My heart is dancin' to a November tune

Marraskuu yllätti tämän bloggaajan pimeällä, tihkusateisella apatiallaan. Lomalta paluuseen meni siis itse loman verran aikaa, kun eihän mulla sinänsä ole mitään aikataulutettua arkea, johon vain pudota takaisin.

Nyt kuitenkin alan taas saada juonesta kiinni, vaikkei pimeä ja tihkusade edelleenkään ole parhaita kavereitani. Aamulla aurinkolamppu päälle ja Aamulehden kaveriksi aamupuuroa ja -teetä. “Valoisan” ajan hyödynnän opiskellen, kolmelta alkaa hämärtää ja sytytän kynttilöitä. Gilmoren tytöt -jakson kaveriksi kahvia ja herkkua. Illalla pimeään ulos virkoamaan (jostain syystä pimeä masentaa vähemmän kuin keskipäivän synkänharmaa “valo”) ja lämpimän suihkun kautta pehmeään petiin lukemaan. Voilà, minulla on rytmi!



Eilen laskin myös, että jouluun ja lomaan (tai siis…) on enää nelisen viikkoa, ja siihen aikaan mahtuu kaikkea kivaa: viikonlopun vanhapiikapippalot vanhempien paljussa, ensi viikon reissu Berliiniin (KIITOS SAS, kun et tehnyt konkurssia!), sitä seuraavan viikon retki pohjoiseen ja sitten Maxime jo tuleekin ja mennään Pietariin <3

Voisin myös virittää jo jouluvalot, kuunnella joululauluja ja juoda glögiä.
Nyt muistankin, miksi ennen jopa ihan pidin marraskuusta…


YLE - Sinun tarinasi from Kennel Helsinki on Vimeo.

Jotain rajaa

Juhlittiin ranskiksen kanssa kolmea yhteistä vuotta tässä loman alussa, ja mieleen hiipi (kyynisen pariisilaisen) kaverin lausunto siitä, ettei rakkaus todellisuudessa kestä ikinä yli kolmea vuotta. Toivottavasti ei nyt ihan näinkään, mutta hieman on havaittavissa ryppyjä rakkaudessa… Erityisen paljon hiertää ihan typerät ja pienet asiat, kuten mitä katsotaan telkkarista tai missä menee hiukan epäsiistin ja sikolätin raja.

(kuvituksena erinäisiä otteita entisistä asumuksistani - tässä asketismia kesätyöläisenä Raumalla)

Herrahan on tosiaan elänyt meidän asunnossa yksin viimeiset kaksi kuukautta ja menestyksellä muuttanut sen aidoksi poikamiesboksiksi - vain huojuva pitsalaatikkotorni ja oluttölkkipyramidi puuttuivat eteisestä (YO-kylässä asuessani mun naapurissa olevassa poikasolussa kasvatettiin edellämainittuja yli vuoden päivät keittiössä niin ettei ikkunasta lopulta nähnyt sisään…). Se kuitenkin vakuutti skypessä mulle siivoavansa täällä vähän ennen mun saapumista, joten oletin pahimman hävityksen kauhistuksen olevan takanapäin.

(12 neliön opiskelijahuone Grenoblessa)

Ovella kuitenkin odotti lähes tajun vievä haju, joka oli oletettavasti peräisin roskiksen pohjalle liiskautuneista ruoanjämistä, rasvan kuorruttamasta lavuaarista, hellalle roiskuneista erinäisistä aterianjäännöksistä, pesemättömästä vessasta, nuhjuisista lakanoista, makuuhuoneen pöydälle (!) unohtuneesta likaisten vaatteiden röykkiöstä tai ektoplasman peittämästä kylpyammeesta. Unohdinko vielä jotain? Ai niin, myös jääkaappi oli melko ruokottomassa kuosissa, ja imuria oli käytelty viimeksi ehkä joskus syyskuun puolella.

(Amerikan koti)

Saan jatkuvasti kuulla olevani tiukkapipoinen ja maaninen siivousnatsi. Ehkä olenkin, mutta mä en kerta kaikkiaan voi elää sekaisessa kodissa. (Mulla on vähän vaikeaa tällä hetkellä vanhempien luona, kun elän noin metri kertaa kolme metriä kopperossa, jossa on aivan tajuttoman vaikeaa saada kaikki tavarat mahtumaan paikoilleen…) Saan kyllä aika helposti Maximen osallistumaan ns. suursiivouksiin, jolloin yhdessä jynssätään koko kämppä lattiasta kattoon, mutta en jotenkin saa sitä oppimaan, että mun mielestä keittiön pöytä ei ole hyvä paikka säilyttää puolipitoisia sukkia ja t-paitoja tai että työtasot olisi ihan hyvä pyyhkäistä kokkailun jälkeen tai että kylpyammeen voi pestä ennen kuin se on vaihtanut väriä valkoisesta keltaiseen.

(mun ihan eka oma kämppä - tässä on kesken pakkaaminen viiden viikon reppureissulle…)

Koska vietän (vietin) meistä kahdesta paljon enemmän aikaa kotona, totesin usein pääseväni helpommalla, kun vaan itse nopeasti imuroin ja siivoan keittiön aamulla, jotta sain mielenrauhan ja pystyin tehdä töitä. En jaksa koko ajan nillittää jostain leivänmuruista lattialla, kun tiedän ettei toi toinen ihan oikeasti varmaan edes huomaa niitä, mutta mutta… En haluaisi myöskään ehdoin tahdoin päätyä marttyyri-kotiorjaksirouvaksi, jonka työpanosta kotona ei kukaan huomaa saatika arvosta. Koska en mä nyt ihan varsinaisesti nauti jääkaapin tai kylppärin jynssäämisestä tai viikon vanhojen porkkanankuorien raapimisesta roskiksen pohjalta.

Jotain pitääpi siis keksiä, jotta rauha säilyy huushollissa - koska monsieur’n sanojen mukaan mä hermostun liian helposti. Siihen pidätän kuitenkin yksinoikeuden, koska oon kuitenkin tyttö ja vieläpä perimältäni puoliksi savolainen.

(tähän kämppään kaipaan kaikkein eniten takaisin - mun ja kaimani kimppakämppä Turussa)
***
Tajusin näitä kuvia selatessani, että olen muuttanut viimeisten 6 vuoden aikana 15 kertaa. VIISTOISTA!