Nyt on sellainen tunne, että joudun
joka minuutti muistuttamaan itselleni, että huomenna IHAN AIKUISTEN
OIKEASTI istun siihen bussiin, joka vie mut ja muut neljäkymmentä
partiokaveriani Ranskan maalle. Tarkalleen ottaen tämä tapahtuu
yhdeksäntoista ja puolen tunnin kuluttua. Ja silloin pitäisi olla
tavarat rinkassa, ja kämpän siinä kuosissa, että sen voi jättää yksin
viideksi viikoksi. En saa lietsottua itseeni tarpeellista paniikkia,
vaan pohdin kaikkea epäolennaista, niin kuin sitä, otanko mieluummin
mukaan punaiset raitakengät vai siniset pilkkukengät. Molemmat ei
millään mahdu, ja olisihan kiva jos vaikka löytäisin sieltä jotkin
kengät! Alan vähitellen kallistua pilkkuihin, kun raitakengät hiertää
edelleen mun jalat rakoille (no hyvä on, olen omistanut ne vasta alle
viikon :S), ja pilkkuihin saan sukat alle jos tulee kylmä. Tämähän on
luonnollisesti tärkeämpää kuin vaikka se, että mulla on yhä osa mukaan
lähtevistä vaatteista märkinä ja ryppyisinä narulla kuivumassa...
Sinänsä
mulla alkaa olla enimmät kamat kasassa, ja nyt pitäisi vaan keksiä,
miten saan huomisen tulemaan mahdollisimman nopeasti, ja saada itseni
lomatunnelmiin. Se on vähän vaikeaa, kun ei tiedä yhtään mitä on
odotettavissa, mutta toisaalta sehän vain lisää jännitystä. Voisin nyt
aluksi odottaa ihan vain tota bussimatkaa, yliahdasta hengailua muiden
yhtä pimeiden tyyppien kanssa, uusia maita ja loputonta spekulointia
siitä, oliko hyvä juttu ottaa painava (mutta käytössä hyväksi havaittu)
trangia mukaan, vai olisiko sittenkin pitänyt tuunata jokin oma keitin
foliosta, polttimosta ja rautalangasta, tai onko kolmet vaellussukat
liikaa vai liian vähän... :SSS Mun olisi ehkä parasta vain lopettaa
miettiminen ja katsoa mitä tuleman pitää. Helpottavaa, että huomenna,
kun olen selvinnyt tuonne parin kilometrin päähän linja-autoasemalle, en
enää voi vaikuttaa siihen, onko kaikki mukana. Jos on, hyvä niin, jos
ei, tant pis!
Tästä tulee Hauskaa!
Heinäkuun 28. palaan taas, sillon näkyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti