Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Sain joululahjaksi miniläppärin, ja nyt voin tehdä koulutöitä Turun kämpän ja yliopiston atk-luokan lisäksi myös täällä Tampereella tai junassa tai esim kahvilassa. Tai ihan vain datailla, kun oon niin käsi etten osaa antaa wordiin jotain salasanaa jota se vaatii että voisin käyttää sitä, ja mun henkilökohtainen atk-tukihenkilöni ei osoita suurtakaan mielenkiintoa asiaa kohtaan... Mun pitäisi oikeastikin kirjoittaa yksi essee joululoman aikana, mutta jostain syystä en jaksa yhtään innostua mistään velvollisuuksiin viittaavasta. Oikeastaan en jaksa innostua yhtään mistään.



Joulu oli ihan kiva. Aika perinteinen, muttei liian niin että olisi ruvennut ahdistamaan. Kovin erilainen ainakin kuin kaksi edellistä. Sukulointi me hoidettiin tällä kertaa jo ennen varsinaisia pyhiä, kun äiti oli aaton ja joulupäivän töissä. Kun ajettiin kohti iloista Itä-Suomea, ensin tuli vastaan lumiraja ja pian sen jälkeen rekkajonot. Mummulan pihassa ei ollut ihan perinteistä metristä hankea, mutta aika paljon lunta kuitenkin ja me innostuttiin ekana iltana äitin ja Simon kanssa rakentamaan lumiukko josta tulikin muumi...



Jouluaatto oli todellinen operaatio, jota isi johti insinöörin säntillisyydellä ja pikkutarkkuudella. Ei sen pitänyt olla niin vaikeaa (meillä oli aika paljon äitien tekemää ruokaa folioaskeissa...), mutta aikataulu ei pitänytkään minuutilleen ja isi lähti hiihtämään vasta puoli seitsemältä. Vaikka ei sekään sitten haitannut, kun äiti pääsi töistä vasta puoli kymmenen, joten meidän jouluateria oli etelämaalaiseen tapaan kymmenen paremmalla puolella. En osannut odottaa joululta oikein mitään (paitsi joitain lahjoja joita tiesin saavani), enkä oikeastaan tavoittanutkaan mitään tiettyä tunnelmaa. Oli ihan kivaa pelata lautapelejä koko joulupäivä, ihan kivaa käydä siskon ja koirien kanssa pulkkamäessä ja ihan kivaa tuijottaa telkkarista Gilmoren tyttöjä Kummelia Kovaa lakia mitä sieltä nyt sattuikaan tulemaan. Pitäisi kai olla tyytyväinen ihan kivaan, ja olenkin, tavallaan.



Tänään aamupäivällä (tai no, pian heräämisen jälkeen kuitenkin) kiipesin vanhaan turvapaikkaani Mustanvuoren huipulle ja tuijottelin pitkästä aikaa Pyhäjärven selkää ja Pispalanharjua häikäisevässä auringonpaisteessa. Oli hassun irrallinen olo, tuntui etten ole tulossa mistään enkä menossa minnekään. Oon koko loman koettanut olla rauhallisemmin, nähdä asiat ympärilläni ja kuulla hiljaisuuden, ja se onkin tuntunut hyvältä. Mun luonteelleni ei vain sovi olla olematta matkalla jonnekin. Jälleen yksi kolmevuotiskausi alkaa kallistua loppua kohti, mutta tällä kertaa se ei merkitse mitään mullistavaa muutosta. Tai tavallaan joo, oonhan syksyllä lähdössä vaihtoon, mutten enää kuvittele, että mun sisällä oleva levottomuus siitä mihinkään korjaantuisi. Palaan takaisin, jatkan opiskelua, tasapainottelen luontaisen epäsosiaalisuuteni ja läheisyydenkaipuun välillä, valmistun ehkä aikanaan, ja loput saa aika näyttää... Ei kovin jännittävä näkymä.



Välillä suunnittelen,että jätän kaiken kesken, lähden Norjaan kalatehtaalle töihin niin pitkäksi aikaa että on rahaa kiertää vaikka koko maailma ja sitten vain menen. Otan rinkallisen tavaraa mukaan ja suunnittelen korkeintaan pari päivää eteenpäin. Mutta eihän niin voi tehdä...? Oon liian pitkään tiedostanut kaikki ne vaatimukset jotka mun pitäis täyttää, kaiken sen mitä pitää saavuttaa, vaikkei kukaan osaa perustella miksi. Pienenä olin paljon kapinallisempi ja myös positiivisempi. Kaikki oli periaatteessa mahdollista.



Jos en voikaan toteuttaa matkaani, täytyy mun ainakin lähteä jollekin pienemmälle reissulle. Reilaamaan, sinne vaihtoon, tai vaeltamaan (olisikohan aika täyttää mun elämässäni vallitseva partiotyhjiö?). Tahdon nähdä maailmaa ja tehdä asioita enkä istua kotona mähöttämässä ja miettimässä että onhan kaikki oikeastaan ihan hyvin ja ihan kivaa.