Uusista aluista ja aikuisuudesta

Elokuu alkoi, ja Bryssel hiljeni. Instituutiot ovat kiinni, joten sähköpostini on vaipunut kesähorrokseen, puhelinkin soi harvakseltaan ja yleensä langan päässä on joku oman talon ihminen. Töissä on aikaa viettää kahvi- ja jäätelötaukoja tiuhaan, ja tänään käytiin tyhjentämässä neuvoston kirjaston Suomi-hyllystä kaikki uutuudet. Hiljaista siis on.

Myös kesäinen sää tuntuu hiukan empivän, viitsiikö tällaista tyhjää kaupunkia enää helliä helteillä ja auringolla. Viime päivinä olen kastunut niin monesti, että olen vihdoin taipunut kantamaan sateenvarjoa mukanani. Huokailen töissä muiden mukana harmaata taivasta, mutta sisimmässäni riemuitsen jo pienesti. Syksy! Viileä ilma ja sade! Uusi alku, uudet harrastukset! Pian on jo joulu (…)!

Kesä on tuntunut joltain hassulta välitilalta, ja odotan jo syksyä, jotta normaali arkeni täällä voisi alkaa. Suunnitteilla on tanssikurssia ja kuntoilua, jospa uusissa kuvioissa tutustuisi uusiin ihmisiinkin? Myös Brysselin elokuva- ja museotarjonnasta olisi kaiketi hyvä ottaa selvää nyt, kun enää ei ole kiire nauttia auringosta. Pukeutuminen muuttuu paljon helpommaksi, kun pitkät housut voi ottaa takaisin repertuaariin, eikä tarvitse taiteilla säädyllisyyden ja lämpöhalvauksen välillä vaatetusta valitessa. Aloin virkata torkkupeittoa, johon voin sitten kaivautua tuijottelemaan syysmyrskyjä ja lukemaan romaania. (Voi tosin olla, että tällä virkkaustahdilla tunnelmoimaan pääsee vasta vuoden 2014 syksyllä, mutta onpahan jotain, mitä odottaa ;))

Syksy tuntuu siis kaikin puolin hyvältä ja virkistävältä asialta, vaikkei siihen enää liitykään opintojen suunnittelua tai uutta kalenteria tai muuta sellaista, mitä siihen on liittynyt hyvin tiiviisti aina vuodesta 1994 tähän päivään asti. Opinnoista luopuminen on käynyt yllättävän helposti, enkä ole ainakaan ihan hirveästi haikaillut luennoille ja opiskelurientoihin. Olenhan jo useamman vuoden tehnyt jotain ihan muuta, kuin kuluttanut luentosalien penkkejä, vaikka opiskelijaksi yhä itseni identifioin. Nyt onkin enää vaikeutena sisäistää se, että olen ihan aikuisten oikeasti aikuinen, itse elantonsa ansaitseva työntekijä ja veronmaksaja. Ei oikein mahdu kaaliin…

Ylipäätään mun on vähän vaikea sisäistää tätä, että nyt olen päässyt tavoitteeseeni. Gradu on valmis, vakituinen työ plakkarissa, mulla on kiva koti, kissa ja parisuhde. Onko tämä nyt tässä? Pyöräytän pari lasta ja sitten taas töihin, ehkä vaihdan jossain vaiheessa johonkin toiseen ihan kivaan työpaikkaan, jossa myöskin tavallaan ihan viihdyn mutta pääasiassa kuitenkin odotan kello viittä tai viikonloppua tai lomaa. Ja eläkeikää, kun ei enää tarvitse uhrata suurinta osaa hereilläoloajasta johonkin sellaiseen, mikä ei oikein kiinnosta. Eijeijeijeeiiii. En halua! Kyllä elämän täytyy olla jotain muutakin!

Ymmärrän kyllä elämän realiteetit ja tiedän, että pitää käydä töissä, jotta on rahaa ostaa ruokaa ja maksaa vuokra. Mutta onko töissä pakko olla tylsää? Miksei mulla ole mitään tavoitteita tai suurta kunnianhimoa minkään suhteen? Mitä teen elämälläni? Tuntuu, että mulla on hetkellisesti vähän suunta hukassa, eikä mulle nyt vain riitä se, että kaikki on ihan ok. En kaipaa mitään maailmanympärysmatkoja tai hohdokasta uraa, vaan uskon kyllä voivani elää tyytyväisenä ja onnellisena ihan tavallistakin arkea. Suurin ongelma onkin kai nimenomaan se, etten kaipaa mitään kovin spesifiä. Multa puuttuu tavoitteet ja suunnitelmat ja tarkoitus elämästä.
*
Oho. Tulin fiilistelemään syksyä, ja äkkiä alitajunta syötti ruudulle tällaisen eksistentiaalisen kriisin. Ja kuten aina, nyt kun ongelmat on rykäisty päivänvaloon, ei enää tunnukaan yhtään niin ahdistavalta. Haloo, mä oon 25. Välillä tuntuu, että olen ihan ikäloppu, mutta kaiketi vielä kolmenkympin jälkeenkin voi vielä olla elämää, eikä mun tarvitse todellakaan päättää kaikista asioista just nyt. Tai varsinkaan nyt tekemieni päätösten ei tarvitse määrittää koko loppuelämääni. Mulla on aikaa keksiä, mitä haluan tehdä ja missä olla, miten toteuttaa itseäni ja olla hyödyksi. Kaiken ei tarvitse tapahtua nyt heti.

Vaihtoehtoja kun on meille etuoikeutetuille suotu niin paljon, että vähintäänkin pari mahdollisuutta ehtii hukata ihan vaikka joka päivä, jos asiaa rupeaa liikaa pohtimaan. Sellainenkin voi olla aika musertavaa. Voi tuntua epäonnistuneelta, jos ei hyödynnäkään koko ajan koko potentiaaliaan. Tästä tunteesta mun pitäisi yrittää ainakin vähän riuhtoa itseäni irti. Turha ahdistua turhasta, eiks niin?

Tällaista pientä tuli sitten tässä pohdittua työpäivän varrella…