It's the most wonderful time of the year

Minä sitten niin tykkään tästä loppuvuoden juhlakaudesta ja varsinkin joulusta! Meillä bailaus aloitetaan Maximen synttäreistä, joita seuraavat omani vain neljä päivää myöhemmin ja sitten yleensä tiivistä tahtia pikkujoulut, itsenäisyyspäivä, joulu ja uusi vuosi. Kiirettä siis pitää.

Tänä vuonna sain jonkun reippauspuuskan jo hyvissä ajoin marraskuussa (mahtoi liittyä niiden M:n synttäreiden järjestelyyn) ja oon fiilistellyt ihan antaumuksella jouluvalmistelujen kanssa. Aamut ovat alkaneet kardemumman tuoksuisella kahvilla kynttilöiden palaessa ja joululaulujen raikaessa soidessa taustalla. Näpräsin meille myös joulukalenterit, joskaan kaikki ei mennyt ihan niin kuin strömsössä... Kävin ostamassa omaa kalenteriani ja yleistä joulufiilistä varten valmista kaupan piparitaikinaa pappilasta, koska viime vuotinen oma yritelmäni tehdä taikinaa ei oikein onnistunut ja piparit korventui kivikoviksi korpuiksi alta aikayksikön (vika taisi olla belgialaisessa siirapissa). Viitisen euroa köyhempänä ja kotimatkalla likomäräksi kastuneena ryhdyin onnellisena leipomapuuhiin... kunnes muistin, etten omista yhtä ainoaa muottia. Tuli sitten pyöreitä (vesilasilla muotoiltuja) ja sydämenmuotoisia (tähän juuri vapaalla kädellä kykenen) pipareita... :D Seuraavan pettymyksen kohtasin, kun taikina haisi aivan kummalliselta ja ummehtuneelta, eikä paistaminen ihan hirveästi parantanut asiain tilaa. Kyllähän ne nyt etäisesti maistuu pipareilta ja joskus kalenterin ohi kulkiessa haistaa etäisen mausteisen tuoksun, mutta ensi kerralla ehkä voisin tarkistaa päiväyksen kun ostan jotain Suomi-tuotteita pappilasta. Tai menen Ikeaan ja ostan suoraan Anna's pepparkakoja!

Annan kalenteri

Maximen kalenteri

Muita takaiskuja mainitakseni tämän vuoden hyasintit eivät tuoksuneet yhtikäs miltään (miten se on edes mahdollista...?) ja Maxime ei ole ollut lainkaan vaikuttunut joulukalenteristaan. Tai mun joulusoittolistasta. Pyh, sanon minä, ja sytytän kolmet jouluvalot välkkymään musiikin tahdissa!

***

Työpaikan pikkujouluissa oli tänä vuonna teemana venetsialaiset naamiaiset, ja vaikken itse lähtenytkään irrottelemaan täyspitkien iltapukujen ja muiden hörsellysten kanssa, myös Halvan ja Mauttoman antimilla pääsi suht pitkälle. Ja olipa vaan kiva laittautua kaikessa rauhassa ja tanssahdella aamuyöhön asti tietäen, ettei tällä kertaa tarvi itse raahautua seuraavana päivänä krapulaisena siivoamaan kaljalta haisevaa juhlapaikkaa! :D

Piirrettäköön rasti seinään, sillä mun tukka oli KIHARALLA ja se myös pysyi kiharalla koko illan!

Kaikki tämä puuhaaminen ja juhliminen vaati kuitenkin veronsa, ja kaaduin peräti kahteen otteeseen vuoteeseen flunssapotilaana. Eka tauti vei äänen melkein viikoksi ja oli muutenkin tuskastuttavan sitkeä pikku kiusa, seuraava taas nostatti kunnon kuumeen houreineen monta kertaa yhden vuorokauden aikana ja nyt jälkiaalloissa olen taas tukossa kuin kylppärin viemäri... Mutta josko tällä kertaa selviäisin jouluaaton tajuissani? :) Perinnehän tämäkin siis tavallaan oli ja kuuluu omana osanaan joulunalusaikaan.............. Sitä paitsi sain sairaslomaillessa luettua pari ikuisuusprojektia loppuun, katsottua Greyn anatomian ja Mad Menin tuoreimmat kaudet ajantasalle ja kaivettua kutimen taas tauon jälkeen esiin.

Mikä parasta, joululomaan on enää viisi päivää! VIISI työpäivää ja sitten saan tehdä ihan mitä huvittaa yli kaksi kokonaista viikkoa. En malta odottaa!

(Jos nyt saa ihan pikkuisen valittaa niin flunssien ja juhlimisen huomaa kyllä sitten läskin määrän räjähdysmäisestä kasvusta. Mutta pian koittaa tammikuu ja reipas, raitis elämä ;))

Kesälomalla, osa 4

Näihin maisemiin oli ihana herätä. Kesäkuun lopussa turisteja ei vielä ollut tungokseksi asti (paitsi saksalaisia joita oli joka jumalan paikassa - ja mulle tietenkin puhuttiin saksaa koska blondi = saksalainen), joten leirintäalueen edessä oleva ranta näytti aamu-uinnin aikaan tältä:

En ole ottanut juuri lainkaan kuvia Ulcinjissa, mikä kertoo lähinnä siitä, että täällä pääsin ihan kunnolla täydellisen rentoon kesälomatunnelmaan. Makoilin varpaat kuumassa hiekassa ja ahmin romaania (Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, voin suositella :)) heräten lähinnä välillä pohtimaan sellaisia asioita kuin menisinkö uimaan vai hakisinko jätskiä ensin.

Käytiin sentään kerran isolla kirkolla pyörähtämässä, toteamassa, että meidän ranta on paljon parempi. Ulcinj oli aika perus Välimeren rannan turistimesta: paljon ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Palattiin siis nopsaan takaisin omalle rannalle!

Kävimme toisena iltana syömässä Lonely Planetin suosittelemassa kalaravintolassa pienen ajomatkan päässä leirintäalueesta. 25 eurolla saimme pöydän täyteen aivan ihania herkkuja. Vieläkin lämmöllä muistelen sitä kalakeittoa ja varsinkin jälkkäriksi syötyä appelsiinisiirapissa uiskentelevaa lettua!

Lyhykäisyydessään Montenegron rannikolla oli ihanan leppoisaa rantalomailla. Paikalliset ovat ystävällisiä, hintataso edullinen ja ruoka hyvää. Mitä muuta voi ihminen kaivata?

Montenegrossa viivyimme peräti kolme yötä (tai siis neljä, se vuoristoyö mukaan lukien). Minä olisin ihan mielelläni ankkuroinut ahterini sinne valkoiselle hiekalle vähän pidemmäksikin aikaa, mutta Maximella poltteli aika nopsaan jo päästä tien päälle taas. Kyllä muakin aina välillä hieman stressasi jäljellä olevien ajopäivien pituus, joten matka jatkui kohti Kroatiaa.

Ensin kuitenkin pysähdyttiin pohjoisemmassa Kotorinlahdella ihailemaan maisemia ja yövyttiinkin Montenegron vika yö siellä, ihan meren äärellä tälläkin kertaa. Maisemat Kotorinlahdella olivat upeat niin kuin odottaa saattaa, kun turkoosia merenlahtea ympäröivät vuoret joka puolelta, mutta samasta syystä tiet olivat myös tosi ruuhkaiset ja joka paikassa jotenkin hirveän ahdasta. Käväistiin pienellä kävelyllä itse Kotorissa ja sen linnoituksessa, mutta ajeltiin sitten nopsaan eteenpäin väljemmille vesille.

Huokeasta hinnasta huolimatta emme pysähtyneet kissamuseoon. Arvatkaa, kuka ei halunnut?

Perastin kylän edustalla on kaksi pikkuista saarta, joista toinen (tuo litteämpi) on yli viisisataa vuotta vanha tekosaari. Ihan käsittämätöntä, että jollekin tuli mieleen rakentaa saari ja sen päälle kirkko keskelle merta ilman mitään nykyaikaista tekniikkaa. (No niin, piti käydä virkistämässä muistia wikipediassa: tarina kertoo, että paikalliset merimiehet löysivät merestä kiven päältä Neitsyt Marian kuvan heinäkuun 22. päivänä vuonna 1452. Onnistuneen merimatkan jälkeen he kävivät tämän jälkeen aina heittämässä kiven samaan paikkaan, ja lopulta paikalle muodostui pieni saari. Yhä edelleen paikalliset ajavat veneillään saaren luo heinäkuun 22. päivän iltana ja heittävät kiviä sille suurentaen näin saaren pinta-alaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...)

Vika yö Montenegrossa yövyttiin ahtaalla pikku leirintäalueella ihan meren äärellä. Söimme illallista leirintäalueen yhteydessä toimivassa ravintolassa, jossa myös (tottahan toki) näimme illan jalkkismatsin. Kävi sitten ilmi, ettei kylässä mitään muita palveluita ollutkaan yhtä pikkuruista hotellia lukuunottamatta. Kylänraitti oli asvaltoitu vastikään ja toisessa päässä sitä näyttiin rakentavan kuumeisesti, eli ilmeisesti turismista oli täälläkin tekeillä pelastus uinuvalle kalastajakylälle. Toistaiseksi oli kuitenkin sen verran kuollutta, että yksi yö täällä oli meille enemmän kuin riittämiin.

Kesälomalla, osa 3

Jäimme viimeksi ajelemaan Serbiasta kohti matkan varsinaista määränpäätä ja kohokohtaa, eli Montenegroa. Belgradin jäätyä taakse tiet muuttuivat hyvin nopeasti kapeiksi, kuoppaisiksi ja välillä jopa kokonaan rankkasateiden poishuuhtomiksi. Onneksi emme olleet ihan pahimpaan tulva-aikaan liikkeellä, sillä nyt poliisit olivat ehtineet jo järjestellä liikenteen turvallisille reiteille.

Pysähdyimme syömään keskelle ei-mitään, kun bongasimme tien mutkassa parkkipaikan ja kyltin joka viittilöi järven rantaan. Sieltä löytyi hauska (ja vähän pelottava) ponttoonien päälle rakennettu kelluva ravintola. Meidän viereisessä pöydässä istui pariskunta kahden lapsensa kanssa, ja korvaani tarttui se, että molemmat vanhemmat puhuivat lapsille englantia, vaikkei se kuitenkaan selkeästi ollut heille kummallekaan äidinkieli. Tuhahtelimme paheksuvasti Maximen kanssa tälle toimintatavalle ja saatoimme siinä muutaman sanankin vaihtaa aiheesta - ranskaksi ja tietenkin ihan normaalilla puheäänellä - kunnes kävi ilmi, että perheenisä on ranskalainen. Hups. Juttelimme heidän kanssaan jonkin aikaa, ja kävi ilmi, että isä on töissä jossain öljyhommissa ja perhe on asunut Djiboutissa ja Arabiemiraateissa ja en edes enää muista missä muualla, minkä vuoksi perheen kieleksi oli valikoitunut englanti. Toki myös siksi, että lasten äiti oli serbialainen ja vanhemmat puhuivat englantia keskenään. En silti vaan ymmärrä, miten joku voi valita puhua lapselleen kieltä, joka ei itselle ole millään tavalla luonteva...

Illansuussa hurautimme rajan yli. Tai siis hurautimme ja hurautimme, seisoimme nimittäin pienessä kolmen auton ja lehmälauman (miksi en koskaan muista, miksi niitä sanotaan? ryhmä, jengi, porukka?) ruuhkassa jonkun tovin ennen kuin pääsimme passintarkastuksen kautta jatkamaan ajoa näissä huikeissa maisemissa.

Maxime olisi halunnut ajelemaan vaijerilla tuon kanjonin yllä, mutta "harmi" kyllä, aika ei riittänyt. Ihan hullun hommaa. Mähän en melkein uskaltanut seistä tuolla sillalla, ja yli ajaessa suljin silmät. Siinä kohtaa tosin Maximeakin pelotti jo vähän :D

Määränpäämme oli Durmitorin kansallispuiston reunamilla sijaitseva Zabljakin kylä (kaupunki?), joka ainakin vielä kesäkuun lopulla oli tosi hiljainen paikka. Turisteja selkeästi odoteltiin saapuvaksi, koska meidän perään lähti maasturillaan joku paikallinen jeppe joka kiilasi viereen kun pysähdyimme lukemaan karttaa, ja tarjosi heti jotain lomamökkiä vuokralle. Päädyimme kuitenkin etsimään matkaoppaan mainostaman leirintäalueen ja se oli hyvä päätös se.

Meidät otti vastaan todella sydämellinen perhe, joka varusteemme nähtyään passitti meidät heti (aivan käsittämättömän edulliseen) sisämajoitukseen hellyttävän mummolamaiseen kotitaloonsa. Tupaantuliaisina tarjottiin reilu ryyppy kotitekoista rakijaa ja runsas lautasellinen juustoa ja leikkelettä. Epäilin hieman Maximen ajokuntoa tämän vieraanvaraisuuden jälkeen, mutta kävimme kuitenkin rohkeasti hakemassa vielä kylän ainoasta supermarketista apetta, jonka sitten lämmitimme retkikeittimellä (vihdoin leiritunnelmaa!) leirintäalueen keittiöllä tuulen yltyessä myrskyisäksi ja vuorten peittyessä mustiin pilviin. Yöllä oli hyvä nukkua oikean katon alla lämpimässä sängyssä, kun ulkona alkoi sataa ropista.

Seuraavana aamuna päätimme retkeillä vuorilla, joskin todella surkealla kartalla varustettuna, eli mitään hirveän jännittävää vaellusta emme lähteneet edes yrittämään. Kävimme katsastamassa pienen vuoristojärven ja palasimme teitä pitkin autolle - saman ja paljon paremman vaelluksen olisi voinut tehdä ihan Grenoblessakin... Lähdimme siis jo ennen puoltapäivää ajamaan kohti rannikkoa.

Montenegro näyttää kartalla ihan pikkuruiselta, mutta matka-aikaa suunnitellessa on aina huomioitava se, että pohjoisosissa tiet kiemurtelevat vuoristossa ja näin ollen ajonopeus on aika matala. Me ajoimme ehkä kolmen sadan kilometrin matkaa Albanian rajalle ainakin kuusi tuntia.

Kohteenamme rannikolla oli eteläinen Ulcinj, jonka rantoja kaikissa oppaissa kovasti ylistettiin. Meillä oli parikin leirintäaluevinkkiä, joiden suhteen olin melko luottavainen, mutta todellisuus oli lopulta tosi karu. Eksyimme ensin ja päädyimme leirintäalueelle, jonka totesimme ihan kelvolliseksi, mutta matkaoppaan lupaamien vihreiden keitaiden perässä kävimme kiertämässä alkuperäiset ehdokkaat. Ensimmäinen oli tosi likainen ja rähjäinen, vessat ja suihkut aivan kauheassa kunnossa, eikä vessanpyttyjä missään. Toinen oli kaukana rannasta (toisin kuin mainoksessa lupailtiin), ison tien varressa ja siellä aivan parveili hyttysiä. Sain viisi puremaa sääriin sen parin minuutin aikana, mikä kesti todeta että palataankin siihen ensimmäiseen paikkaan.

 Sinne pystytimme telttamme mäntyjen katveeseen, näköetäisyydelle hiekkarannasta ja Adrianmerestä. Ensimmäisenä iltana uskaltauduimme vain nopealle uintiretkelle ja suihkun jälkeen rantabaariin syömään ja (kuka jo arvaa?) katsomaan jalkapalloa.

Onnelliset turistit :)

Bisou

Jotta ei menis ihan synkistelyksi elämä niin jaanpa teillekin tämän... ehm... helmen, jota Maxime hoilaili aamulla suihkussa. Oli pakko käydä katsomassa alkuperäinen video ja vetää aamukahvia vähän nenäänkin. Ihan karsea :D

Ranskalainen musiikki on jostain ihan omasta maailmastaan.

Kaikki on vinksin vonksin

Ei ole ollut oikein sanottavaa. Ei täällä, ei omassa päiväkirjassa, ei kasvotusten tai puhelimessa. Tai olisi, mutta koen kamalan vaikeaksi sanoa niitä asioita, jotka mielessä pyörivät. En halua kertoa negatiivisia juttuja, näyttää omaa pahaa oloa, purkaa sitä muihin ja vetää läheisiä mukanani mustuuteen. Ja sitten samaan aikaan ei millään voimat ja kiinnostus riitä raportoimaan puoliväkinäisesti kesälomasta, kun ajatukset pyörivät ihan muissa jutuissa.

Mutta totta kai sen huomaa, etten ole oma itseni. Totta kai vetäytymiseni huolestuttaa niitä, joiden seurassa vietän eniten aikaa. Totta kai kaikki olisi kaikin puolin helpompaa, jos kykenisin jotenkin sanallistamaan murheeni ja juttelemaan niistä.

Tuntuu jatkuvasti, etten riitä. Etten ole tarpeeksi hyvä, koska en jaksa ja pysty tätäkään vähäistä arjen taakkaa. Työni on suht helppoa yhdeksästä viiteen duunia, meillä ei ole lapsia, karvahanurin huolto vie viikossa ihan hävettävän vähän aikaa, enkä enää oikein edes harrasta mitään. Silti tuntuu, etten selviä edes tästä. Ei kiinnosta, ei huvita.


Sitten kuitenkin aina tulee jokin valopilkku pimeään, jokin projekti joka imaisee mukaansa, ja äkkiä huomaan, että jaksan ja pystyn vaikka mitä, jos vain päämäärä on riittävän motivoiva. Järkkäsin Maximelle yllätysbileet 30-vuotissynttäreiden kunniaksi ja pari viikkoa olin innoissani.  Siivosin, kävin kaupassa, piilotin ilmapalloja ja kaljaa vaatekaappiin ja kellariin, pihistin Maximen suihkun aikana sen puhelimesta numeroita ja tekstailin näppäimet sauhuten Ranskan kavereiden kanssa. Olin melkein unohtanut, miltä tuntuu olla jotain muuta kuin välinpitämätön.

Nyt takerrun rystyset valkoisina tämän reippaudenpuuskan rippeisiin. Pakotan itseni lenkille kerran viikossa, yritän muistaa syödä edes jotain järkevää, parhaani mukaan vähennän netissä roikkumista, kehitän pieniä kivoja projekteja lähiviikoille ja -kuukausille, jotta tulevaisuudessa olisi edes jotain kivaa, vaikka suurempi kuva ahdistaakin edelleen tosi rankasti.


Oikeastaanhan mulla on ihan tosi mukava elämä just nyt. Olen kokopäivätöissä, pystyn panemaan palkastani vähän sivuun mutta toisaalta myös tuhlaamaan reissuihin ja muuhun sellaiseen turhanpäiväiseen, mistä opiskeluaikoina pitkälti vain haaveili. Meillä on kiva asunto, vähitellen jo ihan mukava kaveriporukkakin täällä Brysselissä.

Huomaan vain vaativani itseltäni, että kaikki on ihan täydellisesti. Ihan kiva ei riitä. Mun pitää jaksaa imuroida, luututa, vaihtaa lakanoita, siivota vessaa, kokata, leipoa, juosta, jumpata, silittää, sisustaa, lakata kynsiä, pyykätä, ommella, parsia, meikata, kammata, pyntätä ja kaiken päälle vielä mielellään etsiä itselleni jotain mielekkäämpää työtä. Ja kuten ehkä arvata saattaa, en ihan kaikkea niin viimesen päälle jaksa koko ajan. Näin kirjoitettuna se tuntuu itsestään selvältä, mutta kun asiat pysähtyvät pyörimään oman pään sisälle, tuntuu ihan kohtuulliselta vaatia itseltään kaikkea yllävaadittua ja romahtaa kerta toisensa jälkeen, jos yksikin elämän osa-alue on laiminlyöty. En ole todellakaan mikään supersuorittaja perfektionisti, vaan pikemminkin lakkaan yrittämästä lainkaan ja lannistun, kun huomaan tavoitteeni mahdottomuuden. Ja sekö se vasta masentavaa onkin, kun tajuaa ettei edes viitsi yrittää.

Työrintama taitaa olla se, joka kaataa kaikki palikat kuin dominossa ikään. Teen ihan mukavaa, ei nyt varsinaisesti koulutustani (tai koulutustasoani...) vastaavaa työtä, jossa on puolensa ja puolensa. Viime aikoina olen todennut sen ikävämmän puolen alkavan painaa enemmän ja enemmän vaakakupissa, olen kerta kaikkisen uupunut kireään ilmapiiriin ja muutenkin mua jotenkin nolottaa jumittua tällaiseen työhön. Haluiaisin jotain muuta, mutta en tiedä, mitä, eikä itsetuntoni ole todellakaan missään työnhakukunnossa. Kaikkiin paikkoihin vaaditaan kuu ja tähdet taivaalta, ja vaikka aina saa hakea, olen kuitenkin sen verran realisti, että haluan täyttää edes osan kriteereistä ennen kuin käytän valtavasti energiaa hakemuksen kirjoittamiseen ja sitten pettymyksestä toipumiseen.


Tämän tajunnanvirtaoksennuksen tarkoitus ei oikeastaan ollut kertoa, että elämäni on hirveää, vaan pikemminkin, että nyt taas menee vähän paremmin. Jo se, että  jaksoin muodostaa ajatukseni lauseiksi, analysoida tämän epämääräisen ahdistuksen möykyn ruudulle, auttoi. Juuri nyt olen pienesti innoissani mm pikkujouluista, joulukalenteriaskarteluista, kylään tulevista kavereista, vapaaehtoistyöstä johon ilmoittauduin ja parista muusta tällaisesta pienimuotoisesta lähitulevaisuuden projektista. Ja 19 työpäivän päästä koittavasta joululomasta tietenkin. :)

Kyl tää tästä.

Kesälomalla, osa 2

Kesälomaseikkalumme jatkui Unkarista Serbiaan. Kovasti jännitimme tätä "Euroopan" (eli EU:n) rajan ylitystä, mutta se sujui yllättävän kivuttomasti. Oli sinänsä ihan huisia saada vähän leimoja passiin, kun täällä EU:n sisällä rajanylitykset tapahtuvat nykyään niin eleettömästi, että joka toisella Ranskan matkalla unohdan passin kotiin...

Koska varsinainen lomakohteemme oli vielä edempänä Montenegrossa, olimme päättäneet viettää Serbiassa vain kaksi kokonaista päivää, joista ensimmäisenä kolusimme Belgradin nähtävyydet ja toisen vietimme pääosin autossa. Enemmänkin olisi varmaan nähtävää ja tehtävää ollut, mutta kaipasimme jo rantatunnelmiin, eikä Serbialla valitettavasti sellaista ollut tarjota.

Dobro dosli u Beograd!

Belgrad oli valtava shokki. Se oli vastakohtien kaupunki, jossa vierekkäin oli prameaa ja todella rähjäistä. Puolet kaupungista oli kirjaimellisesti kuin pommin jäljiltä ja meitä epäilyttikin alkuun edes poistua autosta. Istuimme hiljaa vierekkäin ja tuijotimme epäuskoisina ulkona kuoppaisilla kaduilla joka suuntaan vyöryvää, jyrisevää ja tööttäilevää liikennettä. Rakennus, jossa GPS:n mukaan hostellimme sijaitsi, oli rapistunut ja repsotti vähän joka nurkasta. Rappukäytävässä haisi voimakkaasti julkiselle vessalle ja kloorille, ja hissi piti niin kummaa ääntä, että pidin parhaana kiivetä portaita kahdeksanteen kerrokseen.

Sieltä kuitenkin paljastui ihan siisti, värikäs ja kotoisa pieni hostelli, jossa saimme neljän hengen dormin ihan omaan yksityiseen käyttöömme. Kun respan tyttö oli vakuuttanut, että viereinen "parkkihalli" oli turvallinen säilytyspaikka (paikallisiin verrattuna uuden ja siistin näköiselle) autollemme, päätimme uskaltaa jäädä. Ja se oli ihan hyvä päätös, se.

Ensimmäisenä iltana päädyimme syömään turistiravintolaan, jossa mustalaismusiikki soi ja iloiset seurueet tunkivat isoja seteleitä soittoniekkojen viuluihin (kymmenen euroa taisi olla minimivaatimus). Me pääsimme eroon ahdistavan lähelle tunkevista musikanteista ilmeisesti loukkaavan kitsailla tipeillä. Ruoka oli ihan hyvää, mutta kaiken kaikkiaan kokemus oli aika kauhea.

Aamulla meidät neuvottiin hostellista ilmaiselle kaupunkikierrokselle, joita järjestetään vapaaehtoisvoimin joka päivä kello 11 alkaen Belgradin keskusaukiolta (vinkki vinkkinen). Kierros oli oikein informatiivinen ja mielenkiintoinen. Saimme kuulla hurjia juttuja Serbian historiasta ja maistaa kierroksen vetäjän isoisän valmistamaa hunajarakijaa. Kaikkein kummallisimmalta tuntui, kun opaspoika, joka oli samanikäinen kuin minä, kertoi omakohtaisia kokemuksia Belgradin vuoden 1999 pommituksista. Tuli taas kerran niin pumpulissa kasvanut olo. Ja siitä olen oikein kiitollinen...

Vanhaa kaupunkia

Myös sään puolesta saimme kokea ääripäitä. Aamulla talsimme kaupungilla paahtavassa helteessä, illemmalla taivas veti pilveen ja äkkiä saimme niskaan valtavan ukkoskuuron ja sellaisen rankkasateen, että Brysselinkin kesämonsuunit jäivät toiseksi. Toisen Belgradin illan vietimmekin kesämekot ja sortsit sääriin sateessa liimautuen ravintolaa, jossa ei olisi turistimuusikoita ja jossa näkisi illan jalkapallomatsin.

Totesimme, että yksi päivä Belgradissa oli oikein riittävä aika nähdä olennaisin ja erityisesti katsastaa kaupungin ravintolatarjonta. Olisi voinut olla kokemisen arvoista jäädä tutustumaan myös paikan yöelämään, mutta se ei oikein roadtrippimme agendaan sopinut. Sanoimme siis seuraavana aamuna hyvästit Serbian pääkaupungille ja jatkoimme matkaamme pienillä (osittain alkukesän tulvissa sortuneilla!) maanteillä kohti Montenegron rajaa.

Kesälomalla, osa 1

Meiltä meni kotoa netti poikki, eikä tietoa koska saamme sen auki taas. Meillä ei siis ole yhteyttä ulkomaailmaan, ei televisio-ohjelmia, eikä musiikkia. Aluksi oli orpo ja eksynyt olo. Sitten päätin ottaa kokemuksen hiljaisuuden retriittinä ja otin romaanin kauniiseen käteen. Onneksi työkaveri innostui lukemaan Harry Potterit uudestaan läpi, joten saan lainata kirjoja sitä mukaa, kun hän on saanut niitä luettua, ja illat ovat menneet kuin siivillä Tylypahkassa seikkaillen!

Ja onneksi töissä on netti, joten virallisen työajan päätyttyä voi jäädä aina vähän datailemaan. Tässäpä siis hieman kuvia kesälomaltamme, joka oli parhautta alusta loppuun asti:

Ihan ensimmäiseksi ajoimme Saksan halki Dresdeniin vierailemaan Maximen lapsuudenaikaisen kaverin luokse. Etelä-Ranskasta muutto tuonne "pohjoiseen" oli ollut kaverille aika rankka kokemus, varsinkin kun hän ja  tyttöystävänsä eivät olleet hirveästi edes matkustelleet kotiseutuaan kauemmas (en matkustelisi minäkään, jos asuisin Välimeren äärellä), joten he vaikuttivat ihan tosi ilahtuneilta meidän vierailustamme.

Perjantaina illalla teimme nopean kävelykierroksen uuden kaupungin puolella ja pakenimme sitten hyytävää tuulta italialaiseen ravintolaan, jossa meidät istutettiin riviin penkille valtavan ruudun eteen. Ihan mielenkiintoinen ratkaisu, mutta avasimme näin sitten potkupallokisakauden omalta osaltamme. Kotimatkalla pysähdyimme juomaan melko vapaalla kädellä annostellut caipirinhat kioskista, jonka tarjoilija oli olemuksesta päätellen nauttinut pari kolme lasillista itsekin. Ainakin vahvahko juoma lämmitti vatsassa ihan "kotiin" asti ;)

Lauantaina kiersimme vielä Dresdenin vanhan kaupungin ja kävimme ihmettelemässä hippikorttelien omaperäistä arkkitehtuuria ja, noh, melko hippejä kauppoja. Illansuussa meidän olikin jo aika jatkaa matkaa seuraavaan välietappiin, eli Prahaan.

En oikein välitä Saksasta, vaikka siellä onkin ihan kivoja ja vierailunarvoisia kohteita paljonkin. Ainoastaan Berliinistä on jäänyt sellainen olo, että sinne olisi kiva joskus palata. En oikein tiedä, mistä tämä tunne tulee, koska sinänsä Saksa on kauhean helppo kohde: kaikki on siistiä, yleensä hyvin organisoitua ja englannilla yleensä tulee suht hyvin toimeen. Dresden tuntui Brysselin jälkeen todella avaralta, viihtyisältä, vehreältä ja siistiltä. Ja silti olo oli vähän blääh sieltä lähtiessä. Jokin sieltä vain puuttuu, mene ja tiedä!

Prahaan saavuimme sopivasti illansuussa (minä ajoin! keskustan läpi!), joten kunhan ensin olimme löytäneet hotellimme (joka näytti ulkoa niin paljon neuvostoaikaiselta palloiluhallilta, että sen "löytäminen" vaati ainakin kolme ohiajoa), lähdimme pikaiselle tutustumisretkelle keskustaan. Se oli todella kompakti visiitti, jonka aikana kuljimme turistimassan mukana sille yhdelle kuuluisalle sillalle (kannattaa odottaa kaksi kuukautta ennen kuin raportoi lomastaan..), tuolle kuvassa esiintyvälle kuuluisalle aukiolle ja tietenkin kuuluisia oluita maistelemaan. Puolenyön aikaan jo hoipuimme väsyneinä ratikkapysäkille ja takaisin tupakanhajuiseen hotelliimme unten maille.

Kukkuu! Roadtripillä on hyvä olla kompaktit ja helposti kannettavat matkatavarat mukana ;)

Seuraavana aamuna  mielenkiintoisehkon hotelliaamiaisen (mehu maistui vitamiiniporetableteille ja monet muutkin asiat ihan jollekin muulle kuin olisin ensinäkemältä odottanut) jälkeen istuimme jälleen autoon ja otimme suunnan sillä kertaa Unkariin. Ajatuksena oli ajaa Budapestin ohi etelämmäksi ja löytää jokin kiva leirintäalue, jotta pääsisimme vihdoin telttailemaan ekaa kertaa matkamme aikana, kun sääkin oli vihdoin muuttunut lähes kesäiseksi.

Valitettavasti työkaverin lainaaman Lonely Planetin vinkkaamaa leirintäaluetta ei koskaan löytynyt, eikä GPS:kään tällä kertaa pelastanut meitä, joten kellon käydessä jo seitsemää päädyimme kolkuttelemaan Kecskemétin somassa pikkukaupungissa myöskin LonelyPlanetin vinkkaaman majatalon ovea jo hieman epätoivoisina. Onneksi oven takaa paljastui oikea paratiisi! Vehreä, viileä piha iltapäivän helteen vastapainoksi, ystävällinen unkarilais-ranskalainen pariskunta ja erittäin sopuhintainen, vaaleanpunainen makuuhuone yhdeksi yöksi. 

Pieni pala paratiisia

Edulliseen hintaan kuului myös erittäin runsas, pöytiin tarjoiltu aamiainen

Ei välttämättä se ihan myyvin liikkeen nimi, ainakaan jos on aikomuksena joskus laajentaa Suomen suunnalle... :)

Seuraavana aamuna teimme pienen kierroksen Kecskemétissä ihastellen suloisia taloja, keskusaukion laidalla kohoavia kirkkoja, synagogaa ja olikohan siellä peräti moskeijakin. Sen jälkeen otimme suunnan kohti etelää ja Serbiaa. Mutta siitä lisää ehkä huomenissa (tai joskus tässä lähiaikoina, mitä näitä nyt on), koska nyt pitää lähteä kohti illan juoksukoulua! Voi kyllä...