Bref

Hetkittäin tunnen oloni eläkeläiseksi. Analysoin nimittäin jokaikisen kolotuksen, säryn ja huimauksen milloin miksikin taudiksi, ja vaikka yritänkin pidätellä mummogeeniäni, joskus on pakko pohdiskella päässä kiertäviä ajatuksia ääneen jonkun kanssa.

Viimeisten parin vuoden ajan olen kärsinyt vaikka minkämoisesta taudista: Puolentoista vuoden ajan reistaillut maha oli milloin vatsahaava, milloin refluksitauti ja mitä näitä nyt on. Vasemmasta lavasta yläselkään ja erityisesti vasempaan käsivarteen säteilevä kipu, joka hyvin todennäköisesti johtuu mun vinksahtaneesta ja epäergonomisesta työasennostani, enteilee varmasti sydänkohtausta (puutunut ja kipuinen käsivarsi!), samoin erityisesti viime vuoden aikana vaivanneet jatkuvat rytmihäiriöt. Jokainen kurina vatsassa tietää vähintään vatsatautia, jos ei jopa jotain ruoansulatuselimistön häiriötä… Näitähän riittäää.

Vatsa on terveydenhoitajalla diagnosoitu “psykosomaattisiksi oireiluksi”. Lohdullista…NOT. Sen lisäksi, että kivut on mulle ihan yhtä todellisia kuin ennenkin, mulla on nyt myös hullun paperit.

Onneksi äiti jaksaa aina jauhaa näistä! Ja sen mielestä on myös kiva diagnosoida multa sairauksia (muistan tämän jo lapsuudestani). Tässä tapauksessa siis suutarin lapsella ei todellakaan ole kenkiä - tai siis vaikkei olisikaan oikeasti kipeä, vaivoja kaivetaan vaikka kiven alta esiin…

Ja mistä tämä asia nyt juuri tuli mieleen?

Sunnuntai-iltana, juuri ennen kuin piti ruveta tekemään lähtöä kotiin, lojuin mösjöön kainalossa katselemassa videoita netistä. Tämän nähtyään se sanoi: “ihan kuin sä.”

Mutta mähän vain varmuuden vuoksi…