Ylpeydellä raportoin, että sekä kissa että
emäntänsä ovat edelleen hengissä ja (lähes) kaikissa sielun ja ruumiin
voimissa! Toipumisaikaa loputtomalta tuntuneesta matkasta tarvittiin
muutama päivä, mutta nyt voin jo antaa Mangelle sen ansaitseman
tunnustuksen. Mun pieni kissani on oikea maailmanmatkaaja!
Junassa (joka pysähtyi vartiksi raiteilla hortoilleen härän vuoksi…), lentokentällä, ensimmäisellä lennolla, toisella lentokentällä tai toisella lennolla kissa ei päästänyt ääntäkään, paitsi ihan vähän järkytyksestä nousun ja laskun aikana. Onneksi jonkun ipana päästi sellaiset aariat, että ääni lähti ja pikku oksennuskin pääsi äidin syliin. Ei siis pienen kissan pieni ääni kuulunut edes naapuripenkkiin! Ihmisten tuijottelu ja koko ajan vaihtuvat maisemat pitivät kissalapsen mielenkiintoa yllä, eikä kurjuus päässyt iskemään.
Emännällä olikin hetkittäin paljon vaikeampaa. Ensinnäkin laukku painoi 29 kiloa sallittujen 23 kilon sijaan. 60 euron lisämaksun lisäksi harmia aiheutti se, että laukkua oli kohtalaisen hankala kantaa kissa olalla ja noin 20 kiloa painanut reppu selässä… Onneksi löytyi avuliaita käsipareja!
Toinen stressiä aiheuttanut asia oli tietenkin karvaisen lapsen viihtyminen: onko sillä nyt kylmä tai kuuma, onko se ihan paniikissa kun läähättää tolleen, pitäiskö sille antaa vettä, miksei se suostu juomaan, onkohan sen jalat puutuneet, onkohan sillä kamala pissahätä… Magnuksen vieraskorea rakko piti ihan koko matkan, ja vesikin maistui sitten vasta yöllä uudessa kodissa (jossa odotti - kauhistus sentään - Magnusta kymmenen kertaa isompi KOIRA). Nimimerkillä heräsin yöllä, kun kissani hori vettä niin kovaäänisesti.
Tout est bien qui finit bien. Eli perillä ollaan, Ranska on enää muisto vaan (sniisk) ja nyt pitäisi taas tottua tähän Suomen eloon ja oloon. Saas nährä kuinka käy.
*
p.s. Kuvitus ajalta kun Mauno oli vielä pieni ja söpö! Kuvat on ottanut Magnuksen “kasvattaja” (eli sen emon emäntä) Sophie. Merciiii.
Junassa (joka pysähtyi vartiksi raiteilla hortoilleen härän vuoksi…), lentokentällä, ensimmäisellä lennolla, toisella lentokentällä tai toisella lennolla kissa ei päästänyt ääntäkään, paitsi ihan vähän järkytyksestä nousun ja laskun aikana. Onneksi jonkun ipana päästi sellaiset aariat, että ääni lähti ja pikku oksennuskin pääsi äidin syliin. Ei siis pienen kissan pieni ääni kuulunut edes naapuripenkkiin! Ihmisten tuijottelu ja koko ajan vaihtuvat maisemat pitivät kissalapsen mielenkiintoa yllä, eikä kurjuus päässyt iskemään.
Emännällä olikin hetkittäin paljon vaikeampaa. Ensinnäkin laukku painoi 29 kiloa sallittujen 23 kilon sijaan. 60 euron lisämaksun lisäksi harmia aiheutti se, että laukkua oli kohtalaisen hankala kantaa kissa olalla ja noin 20 kiloa painanut reppu selässä… Onneksi löytyi avuliaita käsipareja!
Toinen stressiä aiheuttanut asia oli tietenkin karvaisen lapsen viihtyminen: onko sillä nyt kylmä tai kuuma, onko se ihan paniikissa kun läähättää tolleen, pitäiskö sille antaa vettä, miksei se suostu juomaan, onkohan sen jalat puutuneet, onkohan sillä kamala pissahätä… Magnuksen vieraskorea rakko piti ihan koko matkan, ja vesikin maistui sitten vasta yöllä uudessa kodissa (jossa odotti - kauhistus sentään - Magnusta kymmenen kertaa isompi KOIRA). Nimimerkillä heräsin yöllä, kun kissani hori vettä niin kovaäänisesti.
Tout est bien qui finit bien. Eli perillä ollaan, Ranska on enää muisto vaan (sniisk) ja nyt pitäisi taas tottua tähän Suomen eloon ja oloon. Saas nährä kuinka käy.
*
p.s. Kuvitus ajalta kun Mauno oli vielä pieni ja söpö! Kuvat on ottanut Magnuksen “kasvattaja” (eli sen emon emäntä) Sophie. Merciiii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti