Ennustuksia

Meidän äiti kävi ennustajalla työkaverinsa kanssa. Se nainen oli kuulemma tiennyt pelottavan tarkasti kaikkea mahdollista meidän elämästä. Se oli sanonut, että äiti ja isi on ollut pitkään naimisissa ja että vielä on pitkään yhteiseloa edessä. Vanhoilla päivillä ne muuttaa talviksi ulkomaille - voidakseen olla lähellä MUA. Äitin kolmesta lapsesta vanhin on nimittäin piakkoin lähdössä ulkomaille ja ennen pitkää myös JÄÄ sinne... Ja nuorin osaa arvostaa rahaa ja sen mukanaan tuomia etuuksia - ilmiselvästi meidän Simo. Simosta tulee kuulemma hyvintoimeentuleva kunnianhimonsa vuoksi :D (tätä ominaisuutta mun on vähän vaikea nähdä siinä, mut ehkä se on piilevää..?) Ja että äiti stressaa ihan turhaan yhden lapsensa puolesta, kyllä se löytää itselleen paikan maailmasta. Meillä on tällä hetkellä jatkuva konflikti meneillään kotona kun Vilma oli hakenut tasan kahteen paikkaan opiskelemaan eikä se ainakaan Joensuuhun ollut päässyt (mikä äitin mielestä automaattisesti tarkoittaa ettei se ole päässyt Tampereellekaan) ja nyt kaikki yrittää miettiä päänsä puhki miten Vili saataisin pois kotinurkista pyörimästä ja vakuutettua siitä ettei se välttämättä ole ihan humanistiainesta.

Mun mielestä tää on tosi jännää. Tietenkin voi ajatella, että tollaiset ennustukset on itse itsensä toteuttavia, että niissä näkee jonkin päämäärän jota sitten alkaa tavoitella. Mutta musta on myös kiva uskoa yliluonnolliseen. Siitä tulee sellainen olo ettei kaikki ole vain musta itsestäni kiinni. Ja että ylipäätään on olemassa jokin toinen "ulottuvuus" tai miksi sitä ikinä sanoisikaan... Äiti sanoi että ihan kesken kaiken se oli ruvennut jostain syystä ajattelemaan orvokkeja ja sitten se ennustaja oli sanonut, että vaikkei hän yleensä sellaisia mainitsekaan niin nyt hän aistii todella voimakkaasti siinä huoneessa jonkun ylimääräisen, jonkun edesmenneen joka ojentaa äitille orvokkeja. Todella karmivaa.

No jaa, kaiken tän toteutumista odotellessa mä olen keskittynyt konkreettisempiin tulevaisuudensuunnitelmiin ja täyttänyt erinäisiä Kelan lomakkeita. Tuntuu epätoivoiselta kun lähtöön on kaksi kuukautta mutten edelleenkään ole hullua hurskaampi juuri mistään. Ei asuntoa, ei mitään varmistusta yliopistolta, ei lentolippuja...

Tosin mun paniikkini on keskittynyt tällaisiin noin kymmenen minuuttia kestäviin jaksoihin sunnuntai-iltapäivisin kun olen kerrankin niin hyvinlevännyt että kykenen nousemaan luontaisen flegmaattisuuteni yläpuolelle ja miettimään asioiden käytännön toteutusta. Yleensä pystyn suunnittelemaan elämääni eteenpäin korkeintaan viikonloppuun asti, ja sit "tulevaisuudesta" voi korkeintaan nähdä erittäin epärealistisia päiväunia, yleensä niinä hetkinä kun istun matkalla jostain johonkin (eli aika usein viime aikoina). On varmaan ihan hyvä ominaisuus kyetä elää hetkessä (en oo ollut pitkiin aikoihin erityisen stressaantunut mistään, paitsi ehkä siitä yhdestä nimeltämainitsemattomasta henkilöstä jonka puhelin lakkaa luojan kiitos pian kuulumasta siellä Jäämerellä...), mutta välillä olis hirveän kätevää kun pystyis myös tekemään suunnitelmia.

Oon viime viikon ollut ihan uskomattoman väsynyt siitä huolimatta etten oo tehnyt mitään muuta kuin töitä - ellei tekemiseksi lasketa apaattista sateen tuijottamista ja ajoittaisia retkiä kolmensadan metrin päähän ruokakauppaan. Ei jaksa ajatella eikä suunnitella eikä varsinkaan toimia. Viimeiset kaksi kuukautta on koko ajan tapahtunut jotain, mulla on ollut hirveän kivaa eikä ole hirveämmin tarvinnut miettiä mitään. Nyt tuli sitten seinä vastaan. Tylsistyminen on varsin kohtuullinen hinta siitä että saan koko viikonlopun mähöttää kotona ja vaikka tuijottaa seinää tai kattoa tai mitä siihen lasittuneen katseen tielle ikinä sattuukaan. Ilman että TEEN mitään.

Paitsi nyt meen katsomaan onko tilanne keittiössä ihan niin katasrofaalinen kuin ryminästä ja kiroilusta voisi päätellä. Spagetin ja jauhelihakastikkeen pitäis tunnin kuluttua olla valmiina, mutta meillä TEHDÄÄN REMONTTIA :S