Kun aamu valkenee tämän näköisenä, on parasta kaivautua syvemmälle peiton alle ja odottaa parempia aikoja. Tai sitten voi myös rakentaa majan! Ta-daa:
Tämä kehno otos ei tee oikeutta Maailman Mukavimmalle Majalle, jonka syövereihin oli hyvä kaivautua lueskelemaan lehtiä, juomaan kahvia (mulla on vihdoin kahvinkeitin!) (ja kissakahvia!!) ja, myönnettäköön, vähän säälimään itseään.
Kyse lienee jonkinlaisesta kulttuurishokista, jota en Ranskassa koskaan kokenut ainakaan tässä mittakaavassa. Täällä kaikki tuntuu välillä kurjalta ja ankealta, ja kaikesta kurjasta ja ankeasta on hyvä syyttää Belgiaa ja belgialaisia. On asioita, joita en täällä ehkä koskaan tule käsittämään (kuten liikennekulttuuri, josta lienee luvassa ihan oma avautumisensa), mutta sitten välillä löydän itseni kiukuttelemasta vaikkapa aiheesta “tyhmät belgialaiset eivät osaa tehdä edes kunnon kuohukermaa” (vatkattuani turhaan puolisen tuntia (sähkövatkaimella) kermaa, joka ei suostunut nousemaan vaahdoksi). Myös ihmisten yleinen tylyys ja huonokäytöksisyys nostaa pahimpina päivinä ihan kyyneleet silmiin, eikä Bryssel tunnu yhtään kiehtovalta suurkaupungilta urauduttuani kulkemaan lähinnä koti-työpaikka-ruokakauppa-väliä.
Sosiaalisen elämän luominen on tuntunut harvinaisen hankalalta, kun työpäivät on pitkiä ja viikonloppuisin on kiva käydä vähän jossain kaupungin ulkopuolella seikkailemassa. Mistä niitä kavereita löytää? Yhteen kivanoloiseen tyttöön olen ehtinyt tutustua, ja työkaverit on huippumukavia, mutta sitten pitäisi vielä ehtiä joskus nähdäkin näitä ihmisiä. Muualla kuin töissä, that is.
Varmasti johtuen osittain kaikista ylläolevista syistä, olen käynyt myös läpi jotain miljarditta itsetuntokriisiä (näitä ei kaiketi enää voi kutsua teini-iän kriiseiksi tässä iässä, mutta panen ainakin noin 75% hormonien ja yleisen tyttönä olemisen vaikeuden piikkiin). Jotenkin vanhempien nurkissa vietetty vuosi herätti taas sisälläni sen pikkutytön, jonka kaveri kukaan ei halunnut olla, jolle naurettiin selän takana, jolla oli huono ryhti, tukka ikuisesti huonosti ja rumia serkuilta tai isiltä (!!!) perittyjä vaatteita sekä hikipingon maine ja todistus. Itsetunto on taas vähitellen valunut näiden ah niin ihanien muistojen myötä pohjamutiin, vaikka yritän muistuttaa itselleni, että olen nykyään aikuinen. Aikuisten maailmassa toisille ollaan mukavia ja kohteliaita, ja vaikkei kaikki varmasti pidäkään mua mitenkään hirveän kivana tyyppinä, ne tuskin enää muodostaa jotain “vihataan yhdessä Annaa”-ryhmää, jonka ainoa tarkoitus on tehdä elämästäni tuskaa. Mun ei siis tarvitse välittää, jos jonkun yksittäisen ihmisen mielestä olenkin idiootti, koska mulla on myös ihania ystäviä ja maailman paras poikaystävä, joiden mielestä olen kaiketi ihan mukiinmenevä. Ja mikä tärkeintä, omasta mielestäni olen useimmiten ihan hyvä tyyppi. Saatan olla vähän turhan arka ja jotenkin sosiaalisesti rajoittunut, mutta sellaisesta voi opetella vähitellen pois, jos se haittaa elämää.
Useimmiten siis muistan, ettei mulla enää ole mitään hätää, ja ettei kannata vajota liian syvälle surkeuden syövereihin, koska pilaan vain itse oman elämäni märehtimällä liikaa. Mutta selkeästi tarvitsin sateista masistelu-lauantaita, koska tämän jälkeen elämä jo voitti sunnuntaina! Aurinko paistoi ja kävimme pitkällä harhailukävelyllä naapurustossa. Siitä ehkä kuvia ensi kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti