Törmäsin ahkeran facebook-stalkkaamisen tuloksena tähän juttuun,
jossa kerrotaan, kuinka amerikkalainen toimittaja on perehtynyt
ranskalaiseen lastenkasvatukseen tarkoituksenaan selvittää, miksi
ranskalaiset lapset on sellaisia herran enkeleitä verrattuina
muunmaalaisiin (eli tässä tapauksessa amerikkalaisiin, mutta sanoisinpa,
että vielä aika paljon enemmän suomalaisiin) ikätovereihinsa.
Mua juttu kiinnosti heti, koska haluan ehdottomasti, että mahdolliset tulevat lapseni käyttäytyisivät yhtä mallikkaasti kuin ranskalaislapsetkin, eivätkä saisi suomalaistyyliin itkupotkuraivareita jokaisen pienen pettymyksen kohdatessa. Oon huomannut, että sinänsä mua ei hermostuta suoranaisesti lapsen huuto, vaan se mitä muut ajattelee. En haluaisi leimautua luuseriäidiksi, joka ei osaa edes hiljentää karjuvaa kakaraansa.
Ylen jutun mukaan ranskalaiselle lapselle tehdään säännöt heti alusta (siis noin syntymästä) alkaen selviksi, eikä niistä poiketa. “Lasta kuunnellaan, mutta hänelle tehdään alusta asti selväksi, että vanhempi on se, joka päättää.” ja “[L]apsi ei romahda, jos hänelle sanotaan välillä tiukka ei.” Kuulostaa järkevältä (ja uskon ja toivon, että aika itsestäänselvältä jopa meille huonokäytöksisille suomalaisille ;)). Mutta miten selätetään se eitä seuraava raivokohtaus? Vai eikö ranskalaiset lapset vaan saa niitä? Kaipaan käytännön esimerkkejä!!! Pitäisi ehkä lukea toi kirja.
Kesälomalla tavattiin Maximen vanhoja kavereita, joista yksi pariskunta odotti esikoistaan. Rannalle meidän viereen sattui kiukutteleva pikkuipana, joka pompotti äitiään mennen tullen ja lopuksi jopa löi “tyhmää äitiä”, joka teki jotain niinkin hirveää kuin yritti viedä pilttinsä veteen leikkimään. Mä en olisi edes hirveästi kiinnittänyt huomiota tapaukseen, jos ei tämä raskaana oleva tyttö ja toinen kaveriporukan jäsen olisi alkaneet sitä tuohtuneina puimaan. Molempien mielestä käytös oli aivan inacceptable, ja paras ratkaisu olisi vanha kunnon selkäsauna.
Olin aivan järkyttynyt. Olin toki kuullut, että Ranskassa ruumiillinen kuritus on yhä paljon hyväksytympää kuin Suomessa, mutten silti ollut koskaan nähnyt edes pienintä luunappia. En osaa kuvitella itseäni lyömässä tai läimäyttämässä pientä lasta, vaikka mikä olisi! Mikä opetus sekin on - minä olen isompi ja vahvempi, joten sinun on nyt toteltava…? Jos tässä on ranskalaisen kasvatuksen perusta, luulen, että mun lapsistani saattaa kasvaa melkoisia riiviöitä. Gulps.
Mua juttu kiinnosti heti, koska haluan ehdottomasti, että mahdolliset tulevat lapseni käyttäytyisivät yhtä mallikkaasti kuin ranskalaislapsetkin, eivätkä saisi suomalaistyyliin itkupotkuraivareita jokaisen pienen pettymyksen kohdatessa. Oon huomannut, että sinänsä mua ei hermostuta suoranaisesti lapsen huuto, vaan se mitä muut ajattelee. En haluaisi leimautua luuseriäidiksi, joka ei osaa edes hiljentää karjuvaa kakaraansa.
Ylen jutun mukaan ranskalaiselle lapselle tehdään säännöt heti alusta (siis noin syntymästä) alkaen selviksi, eikä niistä poiketa. “Lasta kuunnellaan, mutta hänelle tehdään alusta asti selväksi, että vanhempi on se, joka päättää.” ja “[L]apsi ei romahda, jos hänelle sanotaan välillä tiukka ei.” Kuulostaa järkevältä (ja uskon ja toivon, että aika itsestäänselvältä jopa meille huonokäytöksisille suomalaisille ;)). Mutta miten selätetään se eitä seuraava raivokohtaus? Vai eikö ranskalaiset lapset vaan saa niitä? Kaipaan käytännön esimerkkejä!!! Pitäisi ehkä lukea toi kirja.
Kesälomalla tavattiin Maximen vanhoja kavereita, joista yksi pariskunta odotti esikoistaan. Rannalle meidän viereen sattui kiukutteleva pikkuipana, joka pompotti äitiään mennen tullen ja lopuksi jopa löi “tyhmää äitiä”, joka teki jotain niinkin hirveää kuin yritti viedä pilttinsä veteen leikkimään. Mä en olisi edes hirveästi kiinnittänyt huomiota tapaukseen, jos ei tämä raskaana oleva tyttö ja toinen kaveriporukan jäsen olisi alkaneet sitä tuohtuneina puimaan. Molempien mielestä käytös oli aivan inacceptable, ja paras ratkaisu olisi vanha kunnon selkäsauna.
Olin aivan järkyttynyt. Olin toki kuullut, että Ranskassa ruumiillinen kuritus on yhä paljon hyväksytympää kuin Suomessa, mutten silti ollut koskaan nähnyt edes pienintä luunappia. En osaa kuvitella itseäni lyömässä tai läimäyttämässä pientä lasta, vaikka mikä olisi! Mikä opetus sekin on - minä olen isompi ja vahvempi, joten sinun on nyt toteltava…? Jos tässä on ranskalaisen kasvatuksen perusta, luulen, että mun lapsistani saattaa kasvaa melkoisia riiviöitä. Gulps.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti