Oon jutellut Maximen kanssa paljonkin siitä, mitä voisin tehdä, jotta viihtyisin paremmin ja kokisin elämäni mielekkäämmäksi. Välillä on turhauttanut suuresti ohje, että yrittäisit vaan vähän enemmän. Pakottaisit itsesi ulos ihmisten ilmoille niin tulisi parempi mieli. Osittain varmaan siksi, että kotoa saamani neuvo teini-iän aitoon yksinäisyyteen oli että menisit ulos, ei ne kaverit täältä sisältä tule hakemaan. Inhoan ruikuttamista, ja tiedän, että tuossa neuvossa on totuuden siemen, mutta toisaalta jo valmiiksi sosiaalisesti lahjattomalle, superujolle teinille se kuulosti lähinnä siltä, että sulla ei ole kavereita koska toimit itse väärin. Oma vika, olet vääränlainen. Vanhempieni nuoruudessa, pienellä paikkakunnalla ehkä voikin vain marssia johonkin julkiselle paikalle ja törmätä siellä tuttuihin, mutta siinä tamperelaisessa lähiössä, jossa itse vartuin, asui lähinnä eläkeikään ehtineitä alkuperäisasukkaita ja paikallisen pubin terassille kokoontuvia alkkiksia, ja ne muutamat omanikäiseni muodostivat porukoita, joihin en itse mahtunut mukaan (tai suurimpaan osaan en kyllä edes olisi halunnut mahtua). Koulukavereihin tuo sääntö, että itse pitää yrittää enemmän, varmaan olisi pätenyt, mutta olin tosiaan sosiaalisesti tosi lahjaton ja omasta mielestäni maailman noloin tyyppi, jonka kanssa kukaan ei varmasti halua viettää aikaa, ja saatuani muutaman kerran kipeästi näpeilleni päätin, että en enää väkisin yritä tunkea kenenkään seuraan.
Eksyin ehkä vähän sivuraiteille, mutta tämä siis pitkähkönä alustuksena siihen, että mun on välillä vähän vaikea suhtautua sellaiseen pirteään asenteeseen, että kaikki kurjuus on omaa syytä ja positiivisesti ajattelemalla ikävät asiat katoavat ja äkkiä vaan huomaa puhkuvansa energiaa ja hyvää tahtoa. Ja välillä kun on sellainen olo, että en jaksaisi nousta edes sängystä ylös, niin rupeaa ihan pikkuisen ärsyttämään, kun joku tulee siihen neuvomaan että kannattaisi yrittää vähän enemmän. Pakota itsesi, ei kenestäkään ole mukavaa lähteä lenkille. Huonoina kausina joudun pakottamaan itseni käymään suihkussa ja valitsemaan vaatteet ja lähtemään töihin. Tahdonvoima ei ihan oikeasti riitä enää pakottamaan itseäni yhtään mihinkään siinä vaiheessa, kun vihdoin olen päivän päätteeksi päässyt kotiin ja voin vain romahtaa sohvalle.
Onneksi olotila ei todellakaan ole ollut jatkuvaa masennusta ja angstia, vaan ennemmin sellaista jakomielitautista vuoristorataa, jossa välillä tulee pirteämpiä ja energisempiäkin kausia, joten olen pysynyt ihan kivasti arjessa kiinni, ja välillä jopa nauttinut olostani. Koen myös vahvasti olevani sisimmältäni optimisti (joskin jokin nettitesti väittikin päinvastaista... ;)), ja parempina kausina tarraan tiukasti kiinni jokaisesta energian puuskasta ja yritän käyttää sen mahdollisimman tehokkaasti hyväkseni. Olen ammentanut inspiraatiota ihanista positiivisista blogeista, ironista kyllä jopa niiltä sisäistä voimaa ja positiivisuutta toitottavilta facebook-sivuilta, päiväkirjan kirjoittamisesta, asioiden pohtimisesta kaikessa rauhassa sen sijaan, että pakenisin todellisuutta telkkarisarjojen ja internetin ihmeelliseen maailmaan.
Olen asettanut itselleni varovaisia pieniä tavoitteita, ja sitten vähän isompiakin, ja nyt alkaa tuntua, että työ alkaa tuottaa hedelmää. Ehkä tämä tästä? Pienesti hermostunut, jopa innostunut tunnelma on jotain, mikä oli harmaasta tasapaksusta arjestani puuttunut ihan liian kauan.
Huomenna siis englannin kielitesti. Lahjattomat harjoittelee oli näköjään mottoni niin tässä kuin taannoisessa kymmenen kilsan juoksukisassakin. Toivottavasti lopputulos on tällä kertaa yhtä hyvä kuin siellä juoksemassa. Wish me luck!
29 päivää Amerikkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti