Juhlittiin ranskiksen kanssa kolmea yhteistä
vuotta tässä loman alussa, ja mieleen hiipi (kyynisen pariisilaisen)
kaverin lausunto siitä, ettei rakkaus todellisuudessa kestä ikinä yli
kolmea vuotta. Toivottavasti ei nyt ihan näinkään, mutta hieman on
havaittavissa ryppyjä rakkaudessa… Erityisen paljon hiertää ihan typerät
ja pienet asiat, kuten mitä katsotaan telkkarista tai missä menee
hiukan epäsiistin ja sikolätin raja.
(kuvituksena erinäisiä otteita entisistä asumuksistani - tässä asketismia kesätyöläisenä Raumalla)
Herrahan on tosiaan elänyt meidän asunnossa yksin viimeiset kaksi kuukautta ja menestyksellä muuttanut sen aidoksi poikamiesboksiksi - vain huojuva pitsalaatikkotorni ja oluttölkkipyramidi puuttuivat eteisestä (YO-kylässä asuessani mun naapurissa olevassa poikasolussa kasvatettiin edellämainittuja yli vuoden päivät keittiössä niin ettei ikkunasta lopulta nähnyt sisään…). Se kuitenkin vakuutti skypessä mulle siivoavansa täällä vähän ennen mun saapumista, joten oletin pahimman hävityksen kauhistuksen olevan takanapäin.
(12 neliön opiskelijahuone Grenoblessa)
Ovella kuitenkin odotti lähes tajun vievä haju, joka oli oletettavasti peräisin roskiksen pohjalle liiskautuneista ruoanjämistä, rasvan kuorruttamasta lavuaarista, hellalle roiskuneista erinäisistä aterianjäännöksistä, pesemättömästä vessasta, nuhjuisista lakanoista, makuuhuoneen pöydälle (!) unohtuneesta likaisten vaatteiden röykkiöstä tai ektoplasman peittämästä kylpyammeesta. Unohdinko vielä jotain? Ai niin, myös jääkaappi oli melko ruokottomassa kuosissa, ja imuria oli käytelty viimeksi ehkä joskus syyskuun puolella.
(Amerikan koti)
Saan jatkuvasti kuulla olevani tiukkapipoinen ja maaninen siivousnatsi. Ehkä olenkin, mutta mä en kerta kaikkiaan voi elää sekaisessa kodissa. (Mulla on vähän vaikeaa tällä hetkellä vanhempien luona, kun elän noin metri kertaa kolme metriä kopperossa, jossa on aivan tajuttoman vaikeaa saada kaikki tavarat mahtumaan paikoilleen…) Saan kyllä aika helposti Maximen osallistumaan ns. suursiivouksiin, jolloin yhdessä jynssätään koko kämppä lattiasta kattoon, mutta en jotenkin saa sitä oppimaan, että mun mielestä keittiön pöytä ei ole hyvä paikka säilyttää puolipitoisia sukkia ja t-paitoja tai että työtasot olisi ihan hyvä pyyhkäistä kokkailun jälkeen tai että kylpyammeen voi pestä ennen kuin se on vaihtanut väriä valkoisesta keltaiseen.
(mun ihan eka oma kämppä - tässä on kesken pakkaaminen viiden viikon reppureissulle…)
Koska vietän (vietin) meistä kahdesta paljon enemmän aikaa kotona, totesin usein pääseväni helpommalla, kun vaan itse nopeasti imuroin ja siivoan keittiön aamulla, jotta sain mielenrauhan ja pystyin tehdä töitä. En jaksa koko ajan nillittää jostain leivänmuruista lattialla, kun tiedän ettei toi toinen ihan oikeasti varmaan edes huomaa niitä, mutta mutta… En haluaisi myöskään ehdoin tahdoin päätyä marttyyri-kotiorjaksirouvaksi, jonka työpanosta kotona ei kukaan huomaa saatika arvosta. Koska en mä nyt ihan varsinaisesti nauti jääkaapin tai kylppärin jynssäämisestä tai viikon vanhojen porkkanankuorien raapimisesta roskiksen pohjalta.
Jotain pitääpi siis keksiä, jotta rauha säilyy huushollissa - koska monsieur’n sanojen mukaan mä hermostun liian helposti. Siihen pidätän kuitenkin yksinoikeuden, koska oon kuitenkin tyttö ja vieläpä perimältäni puoliksi savolainen.
(tähän kämppään kaipaan kaikkein eniten takaisin - mun ja kaimani kimppakämppä Turussa)
***
Tajusin näitä kuvia selatessani, että olen muuttanut viimeisten 6 vuoden aikana 15 kertaa. VIISTOISTA!
(kuvituksena erinäisiä otteita entisistä asumuksistani - tässä asketismia kesätyöläisenä Raumalla)
Herrahan on tosiaan elänyt meidän asunnossa yksin viimeiset kaksi kuukautta ja menestyksellä muuttanut sen aidoksi poikamiesboksiksi - vain huojuva pitsalaatikkotorni ja oluttölkkipyramidi puuttuivat eteisestä (YO-kylässä asuessani mun naapurissa olevassa poikasolussa kasvatettiin edellämainittuja yli vuoden päivät keittiössä niin ettei ikkunasta lopulta nähnyt sisään…). Se kuitenkin vakuutti skypessä mulle siivoavansa täällä vähän ennen mun saapumista, joten oletin pahimman hävityksen kauhistuksen olevan takanapäin.
(12 neliön opiskelijahuone Grenoblessa)
Ovella kuitenkin odotti lähes tajun vievä haju, joka oli oletettavasti peräisin roskiksen pohjalle liiskautuneista ruoanjämistä, rasvan kuorruttamasta lavuaarista, hellalle roiskuneista erinäisistä aterianjäännöksistä, pesemättömästä vessasta, nuhjuisista lakanoista, makuuhuoneen pöydälle (!) unohtuneesta likaisten vaatteiden röykkiöstä tai ektoplasman peittämästä kylpyammeesta. Unohdinko vielä jotain? Ai niin, myös jääkaappi oli melko ruokottomassa kuosissa, ja imuria oli käytelty viimeksi ehkä joskus syyskuun puolella.
(Amerikan koti)
Saan jatkuvasti kuulla olevani tiukkapipoinen ja maaninen siivousnatsi. Ehkä olenkin, mutta mä en kerta kaikkiaan voi elää sekaisessa kodissa. (Mulla on vähän vaikeaa tällä hetkellä vanhempien luona, kun elän noin metri kertaa kolme metriä kopperossa, jossa on aivan tajuttoman vaikeaa saada kaikki tavarat mahtumaan paikoilleen…) Saan kyllä aika helposti Maximen osallistumaan ns. suursiivouksiin, jolloin yhdessä jynssätään koko kämppä lattiasta kattoon, mutta en jotenkin saa sitä oppimaan, että mun mielestä keittiön pöytä ei ole hyvä paikka säilyttää puolipitoisia sukkia ja t-paitoja tai että työtasot olisi ihan hyvä pyyhkäistä kokkailun jälkeen tai että kylpyammeen voi pestä ennen kuin se on vaihtanut väriä valkoisesta keltaiseen.
(mun ihan eka oma kämppä - tässä on kesken pakkaaminen viiden viikon reppureissulle…)
Koska vietän (vietin) meistä kahdesta paljon enemmän aikaa kotona, totesin usein pääseväni helpommalla, kun vaan itse nopeasti imuroin ja siivoan keittiön aamulla, jotta sain mielenrauhan ja pystyin tehdä töitä. En jaksa koko ajan nillittää jostain leivänmuruista lattialla, kun tiedän ettei toi toinen ihan oikeasti varmaan edes huomaa niitä, mutta mutta… En haluaisi myöskään ehdoin tahdoin päätyä marttyyri-koti
Jotain pitääpi siis keksiä, jotta rauha säilyy huushollissa - koska monsieur’n sanojen mukaan mä hermostun liian helposti. Siihen pidätän kuitenkin yksinoikeuden, koska oon kuitenkin tyttö ja vieläpä perimältäni puoliksi savolainen.
(tähän kämppään kaipaan kaikkein eniten takaisin - mun ja kaimani kimppakämppä Turussa)
***
Tajusin näitä kuvia selatessani, että olen muuttanut viimeisten 6 vuoden aikana 15 kertaa. VIISTOISTA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti