Everything that kills me...

Työpaikalla alkaa vihdoin hiljetä siihen malliin, että ehkä jo ensi viikolla voin panna musiikin soimaan ilman kuulokkeita ja siivota Beethovenin pauhatessa kaappeja. Mahdollisesti hurjistun jopa pyyhkimään pölyt työpöydältäni. Työkaverit lähettelevät laiskanpulskeita viestejä "kotitoimistolta", ilmestyvät "töihin" lapset ja lemmikit mukanaan tai vähintäänkin suunnittelevat kesän vastaanottojen jämäviinien tuhoamista lähipuistossa heti seuraavan kauniin päivän koittaessa. (Jos ketään siellä koti-Suomen arktisessa kesässä lohduttaa niin täällä on alkukesän lupaavien helteiden jälkeen ollut ja näemmä on oleva lähiaikoinakin +20 ja vuoroin sateista, vuoroin varovaisen aurinkoista. Onneksi olen töissä. :)) Bref, mulla on ruhtinaallisesti aikaa siivota sähköpostia kirjoittaa ylös vähän muisteloita viime vuoden vuoristoradasta.

Elämä täällä Brysselissä on tuntunut alusta asti vähän tervanjuonnilta, vaikka miten hampaat irvessä olen vakuuttanut itselleni, että kyllä tämä tästä ja että alan kyllä tykätä tästä paikasta kunhan vain päätän niin. Aluksi arvelin väsymyksen johtuvan uudesta työstä ja gradun viimeisistä viilauksista, sitten mahdollisesti kulttuurishokista ja koti-ikävästä, ja lopulta uuden työn muuttumisesta vanhaksi ja puuduttavaksi jossain reilun vuoden kohdalla. Viimeinen on ehkä kaikkein validein näistä selityksistä, samoin kuin jatkuva epätietoisuus ja ahdistus tulevasta. On vaikea olla tässä hetkessä ja nauttia olostaan juuri nyt, kun koko ajan mielessä pyörii seuraava siirto.

Olin odottanut valmistumista niin pitkään, ja tähän asti kaikki tällaiset isot muutokset elämässäni ovat johtaneet joka kerta johonkin kivempaan ja jännittävämpään kuin edellinen etappi (yläasteelta oli ihanaa siirtyä lukioon, yliopisto ja itsenäinen elämä oli huippua, Erasmus-vaihto ja muut ulkomaan jaksot jännittäviä seikkailuita), joten en osannut odottaa näin karua pudotusta maan pinnalle. Toki meidän aurinkoinen professorimme kertoi heti opintojen ekalla luennolla, että teistä ei tule mitään ja jos saattekin jotain töitä niin ainakaan siitä ei makseta palkkaa, eli minään yllätyksenä ei tullut, että mua ei suoranaisesti revitty yliopiston penkiltä oman alan töihin. Tiedän myös olleeni tosi onnekas, kun sain töitä jopa ennen kuin olin edes alkanut kunnolla niitä etsiä ja vielä ihan mielenkiintoisesta paikasta (joskin työnkuva on vähän vähemmän mielenkiintoinen). Aluksi siis ajattelin, että kaikki meni tosi sujuvasti ja kivasti. Että tässä vähän aikaa katselen ja asetun ja luen romaaneja töiden jälkeen, kun ei ole enää mitään kotitehtäviä, ja muutenkin elän ihanaa vapaata ja aiempaa taloudellisesti paljon vakaampaa arkea.

Sitten kuitenkin vähitellen alkoi valjeta, miten kovaa kilpailu mielenkiintoisista työpaikoista täällä on. Miten paljon vaaditaan ihmiseltä sosiaalisia taitoja, verkostoitumista ja muuta aktiivisuutta vapaa-ajalla - siis ahkeran hakemusten lähettämisen ja LinkedIn-profiilin päivittämisen lisäksi - jotta voisi haaveilla edes kuulevansa jostain kivoista työtarjouksista. Miten jokaisessa työpaikkailmoituksessa vaaditaan kuu ja tähdet taivaalta ja meikä lannistuu jo siinä kohtaa, kun oma tutkinto on aivan väärältä alalta. Oikeastaan ongelma on suurimmalta osalta juuri se, että lannistun kokonaan, kun asiat alkavat tuntua vähän vaikeilta. Huono itsetunto ja epävarmuus omista taidoista ja osaamisesta ponkaisevat kuin vieteriukot huonosti suljetusta komerosta, ja pieni ääni kuiskuttaa korvaan, että olet ihan huono ja tyhmä ja rumakin vielä, että ei kannata edes hakea mitään uusia töitä. Että ei ehkä mikään ihme, jos vähitellen alkaa jopa uskoa itse tähän mantraan ja masentuu.

Koska siltä musta on tuntunut. Väsyneeltä, apaattiselta, ahdistuneelta, masentuneelta. Siltä, ettei koskaan enää voi tuntua hyvältä ja että olen tuomittu kulkemaan samaa uraa kodin ja työpaikan väliä seuraavat 40 vuotta toivoen aina, että olisi jo viikonloppu ja saisi olla rauhassa ja sitten lauantaina imuroimaan itkua niellen, kun vapaapäivätkin tuntuvat harmailta ja ankeilta. En ole jaksanut nähdä kavereita, lähteä mihinkään, pitää yhteyttä Suomeen, tai yhtään mitään muutakaan, koska välillä tuntuu, etten ihan selviä edes niistä jutuista mitä on pakko. Työpaikalla käydään melko kireitä neuvotteluita yhdestä jos toisesta työsuhteisiin liittyvästä seikasta, ja kummallinen ilmapiiri sekä yläastemaiset ihmissuhdekuviot ovat olleet omiaan kaivamaan esiin vanhoja inhottavia muistoja koulukiusaamisesta ja muusta sellaisesta mieltäylentävästä. Ja kun kaikkea tätä vatvoo lähinnä omassa päässään, asiat saavat valtavat mittasuhteet, ja unohdan, että elämässä voi olla jotain hyvääkin.

On ollut jotenkin tympeä olo valittaa, kun mulla on kuitenkin puolueettomasti katsottuna asiat niin sairaan hyvin. On ihan mielekkäitä töitä joiden palkalla pystyy elämään ilman suurempia huolia ja maailman paras poikaystävä joka herättää mut laulaen omakeksimäänsä aamulaulua ja seurallinen kissa kuorsaamassa polvenmutkassa öisin ja perhe ja ystävät Suomessa jotka jaksavat aina ilahtua mun vierailuista aivan liian pitkistä hiljaisista jaksoista huolimatta. Silti vain välillä tuntuu, etten jaksa enkä pysty.

***

Tähän asti pääsin päivällä töissä (12 tuntia toimistolla ilman oven avaamista kummempia työtehtäviä saa näemmä ihmeitä aikaan), ja jotta tämä itselleni heittämäni haaste ei kuivuisi kokoon heti alkuunsa, niin nyt vaan silmät kiinni ja julkaise! Tarinan piti siis jatkua ja saada vähän positiivisempi lopetus, mutta nyt ei todellakaan jaksa ja pysty enää. Huomenna sitten.

p.s. 30 päivää Amerikkaan!