Luksus-arki

Syksyn ekat luennot on takana, ja mä oon sopivasti pienessä huppelissa. Oltiin kuoron kanssa laulamassa pari biisiä kauppakorkeayhdistyksen (taijokuvastaavaihansama) syksyn avajaisissa ja sen jälkeen oli tietenkin kuohuviinitarjoilu, ja sellainen pieni viaton lasillinen tekee kyl tehtävänsä kun edellinen ateria on kuusi tuntia aiemmin nautittu aamupuuro... Muutenkin olotila on huomattavasti vähemmän lannistunut kuin mitä olisin odottanut Yvesin luennon jälkeen. Mä tajusin siellä asioita! Yves vaikutti inhimilliseltä! Ehkä sen taktiikka on olla ihan hirveä ekavuotisille niin jäljelle jää sit vain tosi motivoituneita opiskelijoita...? Mulla ainakin on (vielä tässä vaiheessa) ihan huikeasti motivaatiota tätä syksyä varten, nyt kun päivät pitkästä aikaa on muutakin kuin aivotonta löllymistä yhdessä ja samassa pisteessä kunnes kello antaa luvan nousta ja mennä kotiin jatkamaan samaa velttoilua.

Oon vähän hukassa rutiineista (mikä tää on? ai laukku, ja mitäs tänne sit pitikään laittaa...? ei ainkaan eväitä, koululla kun on sellainen nerokas keksintö kuin ruokala... onks mul jossain tyhjää paperia? aargh). Tavallaan ihan hauskaa, ainakin kun ekalla viikolla on vielä ihan luvallista olla vähän pihalla. Ehkä mä taas jossain vaiheessa saan kiinni siitä rytmistä, et muistan missä välissä on hyvä käydä kaupassa tai tehdä läksyjä tai mennä kaupungille tai syödä tai nukkua... Sitä ennen aion vain vielä muistaessani nauttia siitä luksuksesta että mulla on SÄNKY ja MATTO lattialla ja sen sellaista, mitä ehkä saattaisi pitää itsestäänselvänä.

Nyt aion olla ahkera opiskelija ja ottaa selvää siitä mikä on pierre de Rosette.

Vielä on kesää jäljellä...

...tosin onneksi vain kolme viikkoa, eli tarkemmin sanottuna neljätoista työpäivää! Rakastan elokuuta ehkä eniten kaikista kuukausista, siinä on tietty uuden alun tuntu. Nytkin, vaikkei kesä varsinaisesti olekaan kovin helteinen ollut, aiheuttaa sateenraikas ilma ja elokuulle ominainen, voimakas tuoksu mussa kovin epäluonteenomaisia energianpurkauksia. Oon aina yhtä innoissani uuden lukuvuoden alusta ja lukujärjestyksen suunnittelemisesta, vaikka tänä vuonna ei ehkä olekaan ihan sama fiilis kuin aiemmin, kun joudun vaihtamaan työt opiskeluun aika lailla lennossa. Koko kesän oon sinnitellyt viikko kerrallaan ja odottanut sitä autuasta hetkeä kun saan palata takaisin Turkuun. Nyt kun mietin mitä kaikkea on tapahtunut, alkaa tuntua ettei mun kesäni oikeastaan yhtään hullumpi ollutkaan! (Kumma kun sitä ei ikinä osaa arvostaa silloin tapahtumahetkellä...)

Muutamia mun kesän parhaita asioita/kohokohtia on olleet:

*Työt. Vaikka jatkuvasti valitan kaikesta mikä liittyy aikaisiin aamuherätyksiin ja varsinkin Raumalla asumiseen, en silti olisi varmaan mistään voinut saada parempaa työpaikkaa kuin tämä. Saan puhua kieliä, tehdä ihan oikeita töitä (tällä hetkellä MÄ koulutan mun seuraajaa tuohon hommaan :D) ja joudun jatkuvasti todistamaan itselleni että ihan aikuisten oikeasti osaan ja pärjään. Se tuottaa suurta tyydytystä joka kerta.

*Random-viikonloput. Mm. se kerta kun matkustin Turun kautta Helsinkiin osallistuakseni partiobileisiin Pitäjänmäessä ja käydäkseni Hannan kanssa kahvilla, tai se kun kaksi viikkoa sitten lähdin Kupittaanpuistoon ottamaan aurinkoa joskus ennen puoltapäivää ja lopulta kotiuduin puoli viisi aamulla ja olin siinä välissä ollut baarissa pyyhkeeni kanssa (ja löysin kämppikseni laittamasta ruokaa :SSS)...

*Kotona mähöily. Tätäkin osaa arvostaa, kun ei pariin vuoteen oo saanut sitä harrastaa. Onko parempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua kuin löhötä siskon kanssa naapurien vanhassa ylirumassa sohvassa katsomassa Jimin remonttiohjelmia (paremman tarjonnan puutteessa) ja päättää sitten että oikeastaan nyt on aika hyvä hetki leipoa sämpyliä? Myös viime viikonloppu mummulassa oli kaikessa sukulaispaljoudessaan aika nostalginen. Paikalla oli meidän perhe kokonaisuudessaan (isikin on nyt Suomessa vähän aikaa; ens viikol se menee käväisemään Jenkkeihin mut palaa jo lauantaina :P), mummu tietenkin sekä mun setä ja täti ja erittäin pian syntyvät kaksoset! Lauantaina Vilman juhlien ja saunan välissä käytiin "kävelyllä" eli syömässä mustikoita rantatien varresta ja kastamassa varpaat Saimaaseen. Vähän aikaa oli taas kiva olla mummun ja äitin pikku-Anna, jolle laitettiin viikon eväiksi Raumalle täytekakkua, pikkuleipiä ja suklaata (ilmeisesti ne arveli et mun loput työpäivät sujuu jotenkin mukavammin pienoisessa sokerihumalassa...).

*Suomessa olo. En oo moneen moneen vuoteen ollut ihan koko kesää Suomessa, ja oon tavallaan nauttinut kauheasti siitä, ettei tarvi stressata siitä, onko kivaa tai rusketunko. Etelänlomalla molemmat on nimittäin välttämättömiä, mutta jos on koko kesän töissä, niistä tuleekin vain mukavaa ekstraa... (Tavallaan oon aina inhonnut meidän äidin pessimisti-ei-pety-elämänfilosofiaa, mutta kuulin juuri radiosta että tanskalaiset on maailman onnellisin kansa tutkitusti sen takia ettei niillä ole kovin suuria odotuksia minkään suhteen :/)

Ylipäätään oon tänä kesänä osannut iloita paljon pienemmistä asioista, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin. Tällainen asennoituminen ehkä vähän taistelee mun aikaisempaa kunnianhimoani vastaan - oon alitajuisesti koko ajan halunnut että asiat olisi jotenkin paremmin kuin ne onkaan, tai ainakin ajatellut että mun pitäisi vähintäänkin pyrkiä siihen parempaan. Lukioaikaan se oli yksinkertaista, mulla oli tavoitteena muuttaa omaan kämppään ja päästä opiskelemaan Turkuun. Molemmat toteutui, mutta sen jälkeen on ollut vähän hankalampaa keksiä mitään tarpeeksi konkreettista tavoitetta. Oon keskittänyt tyytymättömyyteni siihen, että mun kämppä ei ole niin kiva kuin se voisi olla tai etten tee jatkuvasti tarpeeksi kivoja, neroja ja ikimuistoisia asioita... Arki on kuitenkin useimmiten aika tasapaksua ja mitäänsanomatonta, mikä saa mut tuntemaan oloni suunnattoman turhautuneeksi ja ajattelemaan että koko elämä valuu ohi ennen kuin huomaankaan ja sitten loppujen lopuksi onko silläkään mitään väliä? Enkö mä ole aika yhdentekevä osa maailmankaikkeutta, ei mun tarvitse ratkaista maailman epäoikeudenmukaisuuksia tai edes viettää häikäisevän, kadehdittavan upeaa elämää tai tehdä aina oikeita, eettisesti ja moraalisesti hyväksyttäviä päätöksiä. Oon todella kyllästynyt siihen, että joka puolelta tulvii erilaisia sääntöjä ja ohjeita siitä miten tehdä elämästä parempaa, elämisenarvoisempaa tai merkityksellisempää. Ei niiden kirjoittajat taatusti tiedä mitään sen parempia vastauksia olemassaolon merkitykseen kuin minäkään, joten miksi mun pitäisi kuunnella niitä...?
Ja koska mulla juuri nyt on sellainen olo, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä, mun turhautumiseni loogisesti on hiukan hellittänyt. Voin yhtä hyvin olla katsomatta asioita niin mustavalkoisesti, lakata miettimästä mitä mun PITÄISI tehdä tai miten olla, ja olla vain niin kuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Tällaisen hetkellisen tasapainoisuuden puuskassa oon tänä viikonloppuna repinyt ihan suunnattomasti mielihyvää esimerkiksi siitä, miten kivasti mun uusi Mymmeli-mukini sopii yhteen sekä mun oranssin että turkoosin voileipälautasen kanssa (onko mielihyvä sitten tavoittelemisenarvoista elämässä? oonko kamala materialisti, kun tunnen omistamiseniloa kun mulla on kauniita tavaroita ympärilläni?), tai siitä miten kiva on loikoa kolme tuntia heräämisen jälkeen omassa vuoteessa kahvikupin, aamiaisen ja kämppikseltä "lainatun" hesarin kanssa... Tuntuu siltä, että olen kesän aikana vihdoin oppinut hiukan kuuntelemaan itseäni ja tuntemaan oman jaksamisen rajat paremmin. Vaikka haluaisin jälleen kerran valita kaikki kurssit opinto-oppaasta, tiedän myös että suurin osa menettää hohtonsa ekan luennon jälkeen, eli oikeastaan voin yhtä hyvin tehdä kohtis järkevän lukujärjestyksen, jonka voin kunnialla toteuttaa ja tunkea väliin myös jotain pientä kivaa ja ehdottoman ei-järkevää.
Tiedän kuitenkin myös, että jossain vaiheessa tämä tasapainoisuus väistämättä unohtuu (toivottavasti ei sentään pysyvästi...) ja istun huoneessani parkumassa sitä että on miljoona asiaa mitkä PITÄISI jonkin näkymättömän pakon edessä tehdä, ja sittenkin kun oon siivonnut ja puuhannut ja laittanut kaiken mahdollisimman täydelliseksi, on yksinäinen ja tyytymätön olo. Nyt, kun töiden takia vapaa-aika on kovin selkeästi rajattua, siitä on helpompi nauttia, kun taas opiskelun alkaessa tiedän käyttäväni ison osan ajastani vain hommien tekemisestä stressaamiseen, mikä on ehkä maailman turhinta, mutta oman itsekurini tuntien myös aika väistämätöntä...

Kaikesta huolimatta aion pian alkaa hamstrata kynttilöitä Indiskasta ja odottaa pimeneviä iltoja (vielä yksi asia, jota elokuussa odotan) sekä Turkuun paluuta, ja ennen kaikkea suunnitella mahdollisimman stressitöntä syksyä. (Ja miksi mun mielestä suunnitella ja stressitön tuntuu jotenkin luonnottomilta samassa lauseessa...?)



Ah, tätä paatoksen määrää (luin koko merkinnän läpi). Nyt lähinnä turhauttaa se, etten osaa mahdollisimman tyydyttävällä tavalla kuvata sitä miten välinpitämätön olo mulla on. Yleensä mietin koko ajan ihan paineessa, toiminko, tunnenko tai ajattelenko niin kuin mun kuuluu, mutta nyt on hämmästyttävän helpottunut olo kun tuntuu, ettei mun tarvitse kysyä keneltäkään lupaa voidakseni vain tuntea mielihyvää siitä kaikesta kauniista mitä mun elämässäni on...

Perjantai

Ihan tappavan kuuma. Ja tietenkin sinä päivänä kun olen ensimmäisiä kertoja yksin toimistolla, ja pitäisi saada jotain aikaan. Joka kerta kun laahustan pihan poikki vessaan, kiroan sitä etten ole jossain vilpoisella nurmikolla loikoilemassa hyvän romaanin ja mansikkarasian kanssa... Eilen iltapäivällä, kun olin jo luovuttanut tehokkuuden suhteen ja odotin vain että Sini tulis heittään mut bussipysäkille, Didier (joka vietti koko alkuviikon Pariisissa) pyyhälsi paikan päälle ja arvioi tilanteen noin puolessa sekunnissa: avonainen kirja pöydällä, netti päällä ja puhelin kädessä. Kahvikupin olin jo sentään ehtinyt huuhtoa ja laittaa syrjään. Hetken sain kelata ennen kuin sain ranskankielisestä puhetulvasta mitään tolkkua, mutta sit oivalsin että se haluaa tietää mun arvioini siitä, kuinka suuren osan ajastani täällä käytän ihan itse työntekoon. Ja mikä maailmassa mut sai täysin rehellisesti arvioimaan et ehkä 50%...? (Mikä mut sai kuudennella luokalla möläyttämään bussikuskille et oon kakstoista, kun se halus tietää et saanko oikeasti matkustaa lastenlipulla? Täytin sitä paitsi vasta seuraavalla viikolla :/ Sinne meni sen viikon karkkirahat) No ei kai täs muuten mitään ongelmaa, en mä voi tehdä töitä jos niitä ei ole, mut nyt Didier tietysti keksi et sillä on "un petit boulot" mulle. Joo-o. Aamupäivä meni siihen, ja nyt kun pitäis saada normaalit hommat tehtyä, valun tuolissani reippaana ja ryhdikkäänä kuin fletkumato.

Kesä Suomessa on tietysti hirveän kiva, varsinkin tällä säällä, mutta aivan erityisen kiva olisi jos jaksaisi töiden jälkeen nauttiakin siitä. Eilen olin Kaisan ja sen vanhempien kanssa kesäteatterissa - ensimmäistä kertaa elämässäni! Ihan huippua, täydellinen ilma, merimaisema ja lava maatalon takapihassa pienen rinteen alla :) Muita kesäjuttuja oon tehnyt sen verran että oon käynyt iltatorilla pölhästelemässä ja maauimalassa jäätymässä kymmenenvuotiaiden seassa. Sitten äkkiä tajusin et nyt on jo heinäkuu, kesä on jo täällä eikä vasta tulossa niin kuin koko ajan kuvittelin. Pitää ehtiä viel vaiks mitä... Mut silti kauhean helpottavaa et pian kesä (ja sen myötä myös työt) on puolessa välissä.

Huomenna Helsinki ja fête nationale française.

Joka aamu herään viittä vaille kuusi. Napsautan radion päälle ja Novan uutisten jälkeen vääntäydyn ylös, laitan veden kiehumaan ja pesen hampaat. Teekupillisen, pukeutumisen ja patjalla nautitun aamiaisen jälkeen heittelen tarvitsemani tavarat (eväät, sudokut, avaimet ja kulkulupakortin) reppuun ja rynnistän bussipysäkille - turhaan, koska oon aina vähintään kymmenen minuuttia etuajassa. Ehdin ihailla lähes epätodellisen kauniita ja aurinkoisia kesäaamuja maaseudulla puolen tunnin bussimatkan aikana ennen kuin saavutaan Olkiluotoon.

Betoniasema on vähän syrjässä kaikesta muusta, niin käytössä olevista kahdesta reaktorista kuin rakenteilla olevasta kolmannestakin. Meillä on vain muutama jännittävän näköinen valkoinen säiliö joiden sisältöä voin vain arvailla (paitsi yhden, joka kuulemma sisältää typpeä, ja jos se räjähtää tai vuotaa, pitää pidättää hengitystä ja juosta kirjaimellisesti henkensä edestä...), valtavia betoniautoja, laboratorio sekä parakkikopeista rakennettu pieni toimisto, joista yhdessä huoneessa vietän suurimman osan työpäivästäni. Päivät sujuvat useimmiten rauhallisesti: siirrän tietoja kuiteista ja raporteista koneelle, kopioin, skannaan ja mapitan, välillä me lähdetään Sinin kanssa varsinaisen työmaan toimistolle viemään eteenpäinmeneviä papereita ja noutamaan meille tulevaa postia. Aina ei ole mitään tekemistä, ja pitää vain parhaansa mukaan yrittää viihtyä radiota kuunnellen, juoruillen, lehtiä lukien tai sudokuja tehden. Meidän toimistolla pistäytyy monta kertaa tunnissa joku työmiehistä, naapuritoimiston atk-apu Sylvain (jonka puheesta ei kannata edes ruveta arvailemaan puhuuko se englantia vai ranskaa) tai joku muu apua tarvitseva. Kaikki ovat innoissaan uudesta kesätyöläisestä, tulevat tervehtimään kädestä ja mä hymyilen ja yritän muistella tunnenko tyypin entuudestaan ja mitäköhän kieltä se mahdollisesti puhui...

Työpäivän jälkeen oon aina aivan läpeensä uupunut, en jaksa välittää siitä että ulkona on nätti ilma ja mun kämpässä sisällä on todella karua, autiota (ainoat huonekalut on edelliseltä asukkaalta jääneet kaksi pöytää, asukastoimistolta lainattu patja jolle oon levittänyt makuupussini, sekä kaapista löytynyt pöytäliina ikkunaverhon virkaa tekemässä) ja hämärää, jumitan vain patjallani kuunnellen radiota, lukien lehteä ja syöden. Lopulta saan yleensä kerättyä itseni siinä määrin että pääsen taas liikkeelle ja lähden käymään kaupungilla tai rannalla (lähinnä kalliolla istuskelemassa, en ihan vielä tarkene uimaan) ja illalla pistäydyn vielä asukastoimiston vieressä olevaan yhteistilaan koneella käymään ja telkkaria katsomaan. Huonetta hallitsee itsevaltiaana yksi vanhempi savolainen mies, joka on valitettavan mieltynyt Emmerdaleen ja Kauniisiin ja rohkeisiin, joten yleensä ajoitan oleskeluni niin että näen seitsemän uutiset... Illalla uni maistuu jo yhdeksän tai viimeistään kymmenen aikaan.

Tällä tavoin viikko Raumalla menee aika nopeasti, onneksi. Tykkään työstäni, ja oon sillä tavalla outo, että rutiinit rauhoittaa mua, mutta välillä on silti vähän yksinäinen olo. Olisi kiva, jos olisi joku jonka kanssa voi mennä vetelehtimään Rauman vanhaan kaupunkiin tai istua jätskillä merenrannassa... Onneksi on viikonloput! Jo yhden Turussa vietetyn yön jälkeen oli sellainen olo, kuin en olisi täältä mihinkään lähtenytkään. Ihanaa, kun on omat tutut tavarat ympärillä ja ulos mennessä keksii paljon tekemistä ja melko suurella todennäköisyydellä törmää tuttuihin. Alan vähitellen päästä kesätunnelmiin, enkä malta odottaa sitä että pääsen kotiin käymään Tampereelle! Ehkä sitten koti-ikävä helpottaa vihdoin... Viime viikonloppuna tuntui siltä, etten millään kestä olla yksin koko kesää, tai edes kesäkuuta. Nyt siihen on enää kolme viikkoa ja olen niin onnellinen!

Onnellinen,

onnellinen, onnellinen perhe...

Jostain syystä mulla alkaa tosi usein soida tää biisi päässä kotona ollessani. Eilen illalla isi lähti ukkosmyrskyä uhmaten poikien iltaan ("strippiklubille"...?), eikä ottanut kuuleviin korviinsa mun käskyjä olla kiltisti ja tulla ajoissa kotiin - strippiklubeilta EI kuulemma tulla ajoissa kotiin. Simo vetäytyi jo kahdeksalta omaan huoneeseensa "nukkumaan", enkä yhtään ihmettele. Mä katsoin Idolsia enemmän tai vähemmän hysteerisen Vilman kanssa, joka oli saanut viikkoannoksensa sokeria, kun me käytiin iltapäivällä (ennen sitä ukkosmyrskyä) jätskillä Cold Stonessa (ai miten niin banaanijätski Oreo-keksien kanssa kuulostaa äklöltä? kahvijätski maapähkinävoisuklaalla ainakin oli tosi hyvää...). Äitillä meni hermot Alpoon ja se sitoi ilmapallon narun päänsä ympärille rambo-nauhaksi ja istui niine hyvineen telkkaria tuijottamassa. Alpo sai luonnollisesti ilmapallosta hulluuskohtauksen - ilmapallojen lisäksi se kunnioittaa lähinnä kärpäslätkää ja imuria - ja juostuaan hetken ympäri kämppää kuin järkensä menettäneenä se lösähti sohvalle ja alkoi kapsuttaa naamaansa. Hetken kuluttua se katsoi hyvin hölmistyneenä, että mikäs kapistus tuossa mun naamalla on ja rupesi pureskelemaan omaa jalkaansa. Fiksu koira.

Odotan innolla viikonlopun reissua Charlestoniin...

Siitä lähtien kun Pauliina lähti kotiin viikko sitten, mulla on ollut jokin järjetön Anna Sisäisen Teinisi Näkyä -vaihe meneillään. Vanhemmat on ärsyttäviä, pikkusisarukset on ärsyttäviä ja minä itse kaikkein ärsyttävin. (Onneksi on terapiakoira ja linnunpesä ulko-ovessa, linnunpoikaset on niin hassuja rääpäleitä ettei voi olla hymyilemättä kun kulkee siitä ohi...) Tuntuu että aika täällä valuu ihan hukkaan, että ihan liian pian loma loppuu ja pitää ruveta stressaamaan töistä ja Raumalla asumisesta ja muusta, ja silti samaan aikaan melkein toivoisin että olisin jo Suomessa. Pääsisi pois tästä turhauttavasta ei-minkään tekemisestä ja siitä tunteesta että koko ajan pitää olla kivaa ja ihanaa (eihän lomalla saa olla tylsää...?) tai paniikinomaisesta vielä-pitää-ehtiä-tätä-ja-tuota suunnittelusta, kun tämä ehkä mahdollisesti saattaa olla viimeinen kerta täällä.

Omistuista tajuta, että kaksi vuotta meni näin nopeasti ja että oikeastaan toivoisin että voisin vieläkin palata tänne uudestaan ja uudestaan. Silti, kahdessa paikassa eläminen on todella uuuttavaa, varsinkin kun koko ajan haluaisi olla molemmissa yhtä aikaa... Nyt juuri yritän väkisin pakottaa itseni keskittymään siihen, että tosiaan oon täällä, enkä haikaile vielä kesää Suomessa, kun se kyllä tulee aikanaan, halusin tai en, kun taas tänne ehkä palaan vielä ensi talvena ehkä en. Ylipäätään mua ärsyttää itsessäni se, että koko ajan joko tiedostaen tai tiedostamattani odotan jotain muuta ja uutta. En osaa keskittyä siihen mitä juuri nyt tapahtuu. Vaikka eihän täällä tietysti kauheasti mitään tapahdu (siitä turhautuminen), mutta kai sekin on ihan arvokasta sinällään. Ja onneksi mulla on iso kasa romaaneja ja takapihan patio ja aurongonpaiste.

Tulipas sekava selostus. Tervetuloa mun pääni sisälle!

Matkalle

 Tähän asti en kauheasti ole jännittänyt (paitsi taksin soittamista), mutta nyt mietityttää miten elän seuraavat kymmenen tuntia :/ Siitä seuraavat yli 20 tulee ehkä olemaan vielä hirveämpiä, mutta ainakaan ei tarvitse panikoida sitä, ettei ole kaikkea tarvittavaa mukana. Jos ei ole, ei ole. Passi on joka tapauksessa enkä kauheasti muuta tarvi loppujen lopuksi. Ahh, Amerikka ja kesä ja koti odottaa :)

Mun matkalaukku on hämmentävän tyhjä, vaik se varmaan painaakin ihan kamalasti koska totta kai mulla täytyy olla viidet eri kengät ja neljä romaania mukana (sekä unkarin kirjat, kun sain vielä viimeisen kotitehtävän tänään). Musta tuntuu että mulla oli Norjassakin enemmän tavaraa... Tosin kuoropuku ja erillinen juhlapuku iltajuhlaa varten vie yllättävän paljon tilaa rinkassa. Mietin juuri, että siitä on kaksi viikkoa kun lähdettiin sinne, ja tavallaan ihmettelen mihin kaikki aika menee mutta toisaalta kahden viikon takainen elämä tuntuu kuuluvan ihan eri elämään, ja ainakin eri vuodenaikaan. Silloin oli vielä kevät ja opiskeluja ja rutiineja, sitten tuli Norjan matka joka kului jonkinlaisessa superväsyneessä hysteria-/adrenaliinihiprakassa ja sen jälkeen oon vain yrittänyt kuluttaa aikaa ja hoitaa välttämättömiä askareita. Juuri nyt kaikki alkaa olla hoidossa (tai niin ainakin itselleni väitän), joten enää voin kuluttaa aikaa huomisaamuun asti. Siitä eteenpäin en oo kauheasti suunnitellut. Äiti tosin on, munkin puolesta :)

Kuukauden päästä sitten lähden Raumalle kesäksi, ja oon siitä paljon innostuneempi nyt kun olisin osannut edes odottaa. Ärsyttävää tietenkin, kun ei ole ketään kavereita viikolla lähellä, mutta mulla on myös aika pitkät työpäivät, joten en varmaan muutenkaan ehtisi paljon ketään näkemään muuta kuin viikonloppuisin. Jännittää mukavalla tavalla päästä tutustumaan uuteen kaupunkiin ja aloittaa "tyhjästä". Aion kokeilla kuinka vähällä tavaralla on mahdollista pärjätä :D

Joo, enää 8 tuntia ja 39 minuuttia siihen et taksi tulee.