Mulla
ei ole mitään tekemistä töissä, ja tällä kertaa oon ollut niin fiksu
että oon ymmärtänyt pitää suuni kiinni siitä. Olen viihdyttänyt
itseäni töiden sijaan vanhojen lj-merkintöjen lukemisella - tällä
hetkellä meen kahden vuoden takaisessa kesässä jolloin olin juuri
lähdössä Elämäni Matkalle Ranskaan. Tavallaan mulla on ikävä sitä kesää,
mutta muistan kyllä vähän liian hyvin myös miten hukassa olin siinä
elämäni vaiheessa, ja voin hyvillä mielin vain ruveta laskemaan päiviä
seuraavaan seikkailuun Ranskassa (46 nopeasti laskettuna!).
Sinänsä
oon vähän hämmästynyt kolmen vuoden takaisesta minästäni. Olin toki
edelleen vähän lapsellinen (tiedä sitten onko asia hirveästi muuttunut),
mutta merkinnät eivät olleet yhtään niin noloja kuin pelkäsin.
Varsinkin ekana syksynä oon vielä elämän epämääräisyydestä huolimatta
onnistunut suhtautumaan kaikkeen enimmäkseen huumorilla - sitten tosin
seuraa jokin ihme ahdistus- ja angstailukausi, mutta kuitenkaan musta ei
tunnu, että merkintöjen taso olisi erityisen paljon huonompi kuin
nykyisin. Melkein päinvastoin. Apua, mitä on tapahtunut mun
kunnianhimolleni...? Tai no, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, muistelisin
että kirjoitin silloin aika samalla periaatteella kuin nykyäänkin - ei
oo mitään tekemistä, taidanpa mennä avautumaan journaliin. Tungen kaiken
yhdeksi sekavaksi kasaksi mieleen juolahtavia asioita, jotka eivät
yleensä suuremmin liity toisiinsa. Mutta ehkä se sitten kuvastaa mun
elämää ja ajatuksenjuoksua?
Suurin ero taitaa kuitenkin olla se,
että silloin kerroin paljon enemmän ihan tavallisestakin arjesta. Nyt
tuntuu, että mulla pitää aina oikeasti olla jotain kerrottavaa ennen
kuin voin kirjoittaa. Ettei mun arkeni ole tarpeeksi kiinnostavaa -
eihän mulle tapahdu mitään. Silti kaikista hauskinta on lukea juuri
niitä merkintöjä, joista palaa mieleen ihan mitättömän pieniä, jo
unohtuneita tapauksia matkan varrelta. Ne isommat jutut kyllä muistaa
joka tapauksessa.
Tosin juuri nyt mulle ei IHAN OIKEASTI kuulu
juurikaan muuta kuin tylsistymistä ja turhautumista kokopäiväiseen
paikallaan kökkimiseen ja sisätiloissa oleiluun. Kaipaan puuhastelua ja vaihtelevuutta.
Viime aikoina sääkin on ollut niin epämääräinen (ei huono muttei
erityisen hyväkään), ettei töiden jälkeen ole kiinnostanut lähteä ulos.
Itseni tuntien oon kuitenkin pakottautunut lähtemään edes hiukan
kävelemään tai pyöräilemään tai kaupungille haahoilemaan, ettei
liikkumattomuus-ahdistus ja mökkihöperrys iske... Eilen rupesin
miettimään iltakävelylläni, että oikeastaan mun elämässäni voisi olla
sellainen pieni koiranmenevä tyhjä paikka. Käyn joka päivä kuitenkin
lenkillä, eikä seura kotona olisi pahitteeksi. Tietenkin ajankohta
jolloin hauvavauvaa realistisesti voisin edes harkita olisi vuoden
päästä syksyllä, kun olen (toivottavasti) taas Suomessa ja
(toivottavasti) pääsen omaan yksiöön asumaan - tai vaihtoehtoisesti
johkin kimppakämppään, solussa lemmikki olisi kuitenkin ihan mahdoton.
Tämä oli taas sellainen idea, että ensin mietin sitä ihan täysin
teoreettisesti, mutta mitä pidemmälle kävelin, sitä paremmalta ajatus
alkoi tuntua. Nyt pitäisi enää päättää rotu :D
Koirakuumeen
sijaan ajankohtaisempaa voisi olla esimerkiks lähtökuumeen poteminen. En
vain edelleenkään osaa kovin konkreettisesti ajatella lähtöä. Päivä on
jo päätetty - 14.9. Ajateltiin Kaisan kanssa (tai kuten tavallista, K
ajatteli mun puolesta...) että ollaan siellä hyvissä ajoin ennen
varsinaista äksöniä, muttei kuitenkaan niin hyvissä ajoin että
tylsistyminen uhkaisi. Tämän lisäksi muuta edistystä ei sitten olekaan
tapahtunut. Paitsi että olen toki ahkerasti suunnitellut tulevia
läksiäisiä. First things first. Jonkinlaiselta helpotukselta tuntui, kun
"ehkä osallistuu" listalla oli myös se yksi tärkeä kaveri, jonka
pelkäsin kokonaan suututtaneeni.
Itse suututuksen (välillinen)
aihe on palannut Siperiasta puhelimen kuuluviin, ja aikani vastaamista
välteltyäni uskalsin yksi ilta puhua suuni puhtaaksi - ehkä parkuakin
vähän - ja häpeäkseni kaadoin kaiken sen niskaan. Ei mun pitänyt, ei nyt
kun se on yksin kaukana ja muutenkin ahdistunut, mutten jaksanut enää
itse olla yksin ja ahdistunut. Sanoin kaiken sen mitä yritin jo silloin
aiemmin, mutta mitä se ei ihan tajunnut: etten osaa olla yhdessä kenenkään
kanssa, en vielä enkä ainakaan suunnitelmallisesti yli vuotta. Henkeä
ahdisti ajatus ensi vuodesta. Erityisesti koska yhä enemmän alkoi tuntua
siltä, että tuskin tuo tuosta ensi kesänä sen kummemmaksi muuttuu.
Sitten olisin pitänyt sitä vuoden odottamassa turhan takia, ja olisin
tuntenut itseni entistä enemmän huijariksi...
Nyt on ainakin
helpottunut olo, kun uskalsin vihdoin olla jotain mieltä. Lupasin toki
jutella sen kanssa vielä ihan kasvokkain, selvittää jutun lopullisesti.
Tuntuu vähän tyhmältä, miksen tajunnut alusta asti, ettei tää oo hyvä
idea...? (Toisaalta silloin kaduttaisi se, etten kokeillut. No-win
situation)
No joo, ei mun todellakaan pitänyt ruveta tästä avautumaan, mutta jotenkin ajatus harhailee tänään.
Kaikesta
marinasta huolimatta olo on aika levollinen. Revin suunnattomasti hupia
ylivärikkäistä vaatteistani, pomostani joka juuri tänään on Löytänyt
facebookin ihmeellisen maailman ja tämän viikon (sunnuntaisesta
krapulassa tehdystä kauppareissusta johtuen) melko makkarapainotteisesta
ruokavaliosta. Sekä Ylen Areenan laatuohjelmista: eilen illalla katsoin
yläasteaikaista suosikkiani, Fångad av en sång, enkä päässyt yli
auringonpaisteisesta suomenruotsalaisesta hilpeydestä ja Benny
Törnroosin keltaisesta puvuntakista. Lauloin mukana "jag tror, jag tror
på sommaren..." ja tanssin yksin valssia autiossa huoneessani. (huvinsa
kullakin - hullulla halvat ja idiootilla ilmaiset)
Myös sunnuntain
krapulainen koomaus Turussa naurattaa vieläkin hetkittäin - henkevät
keskustelut aamiaispöydässä, naistenlehtien ostovimma Siwassa sekä
hulluuskohatuksia saanut lainakissa... Paras tapa viettää vapaapäivää :)
Tästäkin tuli nyt sitten taas yksi tällainen "tungen tähän kaiken enkä jaksa suunnitella mitään rakennetta"-merkintä. Nauttikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti