Marraskuu

Näin viime yönä baarin jälkeen tähtiä. Niitä sellaisia oikeita (vaikka meinattiinkin Leenan kanssa jäädä Keskustorilla joidenkin nyrkkeilijänuorukaisten jalkoihin...). Jouduin sitten tosin juoksemaan melkein koko matkan pysäkiltä kotiin, kun oli niin hirmu kylmä. Asfaltti oli kuurasta ihan tahmea ja tuntui koroissa suunnilleen samalta kuin jos yrittäisi juosta baarin lattialla.

Oli onnistunut ilta, muiltakin osin :) Kaipasin jotain tuollaista pitkästä aikaa, vaikken sitä tiennytkään, kun oli liian kiire olla kiireinen ja väsynyt. Ehkä sitä nyt taas jaksaa paremmin ensi viikon.

Täydellisyyden

Mä elän tällaisia päiviä varten! Aamusta iltaan pieniä (ja isompiakin) onnellisia sattumuksia ja ilahduttavia asioita toistensa perään!

Ensinnäkin, pesukone toimii taas. Aamulla korjaajasetä kävi katsomassa konetta, noin viidessä sekunnissa määritti vian ja vieläpä korjasi sen sinä aikana kun mä selvitin viikon tiskivuoren. Mun kämppis juuri avautui helpottuneena kun sillä ei olisi ollut enää yksiäkään puhtaita sukkia, ja mun omakin pyykkikorini on tursuillut yli jo kolmatta viikkoa...

Kun tämä oli poissa päiväjärjestyksestä, saatoin lähteä yliopistolle nauttimaan siitä, että aurinko paistoi kuin parhaimpanakin kesäpäivänä ja erityisesti siitä, että mulla oli yksi ainoa luento ja sekin vasta viideltä. Sitä ennen ehdin istuskella suihkulähteen reunalla, yliopistoruokalassa sekä useamman tunnin kahvilassa maailmaa parantamassa (tai siis paheksumassa)... Mun luento kuuluu sellaiseen sivuainekokonaisuuteen, johon ilmoittauduin ihan randomilla kun meidän assarilta oli tullut siitä mainos sähköpostiin. Kahden luennon jälkeen voin sanoa, että tää on ehkä paras spontaani päätös mitä oon aikoihin tehnyt! Tiistain luennolla meillä on japanilainen opettaja, ja nyt tällä torstain "harjoitustunnilla" transsilvanialainen Radu, jonka nimi (osuvasti) kääntyy englanniksi sanalla gay... :) Noi tunnit on jotain ihan parasta, juuri sellaista mitä kuvittelin aikaisemmin että yliopistolla olisi. En oikein osaa selittää, mutta oon tosi innoissani!

Illalla (kun kävelin jotenkin kummasti vastavirtaan, Yo-kylästä suorastaan virtasi porukkaa kaupunkiin päin rempseissä tunnelmissa) sain kylmiä väreitä siitä miten kaunista oli juuri auringon laskiessa. Yritin imeä itseeni mahdollisimman paljon värejä, taivaan vaaleanpunaista ja sinistä ja puiden keltaista ja oranssia, sekä hieman jo ylikypsän puutarhan tuoksua ja iltailman raikasta viileyttä, koska tiedän, että tuun kaipaamaan syyskuuta sitten kun maailma on taas harmaa kaikissa sen eri sävyissä ja tuoksuu korkeintaan (parhaassa tapauksessa) pakkaselta.

Kotona odotti vielä yksi ihana yllätys, kun olin saanut sähköpostiin viestin Idmanin säätiöltä: sain 2000 euron apurahan!!! Tähän ei kaiketi ole enää mitään lisättävää...

Jean piti meille tulkkauksen taustatietoustunnilla testin ajankohtaisista tiedoista. Mä olin ihan aikuisten oikeasti seurannut uutisia viimeiset kaksi viikkoa tavallista tarkkaavaisemmin, katsonut ainakin yhdet uutiset päivässä ja yleensä vielä toiset joko TV5:ltä tai BBC:ltä, lukenut Hesarin joko netissä tai kämppikselle tulevan paperiversion ja kurkkinut silloin tällöin Le Monden nettisivuja ja jotain ajankohtaisohjelmia telkkarista. Luulin toisin sanottuna tietäväni mitä maailmassa tapahtuu. Osasin vastata suoralta kädeltä neljään kysymykseen kymmenestä. Eikä edelleenkään ole aavistustakaan, miten esimerkiksi JSN (Julkisen Sanan Neuvosto) olisi liittynyt johonkin päivän polttavaan... Tästä olisin vielä päässyt yli, mutta kun ruvettiin tarkistamaan meidän tekemiä listoja hyvän tulkin ominaisuuksista, monsieur katsoi asiakseen aivan erikseen kommentoida mun listaani. Mä luulin ensin onnellisena kirjoittaneeni jotain tosi fiksua, mutta sainkin julkisen puhuttelun siitä, ettei muistiinpanotekniikka ja pikakirjoitustaito ole sama asia. Toki, typerä virhe ja oon kaiketi ollut aika ajatuksissani tuota tehdessäni (kumma juttu), mutta silti tosi kilttiä huomauttaa koko ryhmän edessä, kun muiden listoja se kommentoi tyylillä :"Täällä joku on laittanut keskittymiskyky..." Tunsin itseni todella tyhmäksi, kun en selviydy maailman yksinkertaisimmasta tehtävästä möhlimättä jotenkin :/

Huoh, pienet on humanistin murheenaiheet. Nyt yritän selvittää mihin mun pitäisi soittaa että joku tulisi korjaamaan mun pesukoneen.

Ärrrrsytystä...!

Tähän asti tää päivä on mennyt oikein kivasti. Ja oikeastaan tää koko viikko ja viime viikkokin. Oon ehkä vähän stressannut, mutta se tuntuu pieneltä hinnalta siihen nähden, että oikeasti tuntee tekevänsä jotain kivaa ja hyödyllistä, ja vielä suunnilleen tuntee pitävänsä kaikkia lankoja käsissään. Kirjoitan ihan kaiken mitä pitää muistaa kalenteriini ja selaan sitä suunnilleen tunnin välein vain tarkistaakseni ettei mitään oo unohtunut (vessas viel muistan käydä ilman et sitä on päiväohjelmas). Tunnen itseni ehkä vähän neuroottiseksi, mut ei oo kuitenkaan ihan samalla lailla olo et olis hukassa kuin aikaisempina yliopistovuosina.

Takaisin tähän päivään. Mulla oli yksi ainoa luento, sekin vasta kahdelta iltapäivällä, mutta aloitin kouluhommat silti jo aamusta. Tein yhden unkarin ja yhden ruotsin käännöksen raakaversiot, luin vähän eteenpäin ruotsin kirjallisuuskurssin monistenivaskaa, kävin kirjakaupassa kyselemässä unkarin sanakirjoja (uusi painos ilmestyy kuulemma pian) sekä otin selvää yhden ranskan kurssin esitelmän taustamateriaaleista Signumin kirjastolla. Se mun luentoni oli unkarin keskustelukurssi, ja viikko sitten olin valmis itkemään tunnin jälkeen, kun tunsin itseni aivan jälkeenjääneeksi kun en tajunnut varmaan edes kymmenesosaa opettajan puheesta. Nyt Ildiko (unkarilainen harjoittelija joka siis pitää tota kurssia) oli ehkä oivaltanut meidän tason, tai sit olin onnistunut vähän aktivoimaan sanavarastoani, koska pystyin ihan seuraamaan tuntia ja jopa osallistumaan :) Oli siis hyvä fiilis jo tässä vaiheessa, saatika illan lenkin jälkeen.

Hieman taustaa valottaakseni, olin viikko sitten tiistaina kuoron ständillä edustamassa uusille opiskelijoille tarkoitetuilla messuilla, ja meidän vieressä oli rekrytoimassa lisää jäseniä Turun akateemiset suunnistajat, eli Ol-ut, ja jotenkin siinä päädyin niiden kanssa juttusille ja päätin mennä kokeilemaan. Oon ollut vähän yhteisliikuntakammoinen koulun liikuntatuntien jäljiltä, mutta noiden porukka vaikutti sen verran rennolta, että uskaltauduin eilen ekoihin treeneihin - tosin lähinnä sen ansiosta et Ella lähti mukaan! (Olisin varmasti jänistänyt siinä vaiheessa kun seisoin sateessa Assarin katoksessa vähän ennen neljää ja bongasin ohi trikoissa ja maila kädessä juoksevia poikia, jos en olisi sopinut tapaavani Ellaa siinä...) Eilen pelailtiin sählyä (tai sähläiltiin, miten vaan) ja tänään oli vuorossa tunnin lenkki, jota olin kammoksunut jo silloin kun siitä ekan kerran kuulin. Mä kuitenkin juoksin ihan koko matkan, vaiks lopussa vähän rupesi silmissä pimenemään. Todella voittajaolo!

Nyt kuitenkin ärsyttää, kun piti mennä käymään meidän ainejärjestön fuksiaisissa, mutta mulle tehtiin tuplaoharit!!! Ehkä oon nössö, mut Lyniin yksin meneminen olis liian ekstremeä mulle. Ei nyt sillä, että Kääntiksen bileet mitään Vuoden Tapahtumia olis, olis vain juuri nyt ollut fiilistä lähteä... Tietysti mun kannattais käyttää tää ilta hyödykseni, ja esim valmistautua siskoni vierailuun tai tehdä vähän kouluhommia etukäteen valmiiks, mutta kun... Toinen asia, joka hiukan ahdistaa on tosiaan tuo Vilman vierailu. Vaiks itse kutsuinkin sen, oon silti ihan palasina kun oon miettinyt miten repeän viihdyttämään sitä ja hoitamaan kaikki mitä viikonloppuna pitää. Ja oikeastaan, mitä pidemmälle tätä kirjoitan, sitä enemmän musta alkaa tuntua et oon ihan hölmö kun edes murehdin jotain tällaista :) Nyt mulla säästyy rahaa kun en mee baariin, ja huomenna jaksan virkeänä heti aamusta ruveta säätään! Vilmakin on ihan kiltti ja sisäsiisti, eiköhön se välillä osaa olla ilman mun apuakin...

Eli loppujen lopuksi pitäisi kai vaihtaa otsikko? Ärsytti kun aloitin, mut ei enää...

Luksus-arki

Syksyn ekat luennot on takana, ja mä oon sopivasti pienessä huppelissa. Oltiin kuoron kanssa laulamassa pari biisiä kauppakorkeayhdistyksen (taijokuvastaavaihansama) syksyn avajaisissa ja sen jälkeen oli tietenkin kuohuviinitarjoilu, ja sellainen pieni viaton lasillinen tekee kyl tehtävänsä kun edellinen ateria on kuusi tuntia aiemmin nautittu aamupuuro... Muutenkin olotila on huomattavasti vähemmän lannistunut kuin mitä olisin odottanut Yvesin luennon jälkeen. Mä tajusin siellä asioita! Yves vaikutti inhimilliseltä! Ehkä sen taktiikka on olla ihan hirveä ekavuotisille niin jäljelle jää sit vain tosi motivoituneita opiskelijoita...? Mulla ainakin on (vielä tässä vaiheessa) ihan huikeasti motivaatiota tätä syksyä varten, nyt kun päivät pitkästä aikaa on muutakin kuin aivotonta löllymistä yhdessä ja samassa pisteessä kunnes kello antaa luvan nousta ja mennä kotiin jatkamaan samaa velttoilua.

Oon vähän hukassa rutiineista (mikä tää on? ai laukku, ja mitäs tänne sit pitikään laittaa...? ei ainkaan eväitä, koululla kun on sellainen nerokas keksintö kuin ruokala... onks mul jossain tyhjää paperia? aargh). Tavallaan ihan hauskaa, ainakin kun ekalla viikolla on vielä ihan luvallista olla vähän pihalla. Ehkä mä taas jossain vaiheessa saan kiinni siitä rytmistä, et muistan missä välissä on hyvä käydä kaupassa tai tehdä läksyjä tai mennä kaupungille tai syödä tai nukkua... Sitä ennen aion vain vielä muistaessani nauttia siitä luksuksesta että mulla on SÄNKY ja MATTO lattialla ja sen sellaista, mitä ehkä saattaisi pitää itsestäänselvänä.

Nyt aion olla ahkera opiskelija ja ottaa selvää siitä mikä on pierre de Rosette.

Vielä on kesää jäljellä...

...tosin onneksi vain kolme viikkoa, eli tarkemmin sanottuna neljätoista työpäivää! Rakastan elokuuta ehkä eniten kaikista kuukausista, siinä on tietty uuden alun tuntu. Nytkin, vaikkei kesä varsinaisesti olekaan kovin helteinen ollut, aiheuttaa sateenraikas ilma ja elokuulle ominainen, voimakas tuoksu mussa kovin epäluonteenomaisia energianpurkauksia. Oon aina yhtä innoissani uuden lukuvuoden alusta ja lukujärjestyksen suunnittelemisesta, vaikka tänä vuonna ei ehkä olekaan ihan sama fiilis kuin aiemmin, kun joudun vaihtamaan työt opiskeluun aika lailla lennossa. Koko kesän oon sinnitellyt viikko kerrallaan ja odottanut sitä autuasta hetkeä kun saan palata takaisin Turkuun. Nyt kun mietin mitä kaikkea on tapahtunut, alkaa tuntua ettei mun kesäni oikeastaan yhtään hullumpi ollutkaan! (Kumma kun sitä ei ikinä osaa arvostaa silloin tapahtumahetkellä...)

Muutamia mun kesän parhaita asioita/kohokohtia on olleet:

*Työt. Vaikka jatkuvasti valitan kaikesta mikä liittyy aikaisiin aamuherätyksiin ja varsinkin Raumalla asumiseen, en silti olisi varmaan mistään voinut saada parempaa työpaikkaa kuin tämä. Saan puhua kieliä, tehdä ihan oikeita töitä (tällä hetkellä MÄ koulutan mun seuraajaa tuohon hommaan :D) ja joudun jatkuvasti todistamaan itselleni että ihan aikuisten oikeasti osaan ja pärjään. Se tuottaa suurta tyydytystä joka kerta.

*Random-viikonloput. Mm. se kerta kun matkustin Turun kautta Helsinkiin osallistuakseni partiobileisiin Pitäjänmäessä ja käydäkseni Hannan kanssa kahvilla, tai se kun kaksi viikkoa sitten lähdin Kupittaanpuistoon ottamaan aurinkoa joskus ennen puoltapäivää ja lopulta kotiuduin puoli viisi aamulla ja olin siinä välissä ollut baarissa pyyhkeeni kanssa (ja löysin kämppikseni laittamasta ruokaa :SSS)...

*Kotona mähöily. Tätäkin osaa arvostaa, kun ei pariin vuoteen oo saanut sitä harrastaa. Onko parempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua kuin löhötä siskon kanssa naapurien vanhassa ylirumassa sohvassa katsomassa Jimin remonttiohjelmia (paremman tarjonnan puutteessa) ja päättää sitten että oikeastaan nyt on aika hyvä hetki leipoa sämpyliä? Myös viime viikonloppu mummulassa oli kaikessa sukulaispaljoudessaan aika nostalginen. Paikalla oli meidän perhe kokonaisuudessaan (isikin on nyt Suomessa vähän aikaa; ens viikol se menee käväisemään Jenkkeihin mut palaa jo lauantaina :P), mummu tietenkin sekä mun setä ja täti ja erittäin pian syntyvät kaksoset! Lauantaina Vilman juhlien ja saunan välissä käytiin "kävelyllä" eli syömässä mustikoita rantatien varresta ja kastamassa varpaat Saimaaseen. Vähän aikaa oli taas kiva olla mummun ja äitin pikku-Anna, jolle laitettiin viikon eväiksi Raumalle täytekakkua, pikkuleipiä ja suklaata (ilmeisesti ne arveli et mun loput työpäivät sujuu jotenkin mukavammin pienoisessa sokerihumalassa...).

*Suomessa olo. En oo moneen moneen vuoteen ollut ihan koko kesää Suomessa, ja oon tavallaan nauttinut kauheasti siitä, ettei tarvi stressata siitä, onko kivaa tai rusketunko. Etelänlomalla molemmat on nimittäin välttämättömiä, mutta jos on koko kesän töissä, niistä tuleekin vain mukavaa ekstraa... (Tavallaan oon aina inhonnut meidän äidin pessimisti-ei-pety-elämänfilosofiaa, mutta kuulin juuri radiosta että tanskalaiset on maailman onnellisin kansa tutkitusti sen takia ettei niillä ole kovin suuria odotuksia minkään suhteen :/)

Ylipäätään oon tänä kesänä osannut iloita paljon pienemmistä asioista, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin. Tällainen asennoituminen ehkä vähän taistelee mun aikaisempaa kunnianhimoani vastaan - oon alitajuisesti koko ajan halunnut että asiat olisi jotenkin paremmin kuin ne onkaan, tai ainakin ajatellut että mun pitäisi vähintäänkin pyrkiä siihen parempaan. Lukioaikaan se oli yksinkertaista, mulla oli tavoitteena muuttaa omaan kämppään ja päästä opiskelemaan Turkuun. Molemmat toteutui, mutta sen jälkeen on ollut vähän hankalampaa keksiä mitään tarpeeksi konkreettista tavoitetta. Oon keskittänyt tyytymättömyyteni siihen, että mun kämppä ei ole niin kiva kuin se voisi olla tai etten tee jatkuvasti tarpeeksi kivoja, neroja ja ikimuistoisia asioita... Arki on kuitenkin useimmiten aika tasapaksua ja mitäänsanomatonta, mikä saa mut tuntemaan oloni suunnattoman turhautuneeksi ja ajattelemaan että koko elämä valuu ohi ennen kuin huomaankaan ja sitten loppujen lopuksi onko silläkään mitään väliä? Enkö mä ole aika yhdentekevä osa maailmankaikkeutta, ei mun tarvitse ratkaista maailman epäoikeudenmukaisuuksia tai edes viettää häikäisevän, kadehdittavan upeaa elämää tai tehdä aina oikeita, eettisesti ja moraalisesti hyväksyttäviä päätöksiä. Oon todella kyllästynyt siihen, että joka puolelta tulvii erilaisia sääntöjä ja ohjeita siitä miten tehdä elämästä parempaa, elämisenarvoisempaa tai merkityksellisempää. Ei niiden kirjoittajat taatusti tiedä mitään sen parempia vastauksia olemassaolon merkitykseen kuin minäkään, joten miksi mun pitäisi kuunnella niitä...?
Ja koska mulla juuri nyt on sellainen olo, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä, mun turhautumiseni loogisesti on hiukan hellittänyt. Voin yhtä hyvin olla katsomatta asioita niin mustavalkoisesti, lakata miettimästä mitä mun PITÄISI tehdä tai miten olla, ja olla vain niin kuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Tällaisen hetkellisen tasapainoisuuden puuskassa oon tänä viikonloppuna repinyt ihan suunnattomasti mielihyvää esimerkiksi siitä, miten kivasti mun uusi Mymmeli-mukini sopii yhteen sekä mun oranssin että turkoosin voileipälautasen kanssa (onko mielihyvä sitten tavoittelemisenarvoista elämässä? oonko kamala materialisti, kun tunnen omistamiseniloa kun mulla on kauniita tavaroita ympärilläni?), tai siitä miten kiva on loikoa kolme tuntia heräämisen jälkeen omassa vuoteessa kahvikupin, aamiaisen ja kämppikseltä "lainatun" hesarin kanssa... Tuntuu siltä, että olen kesän aikana vihdoin oppinut hiukan kuuntelemaan itseäni ja tuntemaan oman jaksamisen rajat paremmin. Vaikka haluaisin jälleen kerran valita kaikki kurssit opinto-oppaasta, tiedän myös että suurin osa menettää hohtonsa ekan luennon jälkeen, eli oikeastaan voin yhtä hyvin tehdä kohtis järkevän lukujärjestyksen, jonka voin kunnialla toteuttaa ja tunkea väliin myös jotain pientä kivaa ja ehdottoman ei-järkevää.
Tiedän kuitenkin myös, että jossain vaiheessa tämä tasapainoisuus väistämättä unohtuu (toivottavasti ei sentään pysyvästi...) ja istun huoneessani parkumassa sitä että on miljoona asiaa mitkä PITÄISI jonkin näkymättömän pakon edessä tehdä, ja sittenkin kun oon siivonnut ja puuhannut ja laittanut kaiken mahdollisimman täydelliseksi, on yksinäinen ja tyytymätön olo. Nyt, kun töiden takia vapaa-aika on kovin selkeästi rajattua, siitä on helpompi nauttia, kun taas opiskelun alkaessa tiedän käyttäväni ison osan ajastani vain hommien tekemisestä stressaamiseen, mikä on ehkä maailman turhinta, mutta oman itsekurini tuntien myös aika väistämätöntä...

Kaikesta huolimatta aion pian alkaa hamstrata kynttilöitä Indiskasta ja odottaa pimeneviä iltoja (vielä yksi asia, jota elokuussa odotan) sekä Turkuun paluuta, ja ennen kaikkea suunnitella mahdollisimman stressitöntä syksyä. (Ja miksi mun mielestä suunnitella ja stressitön tuntuu jotenkin luonnottomilta samassa lauseessa...?)



Ah, tätä paatoksen määrää (luin koko merkinnän läpi). Nyt lähinnä turhauttaa se, etten osaa mahdollisimman tyydyttävällä tavalla kuvata sitä miten välinpitämätön olo mulla on. Yleensä mietin koko ajan ihan paineessa, toiminko, tunnenko tai ajattelenko niin kuin mun kuuluu, mutta nyt on hämmästyttävän helpottunut olo kun tuntuu, ettei mun tarvitse kysyä keneltäkään lupaa voidakseni vain tuntea mielihyvää siitä kaikesta kauniista mitä mun elämässäni on...

Perjantai

Ihan tappavan kuuma. Ja tietenkin sinä päivänä kun olen ensimmäisiä kertoja yksin toimistolla, ja pitäisi saada jotain aikaan. Joka kerta kun laahustan pihan poikki vessaan, kiroan sitä etten ole jossain vilpoisella nurmikolla loikoilemassa hyvän romaanin ja mansikkarasian kanssa... Eilen iltapäivällä, kun olin jo luovuttanut tehokkuuden suhteen ja odotin vain että Sini tulis heittään mut bussipysäkille, Didier (joka vietti koko alkuviikon Pariisissa) pyyhälsi paikan päälle ja arvioi tilanteen noin puolessa sekunnissa: avonainen kirja pöydällä, netti päällä ja puhelin kädessä. Kahvikupin olin jo sentään ehtinyt huuhtoa ja laittaa syrjään. Hetken sain kelata ennen kuin sain ranskankielisestä puhetulvasta mitään tolkkua, mutta sit oivalsin että se haluaa tietää mun arvioini siitä, kuinka suuren osan ajastani täällä käytän ihan itse työntekoon. Ja mikä maailmassa mut sai täysin rehellisesti arvioimaan et ehkä 50%...? (Mikä mut sai kuudennella luokalla möläyttämään bussikuskille et oon kakstoista, kun se halus tietää et saanko oikeasti matkustaa lastenlipulla? Täytin sitä paitsi vasta seuraavalla viikolla :/ Sinne meni sen viikon karkkirahat) No ei kai täs muuten mitään ongelmaa, en mä voi tehdä töitä jos niitä ei ole, mut nyt Didier tietysti keksi et sillä on "un petit boulot" mulle. Joo-o. Aamupäivä meni siihen, ja nyt kun pitäis saada normaalit hommat tehtyä, valun tuolissani reippaana ja ryhdikkäänä kuin fletkumato.

Kesä Suomessa on tietysti hirveän kiva, varsinkin tällä säällä, mutta aivan erityisen kiva olisi jos jaksaisi töiden jälkeen nauttiakin siitä. Eilen olin Kaisan ja sen vanhempien kanssa kesäteatterissa - ensimmäistä kertaa elämässäni! Ihan huippua, täydellinen ilma, merimaisema ja lava maatalon takapihassa pienen rinteen alla :) Muita kesäjuttuja oon tehnyt sen verran että oon käynyt iltatorilla pölhästelemässä ja maauimalassa jäätymässä kymmenenvuotiaiden seassa. Sitten äkkiä tajusin et nyt on jo heinäkuu, kesä on jo täällä eikä vasta tulossa niin kuin koko ajan kuvittelin. Pitää ehtiä viel vaiks mitä... Mut silti kauhean helpottavaa et pian kesä (ja sen myötä myös työt) on puolessa välissä.

Huomenna Helsinki ja fête nationale française.