On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa,
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jää jälki sydämiimme, jälki unelmiin,
teille laulamme nyt näkemiin…
***
Tämä biisi on soinut viime aikoina päässä paljon. Lähtö on edessä, Grenoblesta ja vakituisesta työstä ja kaverien luota. Taas.
Eilen tärisin jännityksestä pomon toimistossa, kun kerroin että
lähden. Ihan hyvin se meni, eikä se vaikuttanut erityisen harmistuneelta
(mistä tämä johtuu?), vaikka joutuukin taas metsästämään uutta
suomalaista kissojen ja koirien kanssa mun tilalle.
Työkaverit sen sijaan sanoivat, etten saa lähteä. Yksi lupasi tapella
Maximen kanssa, että mä saan jäädä. Siitä tulin hyvälle mielelle
(varsinkin kun tiedän ettei ne oikeasti aio lyödä Maximea - tai tulla
kaikki meille yhtä aikaa kylään). Musta tykätään täällä <3
Harmittavaa on jättää ihanaiset ystävät ja työkaverit, ihana rakas
Grenoble tuttuine vuorineen, ja tutuksi käynyt keskusta kahviloineen
toreineen ravintoloineen… Mulle tulee (taas) ikävä.
Kivaa on kuitenkin tehdä vain yhtä työtä, muuttaa mösjöön luokse
leikkimään kotia kisun kanssa, ottaa rennosti, jännittää jotain mikä
ehkä tapahtuu kesällä ja ehkä ei. Siitä lisää tuonnempana.
Sitä se on, elämää. C’est la vie!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti