Tylsyyksien tylsyys

Eilistä lukuunottamatta olen viettänyt melko tylsän mälsän ankean viikon. Maanantain kulutin luentojen lisäksi niska vinossa kenottaen koneen ääressä kymmeneen asti illalla (kenottamisen syynä oli luettava artikkeli jonka opettaja oli ystävällisesti skannannut pystysuunnassa). Siinä vaiheessa, kun silmiä ja niskaa särki, enkä enää tuntenut itseäni kykeneväksi muodostamaan järjellistä lausetta, totesin että on kai aika mennä nukkumaan... Tiistai-aamu koitti silti aivan liian aikaisin, enkä oikein kunnolla ehtinyt herätä niiden kahdeksan tunnin aikana, jotka vietin yliopistolla. Kotona kaaduin siis sängylle ja nukahdin saman tien uudestaan.

Ehdin jo harmitella herätessäni kaikkia niitä koulutöitä jotka olin suunnitellut tässä välissä tekeväni, mutta onneksi Anna oli paistanut hyvää kasvispiirakkaa. Sain vatsan täyteen ja mieliala kohosi monta astetta. Lähdin intoa puhkuen ulos sateeseen suuntana partiokokous ja illanvietto opiskelulavereiden kanssa. Olin jo pahasti myöhässä, joten lähdin pihasta aika vauhdilla liikenteeseen. Vauhti tyssäsi heti ekaan ylämäkeen, jossa osuin sataa ja tuhatta alas mäkeä kaahavan pojan pyörän kulkureitille ja lennettiin kumpikin kaaressa katuun. Tai no kaaressa ja kaaressa, itse taisin lähinnä kopsahtaa suorilta kyljelle ja sain siinä rytäkässä mojovan iskun pyörän ohjaustangosta leukaluuhun. Pojan vammoista en osaa sanoa, se kun oli jo pystyssä kun mä vasta taivastelin katutasolla asiain tilaa. Pomppasin itsekin sitten reippaasti ylös, ilmoitin tyypille että kaikki ok, hampaat tukevasti kiinni paikoillaan ja muutenkin ihan ehjä olo. Se paikkaili vähän mun pyörää, joka olikin kärsinyt pahempia fyysisiä vammoja kuin minä itse, ja jatkettiin sitten kumpikin omaan suuntaamme.

Pääsin parisenkymmentä metriä eteenpäin kovasti kolisevalla ja helisevällä menopelilläni, jonka ohjaustanko oli vasemmalta puolelta vääntynyt täysin käyttökelvottomaksi, ennen kuin jouduin pysähtymään. Tärisin niin ettei ajosta tullut mitään ja paniikissa kävin päässäni läpi kaikki skenaariot, mitä olisi voinut tapahtua. Miksen mä ole vieläkään hankkinut kypärää? Onkohan mulla aivotärähdys? Onneksi leukaluu on ihmisen vahvin luu, kai. Kaikkea tällaista sekavassa mielessäni risteili. Päässä jomotti ikävästi, itkin aivan hillitsemättömästi voimatta edes kunnolla hengittää. Sain sentään soitettua kaverille etten pääsekään tulemaan, ja talutin sitten pyörän kotiin (onneksi en ollut kaukana).

Kotiin päästyäni soitin itkuisen paniikkipuhelun äitille, joka tyynen rauhallisesti ohjeisti mut rauhoittumaan, ottamaan särkylääkkeen ja käymään kuumassa suihkussa. Tein työtä käskettyä, ja keitin vielä teetä itselleni vaikka olo olikin sellainen, etten voi mitään niellä oksentamatta sitä samantien ulos... Katsoin Annan kanssa telkkaria ja höpötin varmaan paljon sekavia niin kuin aina teen mieleni järkkyessä. Tunnin lämmittelyn ja rauhoittumisen jälkeen oli kuitenkin parempi olo. Harkitsin hetken yrittäväni kuroa kiinni tekemättömiä koulutöitä, mutta päätin kuitenkin mieluummin nukkua kunnon yöunet.

Keskiviikko kului siis jännittäessä lähteekö oksennus lentämään (luin tässä hiljattain että niin voi käydä vielä seuraavanakin päivänä tällin saamisesta jos kyseessä on aivotärähdys), mutta onneksi olo alkoi iltaa kohti normalisoitua. En kuitenkaan uskaltanut lähteä jumppaan pomppimaan kipeällä päällä ja samantien tuumin sitten ettei unkarin kieli-iltakaan oikein innosta. Jäin siis kolmatta iltaa peräkkäin kotiin, vaikka mun alkuviikko onkin yleensä aika hektinen. Tuli jotenkin tyhmä olo, kun minä vaan täällä kotona istua möllötän enkä edes tee mitään rakentavaa (ei kai tarvitse edes mainita ettei norjan oppimispäiväkirja tai käännöskurssin projekti edenneet nimeksikään). Mutta saa kai välillä ollakin vaan, kaksi ekaa viikkoa olen painanut eteenpäin pysähtymättä ja ilmeisesti pientä päätä on alkanut väsyttää...

Kuten sanottu, eilinen muodostaa poikkeuksen tämän viikon vastoinkäymisiin ja yleisen saamattomuuden tilaan. Kotiuduin puolen päivän aikaan aamun ainoalta luennolta ja sain iltapäivän tuotteliaina tunteina vihdoin päkistettyä pari merkintää oppimispäiväkirjaan valmiiksi. Neljältä lähdin Annan kanssa pallojumppaan, missä taivasteltiin ohjaajan härskejä juttuja ja (ainakin omalla kohdallani) olemattomia sisäreiden lihaksia... Kotona keskustelin varmaan vartin isin kanssa puhelimessa kun se varasi mun syntymäpäivälahjaa netistä. Viiden viikon päästä on suuntana jälleen Ranskanmaa, jihuu!

Seitsemän aikaan jätin Anna tuskastelemaan illan asuvalintansa kanssa ja lähdin Åbo Akademilla järjestettyyn ilmaiseen ranskalaisen elokuvan näytökseen. Sieltä jatkoin matkaa Annan ja sen opiskelukavereiden (tai no tyhmää sanoa noin kun kaikki luetaan samaa ainetta... vuosikurssilaisten?)  kanssa etkoilemaan, missä sitten viinin virratessa innostuttiin tanssahtelemaan zorbasta, varmasti alakerran naapurien suureksi iloksi... Matka jatkui Klubille Fiesta Latinaan, jonka olin mielessäni nostalgisoinut Turun Parhaiksi Bileiksi ikinä. Silloin, ööh, neljä (?) vuotta sitten siellä olikin aika mahtavaa, mutta tällä kertaa, vaikka tanssinkin itseni läkähdyksiin, syy hikiseen oloon oli pikemminkin väentungos kuin hyvä musiikki.

Neljän maissa painoin pääni tyynyyn, ja taisin herätä ihan täsmälleen samasta asennosta kuusi tuntia myöhemmin. Eipä ihmekään, ettei olo ollut ihan maailman virkein... Tämän lisäksi en ole koko päivänä pystynyt pitämään sisälläni yhtään ateriaa (laitan tämän ihan jonkin muun kuin eilen HYVIN niukasti nauttimani alkoholin piikkiin), ja nyt vietän ensimmäistä yksinäistä iltaani sitten...Frankfurtin. Voihan mälsä.