Olin etukäteen uhrannut korkeintaan viisi
minuuttia sen asian ajattelemiseen, että Ranskasta paluu voi ottaa vähän
koville. Mähän palaan kotiin! Tuttuun Suomeen, missä kaikki asiat sujuu
kuin rasvattu. Tuttuun Tampereen kotiin, missä tunnen niin talon kuin
kaupunginkin kuin omat taskuni. Tuttuun yliopistoon tuttujen kavereiden
kanssa.
Niinpä niin… Niinhän ne aina sanoo, että palatessa kulttuurishokki on pahempi kuin lähtiessä. Viime kerralla kaikki sujui muuten aika sulavasti, mutta syksy ja talvi yhä pimenevine päivineen otti todella koville. Mutta silloin palasinkin suoraan opintoihin, mulla oli ihana kämppä ja kiva kämppis lähellä Turun opiskelijahulinoita.
Tällä kertaa tulin koti-kotiin, kauas keskustasta, asumaan äitin ja koiran (ja isinkin, milloin se reissuiltaan kerkeää) kanssa. Kursseja mulla on säälittävä yksi per viikko, mutta sitäkin suurempi ahdistus saada gradu mahdollisimman pian valmiiksi. Tampereen kavereista yhä Tampereella asuu ehkä kaksi kappaletta.
Mulla ei ole mitään tekemistä.
Lisäksi on ollut ihan kauheaa tajuta, että vanha kotikaupunki on muuttunut vieraaksi paikaksi. Eksyin tällä viikolla Koskikeskukseen! Unohtelen sellaisia asioita, kuin että kauppaan voi mennä sunnuntaisinkin. Mutta että leipää on parasta olla kotona aamuakin varten… Suomi ja Tampere on yhtä aikaa ihan tuttuja mutta silti vähän outoja. Joku on käynyt muuttelemassa kaikennäköistä kysymättä multa lupaa!
Mua ei tällä kertaa ole odottamassa mitään uutta ja jännittävää. Uuden lukuvuoden into ei ole kovin käsinkosketeltavaa, kun olen täällä ihan toisessa kaupungissa kaukana opiskelijaelämän huumasta. Maximen ohje nauttia vikasta opiskeluvuodesta ei siis tunnu kovin ajankohtaiselta. Mihinkään sitseille tai bileisiin ei pääse ilman ennakkojärjestelyjä, eli hei hei vaan spontaanius.
Vaikken olekaan vielä solahtanut luontevasti tähän uuteen arkeen, ei tilanne ole ihan toivoton. Kotona on kaikkia ihan kivojakin juttuja. Niin kuin vanhempien uusi sohvakalusto: jättinojatuoleihin on ihanaa upota kuuman teekupin kanssa prokrastinoimaan!
Niinpä niin… Niinhän ne aina sanoo, että palatessa kulttuurishokki on pahempi kuin lähtiessä. Viime kerralla kaikki sujui muuten aika sulavasti, mutta syksy ja talvi yhä pimenevine päivineen otti todella koville. Mutta silloin palasinkin suoraan opintoihin, mulla oli ihana kämppä ja kiva kämppis lähellä Turun opiskelijahulinoita.
Tällä kertaa tulin koti-kotiin, kauas keskustasta, asumaan äitin ja koiran (ja isinkin, milloin se reissuiltaan kerkeää) kanssa. Kursseja mulla on säälittävä yksi per viikko, mutta sitäkin suurempi ahdistus saada gradu mahdollisimman pian valmiiksi. Tampereen kavereista yhä Tampereella asuu ehkä kaksi kappaletta.
Mulla ei ole mitään tekemistä.
Lisäksi on ollut ihan kauheaa tajuta, että vanha kotikaupunki on muuttunut vieraaksi paikaksi. Eksyin tällä viikolla Koskikeskukseen! Unohtelen sellaisia asioita, kuin että kauppaan voi mennä sunnuntaisinkin. Mutta että leipää on parasta olla kotona aamuakin varten… Suomi ja Tampere on yhtä aikaa ihan tuttuja mutta silti vähän outoja. Joku on käynyt muuttelemassa kaikennäköistä kysymättä multa lupaa!
Mua ei tällä kertaa ole odottamassa mitään uutta ja jännittävää. Uuden lukuvuoden into ei ole kovin käsinkosketeltavaa, kun olen täällä ihan toisessa kaupungissa kaukana opiskelijaelämän huumasta. Maximen ohje nauttia vikasta opiskeluvuodesta ei siis tunnu kovin ajankohtaiselta. Mihinkään sitseille tai bileisiin ei pääse ilman ennakkojärjestelyjä, eli hei hei vaan spontaanius.
Vaikken olekaan vielä solahtanut luontevasti tähän uuteen arkeen, ei tilanne ole ihan toivoton. Kotona on kaikkia ihan kivojakin juttuja. Niin kuin vanhempien uusi sohvakalusto: jättinojatuoleihin on ihanaa upota kuuman teekupin kanssa prokrastinoimaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti