Kuulin viime yönä murhamiesten askeleita pihalta. Olin
sukulaisvierailulla Pohjois-Savossa, eikä illalla uni tahtonut tulla
silmään. Ulkona oli nääs liian pimeää! Ei katulamppujen kajoa, joka luo
sälekaihtimen raidallisen kuvion seinälle. Eikä kuulunut mitään
tavanomaisista yöäänistä, kuten viereisen Siwan maitorekkojen
hurruutusta, naapurien öisiä askelia tai ohiajavien autojen pörinää.
Ensin nautin olotilasta, oli mukavan rauhoittavaa maata pimeässä
voimatta tehdä mitään - normitilanteessa olisin "hyödyntänyt"
unettomuuden lukemalla tai kirjoittamalla päiväkirjaa, mutta nyt
vieressäni kuorsasi pikkusisko jota tunnetusti ei parane herättää kesken
unien... Mietin siis syntyjä syviä, pohdin tulevaisuuttani ja
opintojeni mielekkyyttä ja kaipasin vähän monsieur'ta. Tällaiset hetket
olemme havainneet parhaiksi loputtoman pitkiin keskusteluihin.
Ulkona alkoi sataa ja tuulla, ja huvimajan tuulikello helisi. Tässä
kohtaa tunsin lähinnä miellyttäviä kauhuväristyksiä, sellaisia "hehheh,
tämähän on kuin kauhuelokuvasta, luodaan pelottavaa tunnelmaa
näennäisen viattomalla äänitehosteella". Sitten melkein heti perään
joku kirkaisi, ihan lyhyesti mutta sitäkin vertahyytävämmin, ja mä
jähmetyin petiini. Hyvä kun uskalsin hengittää, niin paljon säikähdin.
Mielikuvitus alkoi laukata ja totta kai ensin mieleen tulivat ne
kaikkein epätodennäköisimmat vaihtoehdot, kuten vaikka kaupungilla
riehuva kirvesmurhaaja. (Näin päivänvalossa ajateltuna ymmärrän kyllä
teoriani eräät aukot, niin kuin vaikka sen että kirveellä täytyy lyödä
tosi kovaa ja tarkasti jos haluaa hiljentää uhrinsa niinkin nopeasti,
mutta kylmä kauhu jotenkin jähmetti aivoni yöllä...) Aloin kuulla talon
ympäriltä epämääräistä rapinaa, joka ihan varmasti johtui siitä että
kyseinen konna etsi jo uutta uhria suojattomasta omakotitalosta (täysin
holtittomia nämä maalaiset, jättävät ovet yöksi auki!), ja naputusta
ikkunasta, vaikka sen kyllä huomasinkin lopulta kuuluvan meidän
huterahkosta vuodesohvasta. En uskaltanut hievahtaakaan varmaan
varttiin, koska pelkäsin tyypin näkevän mut ikkunasta ja hyökkäävän
kimppuun. Muuten olisin varmasti kipittänyt nolosti herättämään äitin ja
isin ja erityisesti koiran, joka on tosin ystävällinen hölmö mutta
sentään kokonsa puolesta melko kunnioitustaherättävä...
Jossain
vaiheessa olin kai kuitenkin nukahtanut, sillä seitsemän aikaan
heräsin erittäin erittäin huonosti levänneenä toisen serkkuni nälkäisiin
karjahduksiin. Sain hyppyleipä-aamiaisen äärellä sitten kuulla että
naapurustossa oli joku viettänyt kotibileitä yömyöhään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti