Saamattomuutta

Tällä viikolla on loma. Maximella ainakin. Se lähti viikoksi hummailemaan Etelä-Ranskaan, kavereita tapaamaan, meren rannalla makoilemaan ja viinifestareita koluamaan. Minä sen sijaan istun töissä, huomennakin torstainakin, vaikka täällä vietetään vietettiin pyhäpäivää.

Töissä on jotenkin niin loputtoman vähän tekemistä (sähköpostin tosin voisi kuulemma siivota........), etten saa sitä vähääkään aikaan. Tuijottelen ruutua lasittunein silmin, jumitun blogeihin ja tylsistyn totaalisesti. Tässähän olisi nyt aikaa suunnitella syksyn aktiviteetteja tai vaikka lukea romaania, mutta en vaan saa aikaan. Mitään.

Tämä ulottuu kotiin saakka: etukäteen oikein hykertelin, miten saan olla viikon omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni ja määrätä kaikesta kotona. Ajattelin, että ekana päivänä siivoan koko asunnon ja sitten vain nautin siitä, ettei kukaan tuu sotkemaan. Olin myös suunnitellut raakkaavani vaatekaapin sisällön, lukevani pari romaania sekä edistäväni torkkupeittoprojektia. Jo alkukesästä suunnittelemani projekti oli nimilaputtaa (suomeksi) kaikkien asunnosta löytyvät esineet, jotta ranskiksen suomenopinnot etenisivät vähän vauhdikkaammin, ja olin myös ajatellut testata kepillä jäätä ja hankkia pari hyvää ranskankielistä kirjaa, josko Maxime huomaisi, että lukeminen voi olla ihan kivaa.

Ja kuinkas sitten kävikään? Viikonlopun jumitin yöpukusillani tietokoneen ääressä, söin kaupan valmissalaattia ja neljä korvapuustia, unohdin täysin kukkien kastelun, siivosin ainoastaan Magnuksen hiekkiksen ja senkin vain tyrmäävän hajun vuoksi. Keittiö oli täynnä muruja ja hedelmäkärpäsiä, olkkarin matosta olisi voinut käsin kaapia kissan karvaa suunnilleen yhden tyynyn täytetarpeiksi, ja vaatekaappini sisältö oli jotenkin omia aikojaan vaeltanut puolipitoisiksi mytyiksi sängylle. Jota ei tietenkään ollut pedattu.

Kirjat lojuvat yhä avaamattomina hyllyssä ja lankakerät ovat vallanneet sohvan päätyen kissan päänalusiksi päiväuniaikaan. Pölylaskeuma pöytäpinnoilla on sitä luokkaa, että yritän vain pitää verhoja kiinni siihen asti kun pimeä laskee, ettei tarvisi nousta hakemaan rättiä... Mitään nimilappuja en ajatellutkaan ennen kuin aloin tätä postausta kirjoittaa, eikä keskustaan ole ollut asiaa, joten kirjakauppojen koluaminen on jäänyt vähemmälle.

Miten voikin laiskottaa näin antaumuksella?! (Saamattomuudesta kertonee sekin, että tämä postaus on roikkunut luonnoksissa jo kolme päivää, enkä vaan saa kerta kaikkiaan sitä julkaistua :D)

***

Yritän nyt kuitenkin nähdä asiassa hyviäkin puolia: ennen olin kamala siivousnatsi, jonka naama oli aina nurinpäin, jos villakoirat pyöri nurkissa tai tiskipöydälle oli unohtunut likaisia astioita ja vesiroiskeita (kyllä, kammoksun roiskeita vaikka vettä vain olisivatkin). Siivoamassa sai olla ihan. koko. ajan. Kirjaimellisesti. Nyt olen oppinut ummistamaan silmäni pieneltä sekaisuudelta ja odottelen vain iltaa, kun tulee mukavan hämärää, eikä enää näe, onko kaikki niin justiinsa.

***

Maximen lukemaaninnostamistakin olen vähän ehtinyt pohtimaan tässä kaiken saamattomuuteni syövereissä. Onko se nyt niin kamalaa, jos se ei lue? Ja onko mulla oikeutta puuttua asiaan ja yrittää jotenkin painostaa sitä muuttumaan? Mun vaan käy sitä parkaa niin sääliksi, kun sille lukeminen on vain pakkopullaa ja siitä on aina saatava jotain hyötyä irti. Maxime lukeekin lähinnä jotain tietokirjoja ja yrittää myös paneutua englanninkieliseen kirjallisuuteen, mutta innostus on sitä luokkaa, ettei herra ole vielä yhtään kirjaa saanut kahlattua läpi niiden neljän vuoden aikana, jotka ollaan oltu yhdessä. Ehkä sekin ei aina viikonloppuisin huokailisi, kun on niiiiiin tylsää, jos joka hetki ei tapahdu jotain, jos se voisi hyödyntää ajan uppoutumalla hyvään kirjaan? ;) Musta olisi niin ihanaa aina välillä viettää laiskoja iltapäiviä kotisohvalla lukien, mutta keskittymiskyky vähän herpaantuu sen yhden rankutusta (tai vaihtoehtoisesti tv:n huudatusta) kuunnellessa!

Luulen kuitenkin, että lopulta kysymyksen siitä, ostanko sille jonkun kirjan houkuttimeksi, ratkaisee se, jaksanko ikinä raahautua keskustan fnaciin :D

Enää puolitoista tuntia "töitä" ja sit pääsee kylään tulleen kaverin kanssa drinksuille ja viikonlopun viettoon!

Uusista aluista ja aikuisuudesta

Elokuu alkoi, ja Bryssel hiljeni. Instituutiot ovat kiinni, joten sähköpostini on vaipunut kesähorrokseen, puhelinkin soi harvakseltaan ja yleensä langan päässä on joku oman talon ihminen. Töissä on aikaa viettää kahvi- ja jäätelötaukoja tiuhaan, ja tänään käytiin tyhjentämässä neuvoston kirjaston Suomi-hyllystä kaikki uutuudet. Hiljaista siis on.

Myös kesäinen sää tuntuu hiukan empivän, viitsiikö tällaista tyhjää kaupunkia enää helliä helteillä ja auringolla. Viime päivinä olen kastunut niin monesti, että olen vihdoin taipunut kantamaan sateenvarjoa mukanani. Huokailen töissä muiden mukana harmaata taivasta, mutta sisimmässäni riemuitsen jo pienesti. Syksy! Viileä ilma ja sade! Uusi alku, uudet harrastukset! Pian on jo joulu (…)!

Kesä on tuntunut joltain hassulta välitilalta, ja odotan jo syksyä, jotta normaali arkeni täällä voisi alkaa. Suunnitteilla on tanssikurssia ja kuntoilua, jospa uusissa kuvioissa tutustuisi uusiin ihmisiinkin? Myös Brysselin elokuva- ja museotarjonnasta olisi kaiketi hyvä ottaa selvää nyt, kun enää ei ole kiire nauttia auringosta. Pukeutuminen muuttuu paljon helpommaksi, kun pitkät housut voi ottaa takaisin repertuaariin, eikä tarvitse taiteilla säädyllisyyden ja lämpöhalvauksen välillä vaatetusta valitessa. Aloin virkata torkkupeittoa, johon voin sitten kaivautua tuijottelemaan syysmyrskyjä ja lukemaan romaania. (Voi tosin olla, että tällä virkkaustahdilla tunnelmoimaan pääsee vasta vuoden 2014 syksyllä, mutta onpahan jotain, mitä odottaa ;))

Syksy tuntuu siis kaikin puolin hyvältä ja virkistävältä asialta, vaikkei siihen enää liitykään opintojen suunnittelua tai uutta kalenteria tai muuta sellaista, mitä siihen on liittynyt hyvin tiiviisti aina vuodesta 1994 tähän päivään asti. Opinnoista luopuminen on käynyt yllättävän helposti, enkä ole ainakaan ihan hirveästi haikaillut luennoille ja opiskelurientoihin. Olenhan jo useamman vuoden tehnyt jotain ihan muuta, kuin kuluttanut luentosalien penkkejä, vaikka opiskelijaksi yhä itseni identifioin. Nyt onkin enää vaikeutena sisäistää se, että olen ihan aikuisten oikeasti aikuinen, itse elantonsa ansaitseva työntekijä ja veronmaksaja. Ei oikein mahdu kaaliin…

Ylipäätään mun on vähän vaikea sisäistää tätä, että nyt olen päässyt tavoitteeseeni. Gradu on valmis, vakituinen työ plakkarissa, mulla on kiva koti, kissa ja parisuhde. Onko tämä nyt tässä? Pyöräytän pari lasta ja sitten taas töihin, ehkä vaihdan jossain vaiheessa johonkin toiseen ihan kivaan työpaikkaan, jossa myöskin tavallaan ihan viihdyn mutta pääasiassa kuitenkin odotan kello viittä tai viikonloppua tai lomaa. Ja eläkeikää, kun ei enää tarvitse uhrata suurinta osaa hereilläoloajasta johonkin sellaiseen, mikä ei oikein kiinnosta. Eijeijeijeeiiii. En halua! Kyllä elämän täytyy olla jotain muutakin!

Ymmärrän kyllä elämän realiteetit ja tiedän, että pitää käydä töissä, jotta on rahaa ostaa ruokaa ja maksaa vuokra. Mutta onko töissä pakko olla tylsää? Miksei mulla ole mitään tavoitteita tai suurta kunnianhimoa minkään suhteen? Mitä teen elämälläni? Tuntuu, että mulla on hetkellisesti vähän suunta hukassa, eikä mulle nyt vain riitä se, että kaikki on ihan ok. En kaipaa mitään maailmanympärysmatkoja tai hohdokasta uraa, vaan uskon kyllä voivani elää tyytyväisenä ja onnellisena ihan tavallistakin arkea. Suurin ongelma onkin kai nimenomaan se, etten kaipaa mitään kovin spesifiä. Multa puuttuu tavoitteet ja suunnitelmat ja tarkoitus elämästä.
*
Oho. Tulin fiilistelemään syksyä, ja äkkiä alitajunta syötti ruudulle tällaisen eksistentiaalisen kriisin. Ja kuten aina, nyt kun ongelmat on rykäisty päivänvaloon, ei enää tunnukaan yhtään niin ahdistavalta. Haloo, mä oon 25. Välillä tuntuu, että olen ihan ikäloppu, mutta kaiketi vielä kolmenkympin jälkeenkin voi vielä olla elämää, eikä mun tarvitse todellakaan päättää kaikista asioista just nyt. Tai varsinkaan nyt tekemieni päätösten ei tarvitse määrittää koko loppuelämääni. Mulla on aikaa keksiä, mitä haluan tehdä ja missä olla, miten toteuttaa itseäni ja olla hyödyksi. Kaiken ei tarvitse tapahtua nyt heti.

Vaihtoehtoja kun on meille etuoikeutetuille suotu niin paljon, että vähintäänkin pari mahdollisuutta ehtii hukata ihan vaikka joka päivä, jos asiaa rupeaa liikaa pohtimaan. Sellainenkin voi olla aika musertavaa. Voi tuntua epäonnistuneelta, jos ei hyödynnäkään koko ajan koko potentiaaliaan. Tästä tunteesta mun pitäisi yrittää ainakin vähän riuhtoa itseäni irti. Turha ahdistua turhasta, eiks niin?

Tällaista pientä tuli sitten tässä pohdittua työpäivän varrella…

Kaikki hauska on hyväksi vatsalle*

B&B Anna & Max on ottanut vastaan ensimmäiset vieraansa, vieraspatjat on koenukuttu ja ilmeisesti hyviksi todettu. Pientä nurinaa on syntynyt siitä, että majatalon karvaisin asukki alkoi kovaäänisesti vaatia murua rinnan alle jo klo 6.50,eli tavanomaiseen ruoka-aikaansa, muun väen kuitenkin käytyä nukkumaan vasta pari tuntia tätä ennen villin brysseliläisen yön jälkeen.  Myös kahvin JA leivän loppuminen kesken aamiaisella oli vähän huonoa mainosta majoituslaitoksellemme, joskin tästä mokasta kärsi (valitettavasti) vain puolillepäivin nukkunut emäntämme…

Tänä iltana oli tarkoitus lähteä ihailemaan mini-Eurooppaa iltavalaistuksessa, mutta (kuten aina) olimme valmiita lähtöön niin myöhään, että visiitistä olisi jäänyt kohtalaisen lyhyt 14 euron pääsymaksua vastaan. Päästin siis vakavien maksavaurioiden pelossa pojat keskenään yöelämään ja vietän laatuaikaa viinilasin ja salmiakkipussin kanssa.

Anna oli heittänyt mua haasteella, joten (päivän teemaa jatkaakseni) tässäpä hieman ruoka-aatoksia; silvuplee:

1. Mitä vastaat, kun ulkomailla sinulta kysytään, että millaista on suomalainen ruoka? 

Tää on mun mielestä aina tosi vaikea! Selitän aina jotain perinteisiä ruokia, kuten karjalanpaistia ja -piirakoita (mun suku on sieltä itärajalta kotoisin), mutta sitten kuitenkin aika monet suomalaiset syö enimmäkseen jotain ihan muuta, riippuen tosi paljon perheestä. Onko makaronilaatikko perinteistä suomalaista ruokaa? Ranskalaiset on aina tosi järkyttyneitä, kun kerron syöväni Suomessa juustoa aamiaisella, koska ranskalaiselle juusto on yhtä kuin camembert :D

2. Missä maassa / paikassa on ollut mielestäsi omituisinta ruokaa?

Unkarissa söin esim. joka päivä uppopaistettua juustoa, joka oli kyllä hyvää, mutta en voinut olla ihmettelemättä tätä erikoisuutta… En muistele myöskään erityisellä lämmöllä kielikurssilla Englannissa saamiaini lounaseväitä: valkoisen leivän välissä kylmää säilykelihaa - joka päivä! Jaiks.

Myös automaatista myytävä makkara voisi sopa kategoriaan “omituiset ruokakokemukset”, mutten ikinä ollut tarpeeksi hurja kokeillakseni. Guten Appetit vaan!

3. Entä mikä paikka on jäänyt erityisesti mieleen hyvän ruokansa vuoksi? 

Italia <3 Vietimme Maximen kanssa ekan yhteisen lomamme Torinossa lokakuussa 2009 ja voi pojat niitä aperitivo italianoja! Olisin voinut jäädä sinne samantien asumaan… Myös kreikkalainen ruoka himottaa kohtalaisen usein. Ranskassakin saa totta kai tosi hyvää ruokaa, mutta sieltä kaipaan vielä enemmän ruokailutilanteita ystävien tai perheen kesken. Arvostan suuresti sitä hartautta, jolla ranskalaiset suhtautuvat aterioimiseen.

4. Uskaltaudutko syömään epämääräisissäkin paikoissa hyvien ruokakokemuksien vuoksi vai pysyttäydytkö ns. varmemmissa paikoissa senkin uhalla, että jäljelle jää joku tylsä kansainvälinen pikaruoka?

Olen kohtalaisen pöpökammoinen, joten kaikkein epämääräisimpiin katukeittiöihin en välttämättä uskaltautuisi, mutta en kyllä muista yhtään tilannetta, että olisin päätynyt juuri tästä syystä mäkkärille. Toki olen reissaillutkin pääasiassa täällä Euroopassa sekä Yhdysvalloissa (tuossa desinfiointiaineen luvatussa valtakunnassa).

5. Oletko matkustanut jonnekin vartavasten hyvän ruoan ja juoman perässä?

Kyllä matkoillani on yleensä jokin muukin motiivi,mutta hyvä ruoka on aina mukavaa bonusta :)

(Mummun bebe-leivoksia, slurps)

6. Mitä ulkomaisia ruokia kaipaat Suomessa olessa? 

Ranskalaiset leivokset himotti viime talvena useaan otteeseen, pullahiiri kun olen. En edes Ranskassa kovin usein syö leivoksia, mutta mieliteko syntyy ehkä siitä tiedosta, ettei lähi-K-marketista saa Paris-Brestiä tai sitruunamarenkipiirakkaa… Eniten kuitenkin kaipaan tosiaan aterioita tilanteena, varsinkin kun meidän perheessä ilta-ateria koostuu telkkarin edessä ahmaistuista voileivistä :(

7. Jos saisit tuoda Suomeen jonkun ulkomaisen ketjuravintolan, mikä se olisi? 

En kyllä ehkä toisi Suomeen enää yhtään ketjuravintolaa, kun ei koko maassa tunnu muita olevankaan kuin erilaisia (S-ryhmään kuuluvia) ketjurafloja… Boo-o-oring. Toisin vaikkapa Tampereelle jonkun ranskalaisen bistron, sellaisen oikean jossa ei todellakaan sisustuksella hienostella, mutta ruoka on hyvää ja edullista.

8. Missä maassa olet syönyt parhaimmat jälkiruoat? 

Ranskassa! Osittain johtuen ehkä Maximen veljen kokkikoulutuksesta, jonka ansiosta meillä saattoi sunnuntaisin ihan kotilounaalla olla tarjolla macaron-leivoksia tai nenän edessä liekitettyä crème brûlééta…

9. Mikä on mielestäsi Euroopan paras ruokamaa? 

Jokaisessa on varmasti puolensa (huomaatteko, mussakin on ainesta missiksi tai diplomaatiksi ^^), jopa tässä rasvaa tihkuvassa belgialaisessa ruoassa. Mutta italialainen ruoka on varmaan kaikkein monipuolisinta ja muutenkin vaan ihanan makuista.

10. Mihin maahan mieluiten lähtisit ruokamatkalle, Intiaan, Japaniin, Argentiinaan, Peruun vai Yhdysvaltoihin? 

Tykkään tosi paljon intialaisesta ruoasta, mutta ajatus Intiaan matkustamisesta on muuten tosi ahdistava. Mutta koska ruoasta puhutaan, valitsen siis Intian. Sushi on hyvää, mutta Japanissa reissaneiden kavereiden mukaan siellä syödään kyllä enimmäkseen kaikkea ihan muuta, eikä se muu ensialkuun välttämättä maistu kovin hyvältä länsimaiseen suuhun. Yhdysvallat oon jo (osittain) kokenut, enkä mitenkään kovin aktiivisesti kaipaa niitä jättiburgereita ja rasvaa tihkuvia pitsoja. Argentiinan ja Perun kohdalla tietoni on vähän hatarat, mutta Argentiinassa kai syödään ihan tosi paljon lihaa? Perusta tulee mieleen ainoastaan marsupaisti, en kyllä tiedä miksi :D
11. Mikä on suurin ravintola- tai ruokamoka jonka olet kokenut ulkomailla?
En kyllä keksi mitään ihan hirveän järisyttävää mokaa. Eli oon kaiketi ollut onnekas tai sitten vaan oon onnekaan huonomuistinen :D

Aamiaista unkarilaisittain: uppopaistettua leipää (!) juustoraasteen ja hapankerman kanssa. Ehkä aavistuksen rasvaista mun makuun, mutta ei yhtään hullumpi yhdistelmä loppujen lopuksi.

* Muumimamman suuria viisauksia, joita muistan nyt mahanpuruisena nautiattuani ranskanperunoita lounaaksi kello viisi iltapäivällä. Omalle vatsalleni kun tuntuu yleensä olevan hyväksi vain tylsä säntillisyys…

Mitä tänään syötäisiin? Ja kuka pesisi vessan?

Aina sama juttu. Yritän pysyä Maximen vauhdissa mukana, vaikka oikeasti olen laiskanpulskea kotikissa, joka tykkäisi makoilla auringonläikässä jäseniään venyttelemässä harvoina vapaahetkinään. Olen alkanut kaivata lepoa ja rauhaa jatkuvan kokemisen ja tekemisen keskellä. Maximella on kuitenkin kiire tehdä kaikkea erilaista ja jännittävää, kun nyt täällä suuressa maailmassa vihdoin ollaan. Yritän rauhoitella sitä ja muistuttaa, että ei ehkä olla ihan heti lähdössä pois täältä ja vaikka onkin hyvä muistaa tehdä asioita nyt eikä vasta joskus hämärässä tulevaisuudessa, ehdimme silti varmasti kokea kaiken kokemisen arvoisen Brysselissä, vaikka välillä vietettäisiinkin viikonloppua ihan vain makoillen. Koska minä en muuten jaksa.

En oikein tajua, missä välissä mun pitäisi arkena ehtiä tehdä jotain muuta kuin töitä ja kotitöitä. Tai ehdin kyllä iltaisin useimmiten vähän rentoutumaankin ja lukemaan kirjoja, mutta esimerkiksi ruokaostoksien tekeminen, kaupungissa käyminen, urheilu tai sosiaalisen elämän ylläpitäminen tuntuvat mahdottomilta mahduttaa tähän yhtälöön. Sitten jos viikonloppuna pitää ryntäillä päättömästi retkeilemään ja nähtävyyksiä katsomaan, en oikeasti ehdi tehdä kaikkea sitä, minkä mielenrauhani vaatii. Kuten imuroimaan. Tai makoilemaan sohvalla tuijottaen kattoa…

Käymme aika ajoin keskustelua siitä, miksi aina pitää mennä isoon ruokakauppaan lauantaina. Maximen mielestä se on tyhmää ajanhukkaa ja se aina varoittaa mua, ettei sinne sitten jäädä kahdeksi tunniksi. Mutta kuitenkin on päästävä automarkettiin, kun muualta ei saa hyvää leipää eikä hyvää olutta eikä sitä ja tätä. Minkä minä sille voin, ettei parin jalkapallostadionin kokoista kauppaa ole mahdollista kiertää samassa vartissa, joka lähi-Delhaizessa kuluu parin päivän ruokaostosten haalimiseen. Suuri mysteeri on myös se, että vaikka isosta kaupasta rahdataan melkein satasen edestä ruokaa, ei siitä saa valmistettua kuin yhden aterian. Sitten pitää jo kirmata Delhaizeen hakemaan täydennystä. Sisäinen marttani repii hiuksiaan ja polkee jalkaa aina näissä tilanteissa!


Ongelma on siis seuraava: olemme molemmat kokopäivätöissä, lähdemme kotoa kahdeksan maissa ja palaamme aikaisintaan puoli kuuden (minä) tai kuuden maissa (Maxime), joskus myöhemminkin. Tämän jälkeen pitää jaksaa käydä kaupassa, tehdä ruokaa, tiskata, imuroida, siivota kissan hiekkalaatikko, käydä pesulassa, ripustaa pyykkiä, viikata pyykkiä, silittää kauluspaitoja jne. Ei tietenkään kaikkea joka päivä, mutta ihan joka viikko kaikki näistä pitää tehdä ainakin kerran, eikä päivät tunnu riittävän. Ja vaikka meillä onkin periaatteessa vuoroviikot ruoanlaitossa, mikä tasaa tehtävien kasautumista, mun mielestä tuntuu silti epäreilulta, että Maximen ruoanlaittoviikolla minä teen (ihan vähän liioitellen) kaiken muun ehkä pesulareissuja lukuun ottamatta, ja omalla ruoanlaittoviikollani teen yhä kaiken muun. Imuroinnin sentään saan yleensä sysättyä M:lle näinä viikkoina, mutta esimerkiksi sängyn petaaminen on aivan ylivoimaista boheemille ranskiksellemme. “Mä annan sen vain tuulettua… siihen asti, että käydään taas nukkumaan.”

Mua harmittaa olla “äiti”, joka komentaa viemään roskat ja petaamaan pedin, mutta sitten toisaalta jos en sitä tee, päädyn itse aina hommiin. Ja sitten nurisen kuvitelluille kuulijoilleni elämän epäreiluutta ja olen pahalla tuulella heti aamusta.


Jotain pitäisi varmaan tehdä, jotta saataisiin vähän järkeistettyä tätä arjen logistiikkaamme ja saisin vähän aikaa raivattua pelkälle mähöttämiselle. Ateriat olisi hyvä suunnitella, jotta voitaisiin yhdellä kauppareissulla ostaa kaikki arjen aterioihin tarvittava, jolloin säästyisi paitsi rahaa myös aikaa. Keittiön siistimisen voisin tehdä aamulla sen sijaan että rynnistän työpaikalle aina vartin etuajassa (jotta ehdin facebookata ja lukea blogeja hetken rauhassa). Näin illalla voi aloittaa ruoanlaiton ja muut askareet kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä! Kotitöiden tasaamiseen olen napannut vinkin lastenhoito-ohjelmista: annan M:n valita haluaako hän esim. tiskata vai imuroida, laittaa ruokaa vai käydä pesulassa, viedä roskat vai pedata pedin. Näin syntyy illuusio vapaasta valinnasta, muahhahhaaa :D Koska mulle on sinänsä aika sama, mitä joudun tekemään, kunhan työnjako tuntuu reilulta. En erityisemmin vihaa mitään kotitöitä, ainoastaan niihin ryhtyminen on aina yhtä rankkaa.

MUTTA. Kaipaan vinkkejä, miten onnistuisin tehostamaan tätä ruljanssia jotta edes joskus ehtisin viettää kotityötöntä iltaa tai jopa viikonloppua… Kaikkein eniten harmittaa ehkä juuri se, että viikonloppuisin haluaisin (ja erityisesti Maxime haluaisi) olla ihan rauhassa, mutta kaikki viikon aikana kasautuneet tekemättömät kotityöt on saatava kuitenkin tehtyä. Joten aloitan lauantain yleensä suursiivouksella sekä isossa kaupassa käymisellä… Rentoutuminen (ja mahdollisesti myös vahvahko gin tonic) tulee aina tämän jälkimmäisen suorituksen jälkeen erittäin tarpeeseen!


Kuvat viime sunnuntain harharetkeltä Etterbeekissä.

Sateinen lauantai

Kun aamu valkenee tämän näköisenä, on parasta kaivautua syvemmälle peiton alle ja odottaa parempia aikoja. Tai sitten voi myös rakentaa majan! Ta-daa:

Tämä kehno otos ei tee oikeutta Maailman Mukavimmalle Majalle, jonka syövereihin oli hyvä kaivautua lueskelemaan lehtiä, juomaan kahvia (mulla on vihdoin kahvinkeitin!) (ja kissakahvia!!) ja, myönnettäköön, vähän säälimään itseään.

Kyse lienee jonkinlaisesta kulttuurishokista, jota en Ranskassa koskaan kokenut ainakaan tässä mittakaavassa. Täällä kaikki tuntuu välillä kurjalta ja ankealta, ja kaikesta kurjasta ja ankeasta on hyvä syyttää Belgiaa ja belgialaisia. On asioita, joita en täällä ehkä koskaan tule käsittämään (kuten liikennekulttuuri, josta lienee luvassa ihan oma avautumisensa), mutta sitten välillä löydän itseni kiukuttelemasta vaikkapa aiheesta “tyhmät belgialaiset eivät osaa tehdä edes kunnon kuohukermaa” (vatkattuani turhaan puolisen tuntia (sähkövatkaimella) kermaa, joka ei suostunut nousemaan vaahdoksi). Myös ihmisten yleinen tylyys ja huonokäytöksisyys nostaa pahimpina päivinä ihan kyyneleet silmiin, eikä Bryssel tunnu yhtään kiehtovalta suurkaupungilta urauduttuani kulkemaan lähinnä koti-työpaikka-ruokakauppa-väliä.

Sosiaalisen elämän luominen on tuntunut harvinaisen hankalalta, kun työpäivät on pitkiä ja viikonloppuisin on kiva käydä vähän jossain kaupungin ulkopuolella seikkailemassa. Mistä niitä kavereita löytää? Yhteen kivanoloiseen tyttöön olen ehtinyt tutustua, ja työkaverit on huippumukavia, mutta sitten pitäisi vielä ehtiä joskus nähdäkin näitä ihmisiä. Muualla kuin töissä, that is.

Varmasti johtuen osittain kaikista ylläolevista syistä, olen käynyt myös läpi jotain miljarditta itsetuntokriisiä (näitä ei kaiketi enää voi kutsua teini-iän kriiseiksi tässä iässä, mutta panen ainakin noin 75% hormonien ja yleisen tyttönä olemisen vaikeuden piikkiin). Jotenkin vanhempien nurkissa vietetty vuosi herätti taas sisälläni sen pikkutytön, jonka kaveri kukaan ei halunnut olla, jolle naurettiin selän takana, jolla oli huono ryhti, tukka ikuisesti huonosti ja rumia serkuilta tai isiltä (!!!) perittyjä vaatteita sekä hikipingon maine ja todistus. Itsetunto on taas vähitellen valunut näiden ah niin ihanien muistojen myötä pohjamutiin, vaikka yritän muistuttaa itselleni, että olen nykyään aikuinen. Aikuisten maailmassa toisille ollaan mukavia ja kohteliaita, ja vaikkei kaikki varmasti pidäkään mua mitenkään hirveän kivana tyyppinä, ne tuskin enää muodostaa jotain “vihataan yhdessä Annaa”-ryhmää, jonka ainoa tarkoitus on tehdä elämästäni tuskaa. Mun ei siis tarvitse välittää, jos jonkun yksittäisen ihmisen mielestä olenkin idiootti, koska mulla on myös ihania ystäviä ja maailman paras poikaystävä, joiden mielestä olen kaiketi ihan mukiinmenevä. Ja mikä tärkeintä, omasta mielestäni olen useimmiten ihan hyvä tyyppi. Saatan olla vähän turhan arka ja jotenkin sosiaalisesti rajoittunut, mutta sellaisesta voi opetella vähitellen pois, jos se haittaa elämää.

Useimmiten siis muistan, ettei mulla enää ole mitään hätää, ja ettei kannata vajota liian syvälle surkeuden syövereihin, koska pilaan vain itse oman elämäni märehtimällä liikaa. Mutta selkeästi tarvitsin sateista masistelu-lauantaita, koska tämän jälkeen elämä jo voitti sunnuntaina! Aurinko paistoi ja kävimme pitkällä harhailukävelyllä naapurustossa. Siitä ehkä kuvia ensi kerralla.