Tänään ei ollut hyvä päivä. Aika kauhea oikeastaan.
Ensinnäkin satoi. Taas. Ja oli kylmä. Ja mulla on taas kerran liikaa töitä tälle tynkäviikolle. (Tynkäviikot sen sijaan on ihan kivoja - paljon mukavampaa levätä neljä päivää kolmen päivän ahdistusrykäyksestä kuin kaksi päivää viiden päivän maratonahdistuksesta!) Yhdentoista aikaan sain tarpeekseni viltin alla värjöttelystä ja François Truffaut’sta, ja panin konen hetkeksi syrjään lähteäkseni ostamaan kissan- ja ihmisten ruokaa.
Maxime jätti pyöränsä mulle, jotta vihdoin pääsen kylän toisella laidalla sijaitsevaan puutarha/eläin/sekatavarakauppaan, joka on ainoa löytämäni putiikki täällä, jossa myydään muita kuin markettiraksuja (on niitä kai muitakin, mutta eipä nekään varmasti tässä ydinkeskustassa sijaitse). Kerran jo tein epätoivoisen yrityksen matkata sinne bussilla, mutta kun totesin, että joutuisin jo siihen suuntaan menevää bussia odottelemaan yli tunnin (toistan, yli tunnin), ei takaisintulo todennäköisesti sujuisi paljonkaan sutjakammin, eikä mulla nyt varsinaisesti ole aikaa kesken työpäivän lähteä kolmen tunnin kauppareissulle.
Joka tapauksessa, nyt pussissa häämöttää pohja, joten uusi on hankittava. Päättäväisesti pakkasin valehtelematta ainakin kaksi kiloa painavan pyörän lukon (hankittu kuulemma Unkarista) ja noin saman verran painavan pyörän kolmannesta kerroksesta alas. Jos joku miettii niin meillä ei tosiaan ole hissiä. Oh joy. Kyseinen pyörä on semmoinen kapearenkainen ja kevytrakenteinen kilpapyörä, jossa ajetaan ylävartalo vaakatasossa. Just mun kulkupeli.
Talutin pyörän suosiolla kotiovelta alkavan jyrkän mäen alas, koska en halunnut ensitöikseni kaatua kaupungin vilkkaimmalle tielle tai suistua alapäässä odottavaan jokeen. Testasin taitojani siis vasta tasaisella maalla (edelleen vaarallisen lähellä sitä jokea), ja totesin ihan ensin, ettei ole mikään helppo temppu heilauttaa jalkaa oman vyötärön korkeudella olevan tangon yli. Tästä selvittyäni haroin hetken ilmaa jaloilla - ne kun eivät kunnolla yltäneet polkimiin (saatika maahan). Lykkäsin menopeliin kuitenkin hiukan vauhtia kokeeksi, ja muistin vasta sitten kokeilla, miten jarrut toimivat. Toimihan ne, kunhan ensin uskalsin kurottua tarpeeksi pitkälle niitä tavoittelemaan. Pyörä pysähtyi kuin seinään, ja vain hädin tuskin sain pelastettua itseni kaatumiselta asvalttiin.
Räpiköityäni omille jaloille seisomaan olin viittä vaille valmis heittämään rojun jokeen. Minullako pinna kireällä? Ehei.
Talutin pyörän kuitenkin mukanani ruokakauppaan ja ostin sentään itselleni ruokaa. Magnus odottakoot huomista reissua Maximen vanhempien luo, ne nimittäin myy samaisia raksuja omassa liikkeessään. Ehkä saan jopa alennusta. Ehkä tämä ei ollutkaan ihan huono juttu.
Kotiin päästyäni (ja raahattuani sen prkleen pyörän takaisin yläkertaan ja litistettyäni pari sormea pyörän tangon väliin) sain aivan hillittömän itkukohtauksen. Tai itku on kyllä ihan väärä sana, ulvoin kuin pikkulapset. Ja mietin jo ulvoessani, että mistä mahtaa kiikastaa.
En tajua, mistä näitä päiviä tulee. Kun kaikki tuntuu ihan kamalalta, ja olen ihan yksin ja kurja vaikka tiedän jo parkuessani, etten tietenkään ole. Onneksi on pöhkö-Magnus, joka heitti pari volttia mua piristääkseen, ja onneksi sentään tajuan oman surkuhupaisuuteni istuessani vessassa ulvomassa ja repeän nauramaan samaan aikaan.
Oikeastaan halusin tulla kirjoittamaan Ranskan parhaista puolista asuinmaana (bongasin haasteen Riinan blogista), mutta juuri nyt ei muistu mitään mieleen. Yritän valmistautua henkisesti huomiseen viikonlopun viettoon lähtöön. Johon kuuluu mm. se, että raahaan itseni ja omien kamojeni lisäksi kissan kamoineen bussilla monsieur’n työpaikalle ja jännään koko illan, ehdinkö ajoissa partion vanhempainiltaan. Tästä siirryn yöpymään partiokaverin opiskelijasolun lattialle ja vietän koko torstain myöskin partiojutuissa. Leiripaikalla vieraillen ja leiriä suunnitellen. Juhuu! Vivement jeudi soir…
Ensinnäkin satoi. Taas. Ja oli kylmä. Ja mulla on taas kerran liikaa töitä tälle tynkäviikolle. (Tynkäviikot sen sijaan on ihan kivoja - paljon mukavampaa levätä neljä päivää kolmen päivän ahdistusrykäyksestä kuin kaksi päivää viiden päivän maratonahdistuksesta!) Yhdentoista aikaan sain tarpeekseni viltin alla värjöttelystä ja François Truffaut’sta, ja panin konen hetkeksi syrjään lähteäkseni ostamaan kissan- ja ihmisten ruokaa.
Maxime jätti pyöränsä mulle, jotta vihdoin pääsen kylän toisella laidalla sijaitsevaan puutarha/eläin/sekatavarakauppaan, joka on ainoa löytämäni putiikki täällä, jossa myydään muita kuin markettiraksuja (on niitä kai muitakin, mutta eipä nekään varmasti tässä ydinkeskustassa sijaitse). Kerran jo tein epätoivoisen yrityksen matkata sinne bussilla, mutta kun totesin, että joutuisin jo siihen suuntaan menevää bussia odottelemaan yli tunnin (toistan, yli tunnin), ei takaisintulo todennäköisesti sujuisi paljonkaan sutjakammin, eikä mulla nyt varsinaisesti ole aikaa kesken työpäivän lähteä kolmen tunnin kauppareissulle.
Joka tapauksessa, nyt pussissa häämöttää pohja, joten uusi on hankittava. Päättäväisesti pakkasin valehtelematta ainakin kaksi kiloa painavan pyörän lukon (hankittu kuulemma Unkarista) ja noin saman verran painavan pyörän kolmannesta kerroksesta alas. Jos joku miettii niin meillä ei tosiaan ole hissiä. Oh joy. Kyseinen pyörä on semmoinen kapearenkainen ja kevytrakenteinen kilpapyörä, jossa ajetaan ylävartalo vaakatasossa. Just mun kulkupeli.
Talutin pyörän suosiolla kotiovelta alkavan jyrkän mäen alas, koska en halunnut ensitöikseni kaatua kaupungin vilkkaimmalle tielle tai suistua alapäässä odottavaan jokeen. Testasin taitojani siis vasta tasaisella maalla (edelleen vaarallisen lähellä sitä jokea), ja totesin ihan ensin, ettei ole mikään helppo temppu heilauttaa jalkaa oman vyötärön korkeudella olevan tangon yli. Tästä selvittyäni haroin hetken ilmaa jaloilla - ne kun eivät kunnolla yltäneet polkimiin (saatika maahan). Lykkäsin menopeliin kuitenkin hiukan vauhtia kokeeksi, ja muistin vasta sitten kokeilla, miten jarrut toimivat. Toimihan ne, kunhan ensin uskalsin kurottua tarpeeksi pitkälle niitä tavoittelemaan. Pyörä pysähtyi kuin seinään, ja vain hädin tuskin sain pelastettua itseni kaatumiselta asvalttiin.
Räpiköityäni omille jaloille seisomaan olin viittä vaille valmis heittämään rojun jokeen. Minullako pinna kireällä? Ehei.
Talutin pyörän kuitenkin mukanani ruokakauppaan ja ostin sentään itselleni ruokaa. Magnus odottakoot huomista reissua Maximen vanhempien luo, ne nimittäin myy samaisia raksuja omassa liikkeessään. Ehkä saan jopa alennusta. Ehkä tämä ei ollutkaan ihan huono juttu.
Kotiin päästyäni (ja raahattuani sen prkleen pyörän takaisin yläkertaan ja litistettyäni pari sormea pyörän tangon väliin) sain aivan hillittömän itkukohtauksen. Tai itku on kyllä ihan väärä sana, ulvoin kuin pikkulapset. Ja mietin jo ulvoessani, että mistä mahtaa kiikastaa.
En tajua, mistä näitä päiviä tulee. Kun kaikki tuntuu ihan kamalalta, ja olen ihan yksin ja kurja vaikka tiedän jo parkuessani, etten tietenkään ole. Onneksi on pöhkö-Magnus, joka heitti pari volttia mua piristääkseen, ja onneksi sentään tajuan oman surkuhupaisuuteni istuessani vessassa ulvomassa ja repeän nauramaan samaan aikaan.
Oikeastaan halusin tulla kirjoittamaan Ranskan parhaista puolista asuinmaana (bongasin haasteen Riinan blogista), mutta juuri nyt ei muistu mitään mieleen. Yritän valmistautua henkisesti huomiseen viikonlopun viettoon lähtöön. Johon kuuluu mm. se, että raahaan itseni ja omien kamojeni lisäksi kissan kamoineen bussilla monsieur’n työpaikalle ja jännään koko illan, ehdinkö ajoissa partion vanhempainiltaan. Tästä siirryn yöpymään partiokaverin opiskelijasolun lattialle ja vietän koko torstain myöskin partiojutuissa. Leiripaikalla vieraillen ja leiriä suunnitellen. Juhuu! Vivement jeudi soir…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti