Kotona, tavallaan

Eilen aamulla vielä mietin, että lentäminen on oikeastaan aika kiva tapa matkustaa, kun istuin (pikkuveljeni kaverin Tonin kanssa :SSS) Helsinki-Vantaan Robertsilla kahvilla ja oli vielä ihan freesi olo. Kahdeksantoista tuntia myöhemmin yritin saada silmät pysymään auki kirvelystä huolimatta, koska aina sulkiessani ne putosin pään sisällä humisevaan väsymykseen... Siinä ehti miettiä paljon todella viisaita asioita: Onko ilmastonmuutos vielä mahdollista estää? Miksi Amerikasta on tullut niin omituinen ja ristiriitainen paikka? Miksi me ollaan täällä? Miksi ostaa kahvia, jos se ei saa maistua kahvilta?

Lopulta laskeutuminen tuntui ihan epätodelliselta. Katsoin karttaa, josta näkyi koko Atlantin yli lennetty reitti, enkä jaksanut enää hahmottaa että se tosiaan oli saman päivän (ja saman elämän)aikana, kun me lähdettiin Münchenistä. Ainoa mihin jaksoin keskittyä oli se, että selviän maahantulotarkastuksen läpi jo tutuksi tulleeseen aulaan, missä äiti ja isi ja pikkuveli on vastassa (Vili oli vielä reeneissä). Meidän virkailija tosin oli niellyt sitruunan poikineen tai sillä oli TOSI huono päivä, ja hetken luulin, että se aikoo keksiä jotain mistä voisi huomauttaa mun tullilomakkeissa tai viisumissa, mutta lopulta se kuitenkin ilmeisen pitkin hampain päästi meidät menemään - eikä tosiaan tietoa mistään etelävaltiolaisesta ylenpalttisesta kohteliaisuudesta. Siinä todella tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi, kun ensin seisoo tunnin jonossa (katsoo kun jenkit pyyhältää omaa linjaansa pitkin passintarkastukseen ja eteenpäin) ja sitten joutuu te-olette-kaikki-ulkomaalaisia-joten-en-p

idä-teitä-juuri-minään-asenteisen virkailijan tentattavaksi... Selvisin kuitenkin kotiin asti, ja hämmästelin vähän aikaa miksi tuntuu niin oudolta. Sitten oivalsin että outoa on se, että kaikki tuntuu niin tavalliselta: uutuudenviehätys on jo karissut, mutta tuntui sitten sitäkin kotoisammalta. Oli ihanaa tulla KOTIIN, kun tiesi jo missä mikäkin on ja miten kaikki toimii ja voi vain lösähtää lennosta uupuneena sohvaan mähöttämään. Tai no, voisi, jos meidän redneck-teksasilaiskoiravauva ei tulisi ryminällä niskaan aina kun yrittää :SSS Tänään oon yrittänyt taas opetella elämään ilman etukäteen tehtyjä suunnitelmia. Hieman ahdistaa, kun tuntuu etten saa mitään viisasta aikaan (pitäisi viimeistellä pari koulujuttua, kirjoittaa päiväkirjaa, lähettää joulukortit ja olin ajatellut tänään myös polkea kuntopyörällä kaupunkiin ja takaisin), mutta sitten kun ajattelin tarkemmin niin ei mikään noista ole niin kovin tärkeää, ja NYT ON LOMA. Oon leiponut äitin kanssa pipareita ja suunnitellut joulun tarjoiluita, haaveillut kuohuviinistä ja mansikoista ja lukenut vanhoja muotilehtiä joita Ulrika on raahannut suunnilleen rekkalastillisen meille :P