn ja rauhoittumisen jälkeen oli kuitenkin parempi olo. Harkitsin hetken yrittäväni kuroa kiinni tekemättömiä koulutöitä, mutta päätin kuitenkin mieluummin nukkua kunnon yöunet.

Keskiviikko kului siis jännittäessä lähteekö oksennus lentämään (luin tässä hiljattain että niin voi käydä vielä seuraavanakin päivänä tällin saamisesta jos kyseessä on aivotärähdys), mutta onneksi olo alkoi iltaa kohti normalisoitua. En kuitenkaan uskaltanut lähteä jumppaan pomppimaan kipeällä päällä ja samantien tuumin sitten ettei unkarin kieli-iltakaan oikein innosta. Jäin siis kolmatta iltaa peräkkäin kotiin, vaikka mun alkuviikko onkin yleensä aika hektinen. Tuli jotenkin tyhmä olo, kun minä vaan täällä kotona istua möllötän enkä edes tee mitään rakentavaa (ei kai tarvitse edes mainita ettei norjan oppimispäiväkirja tai käännöskurssin projekti edenneet nimeksikään). Mutta saa kai välillä ollakin vaan, kaksi ekaa viikkoa olen painanut eteenpäin pysähtymättä ja ilmeisesti pientä päätä on alkanut väsyttää...

Kuten sanottu, eilinen muodostaa poikkeuksen tämän viikon vastoinkäymisiin ja yleisen saamattomuuden tilaan. Kotiuduin puolen päivän aikaan aamun ainoalta luennolta ja sain iltapäivän tuotteliaina tunteina vihdoin päkistettyä pari merkintää oppimispäiväkirjaan valmiiksi. Neljältä lähdin Annan kanssa pallojumppaan, missä taivasteltiin ohjaajan härskejä juttuja ja (ainakin omalla kohdallani) olemattomia sisäreiden lihaksia... Kotona keskustelin varmaan vartin isin kanssa puhelimessa kun se varasi mun syntymäpäivälahjaa netistä. Viiden viikon päästä on suuntana jälleen Ranskanmaa, jihuu!

Seitsemän aikaan jätin Anna tuskastelemaan illan asuvalintansa kanssa ja lähdin Åbo Akademilla järjestettyyn ilmaiseen ranskalaisen elokuvan näytökseen. Sieltä jatkoin matkaa Annan ja sen opiskelukavereiden (tai no tyhmää sanoa noin kun kaikki luetaan samaa ainetta... vuosikurssilaisten?)  kanssa etkoilemaan, missä sitten viinin virratessa innostuttiin tanssahtelemaan zorbasta, varmasti alakerran naapurien suureksi iloksi... Matka jatkui Klubille Fiesta Latinaan, jonka olin mielessäni nostalgisoinut Turun Parhaiksi Bileiksi ikinä. Silloin, ööh, neljä (?) vuotta sitten siellä olikin aika mahtavaa, mutta tällä kertaa, vaikka tanssinkin itseni läkähdyksiin, syy hikiseen oloon oli pikemminkin väentungos kuin hyvä musiikki.

Neljän maissa painoin pääni tyynyyn, ja taisin herätä ihan täsmälleen samasta asennosta kuusi tuntia myöhemmin. Eipä ihmekään, ettei olo ollut ihan maailman virkein... Tämän lisäksi en ole koko päivänä pystynyt pitämään sisälläni yhtään ateriaa (laitan tämän ihan jonkin muun kuin eilen HYVIN niukasti nauttimani alkoholin piikkiin), ja nyt vietän ensimmäistä yksinäistä iltaani sitten...Frankfurtin. Voihan mälsä.

Selvisin hengissä sukulaisista

Kuulin viime yönä murhamiesten askeleita pihalta. Olin sukulaisvierailulla Pohjois-Savossa, eikä illalla uni tahtonut tulla silmään. Ulkona oli nääs liian pimeää! Ei katulamppujen kajoa, joka luo sälekaihtimen raidallisen kuvion seinälle. Eikä kuulunut mitään tavanomaisista yöäänistä, kuten viereisen Siwan maitorekkojen hurruutusta, naapurien öisiä askelia tai ohiajavien autojen pörinää. Ensin nautin olotilasta, oli mukavan rauhoittavaa maata pimeässä voimatta tehdä mitään - normitilanteessa olisin "hyödyntänyt" unettomuuden lukemalla tai kirjoittamalla päiväkirjaa, mutta nyt vieressäni kuorsasi pikkusisko jota tunnetusti ei parane herättää kesken unien... Mietin siis syntyjä syviä, pohdin tulevaisuuttani ja opintojeni mielekkyyttä ja kaipasin vähän monsieur'ta. Tällaiset hetket olemme havainneet parhaiksi loputtoman pitkiin keskusteluihin.

Ulkona alkoi sataa ja tuulla, ja huvimajan tuulikello helisi. Tässä kohtaa tunsin lähinnä miellyttäviä kauhuväristyksiä, sellaisia "hehheh, tämähän on kuin kauhuelokuvasta, luodaan pelottavaa tunnelmaa näennäisen viattomalla äänitehosteella". Sitten melkein heti perään joku kirkaisi, ihan lyhyesti mutta sitäkin vertahyytävämmin, ja mä jähmetyin petiini. Hyvä kun uskalsin hengittää, niin paljon säikähdin. Mielikuvitus alkoi laukata ja totta kai ensin mieleen tulivat ne kaikkein epätodennäköisimmat vaihtoehdot, kuten vaikka kaupungilla riehuva kirvesmurhaaja. (Näin päivänvalossa ajateltuna ymmärrän kyllä teoriani eräät aukot, niin kuin vaikka sen että kirveellä täytyy lyödä tosi kovaa ja tarkasti jos haluaa hiljentää uhrinsa niinkin nopeasti, mutta kylmä kauhu jotenkin jähmetti aivoni yöllä...) Aloin kuulla talon ympäriltä epämääräistä rapinaa, joka ihan varmasti johtui siitä että kyseinen konna etsi jo uutta uhria suojattomasta omakotitalosta (täysin holtittomia nämä maalaiset, jättävät ovet yöksi auki!), ja naputusta ikkunasta, vaikka sen kyllä huomasinkin lopulta kuuluvan meidän huterahkosta vuodesohvasta. En uskaltanut hievahtaakaan varmaan varttiin, koska pelkäsin tyypin näkevän mut ikkunasta ja hyökkäävän kimppuun. Muuten olisin varmasti kipittänyt nolosti herättämään äitin ja isin ja erityisesti koiran, joka on tosin ystävällinen hölmö mutta sentään kokonsa puolesta melko kunnioitustaherättävä...

Jossain vaiheessa olin kai kuitenkin nukahtanut, sillä seitsemän aikaan heräsin erittäin erittäin huonosti levänneenä toisen serkkuni nälkäisiin karjahduksiin. Sain hyppyleipä-aamiaisen äärellä sitten kuulla että naapurustossa oli joku viettänyt kotibileitä yömyöhään...

Au revoir

Monsieur pakkaa. Minä paistan leipää ja itkeskelen. Nyt se jo lähtee... Huoneessa on huomenna tyhjää, kun joudunkin yksin tuijottelemaan seiniä. Ehkä avaan ihan telkkarin tai ryhdyn hurjaksi ja teen parit koulujutut valmiiksi, etuajassa. Jouluun tuntuu olevan ikuisuus.

Yliopisto-opinnotkaan eivät toistaiseksi tarjoa suuria haasteita, että saisin päivät kulumaan. Luentopäiväkirjat hoituvat rutiinilla, tentittäviä kursseja välttelen, koska tiedä projektiluonteisten kurssien sopivan mulle paremmin ja olevan myös antoisampia. Haalin itselleni ohjelmaa, ylimääräisiä kursseja, yliopistoliikuntaa, kieli-iltoja... Yksinäiset mähötysillat pelottavat.

Kai jutut selkeytyvät tulevina viikkoina, mitä jaksaa ja mitä ei. Mikä on oikeasti kiinnostavaa. Muistan että mulla on myös kivoja kavereita, ja perhe jonka luokse hurauttaa kahdessa tunnissa junalla jos rupeaa paljon ahdistamaan. Mutta sitä ennen on saatava vähän itkeä ja syödä suklaasuukkoja...

Sunnuntai

Aika mainio päivä. Eilinen meni munien pitelemiseksi, niin kuin eräs entinen työkaveri varmaan kuvailisi. Pääsin ulos asunnosta ensimmäisen kerran seitsemältä illalla, kun huomattiin että aamulla varattu saunavuoro olikin perjantaille ja samalle illalle oli enää yhdeksän vuoro. Sattuuhan sitä... Raitis tuuli tuntuikin yllättävän hyvältä eikä aurinkokaan (ai mikä se on?) niin kauheasti sattunut silmiin!

Mutta takaisin siis tähän mainoon sunnuntaihin. Aamusta heti päätettiin lähteä ulos, olihan se eilen niin virkistävä kokemus. Suunnattiin kirjastoon lukemaan päivän lehdet, olo oli heti huomattavan kulturelli ja sivistynyt. Seuraava etappi, kahvila, ei enää ollutkaan niin sivistynyt. Tai siis kahvila itsessään varmaan oli, muttei meidän kahden toiminta... Viereiseen pöytään jääneet herkullisen näköiset (ja herrrrrkullisiksi todistetut!) kakunpalat katosivat nopeasti kahteen herkunnälkäiseen suuhun heti kun muiden kahvittelijoiden katseet välttivät. Päivän hyvä työ tehty, pelastettiin paljon hyviä raaka-aineita ja vaivannäköä päätymästä roskiin!

Parin tunnin tuulisessa ja kosteahkonharmaassa Turussa kävellen ja pyöräillen palloilu sai vatsat kurnimaan kakkutankkauksesta huolimatta, ja päädyttiin maistelemaan tapaksia espanjalaisravintolaan. Vatsat pullollaan ilmakuivattua kinkkua, oliiveja, chorizoa, katkarapuja ja muita namipaloja kömmittiin vihdoin iltapäiväunille kotona. Kämppis oli jo ehtinyt hätääntyä, kun me kaksi vakiohuonekalua olimme kadonneet (siis hei, kyl mekin sentään joskus poistutaan kämpästä!). Hätäännyksen aihe taisi kuitenkin olla se, että meidän kengät olivat nököttäneet kiltisti koko päivän eteisessä omistajieen seikkailuista tietämättöminä. Me kun oltiin kaivettu ihan pyhäkengät jalkaan kaapin perältä! Kun kerran viikossa ulos lähdetään ni se tehdään sitten tyylillä...

Illalla jysäyttelin vielä yliopiston liikuntasalin lattiaa capoeira-kärrynpyörien merkeissä, ja hyvä fiilis huipentui kahteen perättäiseen Maximen rökittämiseen junapelissä!

Pyörällä päästä

Muutto takana. Olo on krapulainen, täysin riippumatta nautitun (tai nauttimattoman) alkoholin määrästä. Luulen että se johtuu liian pehmeästä, joka liikkeestä vellovasta patjasta. Tai ehkä jääkaapin äänistä, tai ihan tutusta herätyskellon raksutuksesta, joka kuitenkin ensimmäisenä yönä kuului korviini tip-tip-tippuvana hanana.

Asunto tuntuu kuitenkin kodikkaalta, heti alusta asti. Viis siitä, että jouduin vetämään kymmenen metriä antennijohtoa voidakseni katsoa telkkaria. Tai käärimään pesukoneen pakkausmuoviin vesivahinkojen välttämiseksi. Tai teippaamaan jääkaapin oven kiinni tai keittämään kahvit oman huoneen lattialla kun keittiön ainoa pistoke on sökönä. Ei se haittaa, kun hyllyissä on iloiset oranssit hyllypaperit ja keittiössä oikea pöytä, huoneissa turvallinen vanhan kerrostalon tuoksu!

Paljon vaikeampaa on puolestaan orientoituminen paikanvaihdokseen. Toistelen itselleni päivittäin faktoja. Olen nyt täällä. Ainakin seuraavat kaksi vuotta. Opinnot pitää hoitaa loppuun... Pää on kuitenkin jo siirtynyt opintojen suunnittelusta niiden jälkeiseen aikaan, mihin sitten, mitä kaikkia mahdollisuuksia... Lukujärjestys muodostuu täysin hasardilla, vaikka juuri nyt pitäisi jaksaa pohtia mitkä kurssit täytyy suorittaa että valmistuminen ja gradu olisivat seuraavana vuonna mahdollisia. Yhtä aikaa intoilen uusien jännien kurssien, kuten vaikka venäjän alkeiden kanssa, toisaalta taas haluaisin vain saada opintokokonaisuudet kasaan ja paperit käteen. Pääsisi pois...

Yritän keskittyä tähän hetkeen. Siihen että ulkona paistaa aurinko vaikka juuri äsken satoi kaatamalla, ja siihen että vielä ainakin pari viikkoa monsieur on laittamassa mulle iltaruokaa ja pelaamassa yömyöhällä junapeliä.