Noiden parin ekan tekstin jälkeen mulle iski rimakauhu. Mua rupesi hävettämään, että tällä tavalla julkisesti levittelen asioitani, vaikka en yleensä välitä edes parhaille ja tärkeimmille kavereilleni kertoa muuta kuin ehkä että vähän on väsyttänyt ja tulevaisuus ahdistaa. Että pitääkö sitä sitten kuitenkin mennä koko maailmalle huutelemaan ongelmiaan ja koko internetin nähden rypeä itsesäälissä.
Mua hävettää myöskin ihan kauheasti se, että ylipäätään olen näin väsynyt ja saamaton ja onneton. Miksei mulla koskaan ole energiaa mihinkään? Tänäänkin töiden (tai siis "töiden") jälkeen raahustin kaupan kautta kotiin ja romahdin sänkyyn päiväunille. Likaiset ja puhtaat pyykit tuijotti mua syyttävinä röykkiöistään, kissa tunki kylkeen vaatien paijausta ja pölypallerot kieriskeli mielenosoituksellisesti pitkin makkarin lattiaa, mutta en vaan jaksanut liikauttaa sormeanikaan.
Mulle arjen toistuminen samana on aina ollut kauhean turvallinen ja mukava kokemus. Siis jopa niin, että musta on useimmiten kiva palata lomalta takaisin siihen tuttuna toistuvaan viikon rytmiin, jossa ei aamulla tarvitse miettiä, että mitäs tänään, koska teen samat asiat samassa järjestyksessä samoina viikonpäivinä aina. Sitten kuitenkin esimerkiksi kotitöiden kirjaimellinen loputtomuus vie joskus voimat ihan täysin. Miksi tiskiallas on taas täynnä likaisia astioita, vaikka just tiskasin? Miksi pyykkikoppa ei koskaan ole tyhjä? Miksi meillä on aina vähän jossain nurkassa pölyä tai hiekkaa tai kissankarvoja vaikka kuinka imuroin ja jynssään? Miksei tavarat pysy minuuttiakaan kaikki omilla paikoillaan? Välillä en vain jaksa edes yrittää käydä tätä yhden naisen taistelua likaa vastaan, vaan teen niin kuin tänään ja ummistan kirjaimellisesti silmäni. Jos vielä oppisin oikeasti olemaan välittämättä, kaikki olisi paljon helpompaa. Nyt mun voimat menee sen murehtimiseen kun kaikkea koko ajan pitäisi niin hirveästi.
Palatakseni vielä tähän ongelmien puimiseen näinkin julkisella foorumilla (vaikka ei mulla tietääkseni mitään satapäistä lukijakuntaa sentään ole :D), mulle tämä on ennemmin tapa dokumentoida näitä fiiliksiä itseäni varten. Kirjoitan yksityistäkin päiväkirjaa, joka saa, raukka, ottaa vastaan sen kaikkein pahimman angstioksennuksen, mutta välillä tekee hyvää pohtia asioita edes vähän analyyttisemmin. Jos joku vielä lukee ja saa tästä jotain vertaistukea niin tant mieux. Kommentitkin lämmittää mieltä. Helpottaa, kun ei olekaan ihan niin yksin ongelmiensa kanssa kuin somen kiiltokuvamaailmassa joskus tuntuu.
***
Mentiin noiden päiväunien jälkeen Maximen kanssa juoksemaan Friskiksen ilmaiseen juoksukouluun. Koskaan ei huvittaisi, aina se kannattaa. Mun pro-vinkki sohvaperunalta toiselle niihin pitäis-lähteä-lenkille-ja-äkkiä-ei-enää-huvitakaan-yhtään-tuntemuksiin on vaihtaa urheiluvaatteet päälle ja päättää sitten, lähteekö vai ei. Yleensä tulee vähintään niin tyhmä olo seistä trikoissa ja lenkkareissa rappukäytävässä ja sitten ajatella että eeeei, kyl mä meen takaisin sohvalle makaamaan, että tulee lähdettyä kuitenkin. Edes ihan vähäksi ajaksi ;)
***
25 päivää reissuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti