2/3

Raskauspahoinvointi loppui juuri sopivasti joulun alla, ja suklaakin alkoi varovasti maistua. Joululomalle koukkasin juurihoidon ja jo perinteeksi käyneen jouluflunssan kautta, mutta muuten elo ja olo alkoi olla varsin miellyttävää. Hammaslääkärilläni oli kiva etunimi, jota alitajuntani jäi ilmeisesti työstämään, kun se lopulta mahavauvalle päätyi. ;)

Lennähdimme jouluksi Suomeen, missä sukuloimme urakalla, kerroimme iloiset vauvauutiset vihdoin suurelle yleisölle ja viihdytimme siskoani neljän tunnin ajomatkalla loputtomalla etunimihaarukoinnilla: "Marcel?" "non", "Olavi?" "non", "Ombeline?" "quoi? NON!". Vauvan sukupuoli ei tietenkään vielä ollut tiedossa, joskin mulla oli alusta asti ollut varsin vahva olo tytöstä. (Näin kerran untakin kolmen päivän ikäisestä, kauniista valkotukkaisesta tyttövauvastani - unessa muuten vauveli painoi kahdeksaisen kiloa näin vastasyntyneenä huolimatta siitä että olin kokonaan unohtanut imettää häntä.) Mua alkoi kuitenkin vähitellen huolettaa ajatus siitä, jos tulokas olisikin poika. Ei siksi, että pojassa olisi ollut jotain vikaa, mutta mulla oli (ja on edelleen tosi häiritsevästi) sellainen olo, etten osaisi olla pojan äiti. Pelkäsin etten osaisi rakastaa poikaa, vaikka tavallaan järjellä tiedän tällaisen aika turhaksi huoleksi. Arveluni siitä ettei pojalle olisi löytynyt meitä kumpakin miellyttävää nimeä sen sijaan olisi hyvinkin voinut käydä toteen...

Tammikuun puolella päästiin jälleen ultraan kurkkimaan mahanahan taakse, missä vauvanen tällä kertaa liikuskeli vähän vilkkaammin. Saimme varovaisen tyttöarvauksen, ja äkkiä hän muuttui paljon todemman tuntuiseksi pikkuihmiseksi. Minun tyttäreni siellä polskutteli menemään, kuinka hassua.

Yksi suurimmista harmistuksen aiheista tässä raskaudessa on se että (lähes) ainoat mahakuvat on räpsitty pimeässä makkarissa surkealaatuisella puhelimellani... Tällaista pötsiä vielä piilottelin töissä alkuvuodesta!

Maha tulla pullahti esiin melkeinpä yhdessä yössä oikeastaan heti joululoman jälkeen. Ei se mikään kummoinen kumpare vielä ollut, mutta asettipa kuitenkin hieman haasteita työpukeutumiseen. Olin alun perin ajatellut tulla kaapista töissä jo ennen joulua, mutta vuoden sijaisuuden lähestyessä loppuaan työsuhdekuviot alkoivat koukeroineen muistuttaa lähinnä jotain salkkareiden käsikirjoittajan kynästä syntynyttä. Tyydyin siis jännäilemään kohtaloani salamatkustajaa jättivillapaitoihin piilotellen (onneksi oli tosiaan tammikuu), kunnes asia ratkesi ja sain jatkoa vähän vakkarihommaani jännempiin juttuihin.

Viikko tämän draaman päättymisen jälkeen oli rakenneultran aika. Lääkärini on, kuten ehkä mainittu, melko vauhdikas setä ja myöskin belgialaisen suurpiirteinen. Rutiinikäynneillä raskauden aikana hän muisti kysyä aina koskeeko johonkin ja tuleeko verta. Jos vastaus kumpaankin kysymykseen oli ei, kaikki varmastikin oli hyvin. Noin joka toisella kerralla hän muisti punnita minut ja aina vilkaistiin vähän vauvaa. Kysymyksiini hän vastaili aina asiallisesti, mutta yleensä kuitenkin huolenaiheita hövelisti sivuun huitaisten. Melko hyvillä mielin ja huoletta sain siis hiihdellä koko odotusajan! Rakenneultrassa kuitenkin tutkailtiin pitkään ja tarkkaan tulokasta, joka osoittautui kaikin puolin täydelliseksi ja terveen oloiseksi pieneksi tytöksi. Edelleen toki tyttönen oli viikkojaan isompi, mutta mitenkä kahdesta tällaisesta hujopista kovin pientä vauvaa syntyisikään...

Kaapista tultu viikkoa aiemmin. Työkaverini ovat mahdollisesti sokeita (joskin pidin kyllä tässä päällä paksua, löysää villapaitaa).

Rakenneultran jälkeen iltapäivällä seisoin tutisevin polvin pomoni toimiston ovella uutisteni kanssa. Jännitti ihan sairaasti kertoa, että kaiken draamailun ja säädön jälkeen olenkin tässä siirtymässä äitiyslomailemaan vain muutaman kuukauden päästä. Onneksi pomo oli lähinnä innostunut ja sydämellinen, eikä lainkaan syyllistävä. Mun elämänlaatu ja yöunet paranivat noin kolmellasadalla prosentilla heti vieritettyäni tämän kiven sydämeltäni. Oli myös kivaa voida pukeutua taas ihan juuri niihin vaatteisiin kun huvitti (ja joihin vähä vähältä paisuva pötsi mahtui). Maha oli omasta mielestäni varsin selvä, mutta sitten kuitenkin sen verran diskreetti, että viimeisen kollegan järkytin äitiyslomauutisillani sinä samana toukokuisena perjantaina kun paniikissa paiskoin hommia kasaan ja siivosin työpöytää sijaistani varten.

Hankinnat vauvaa varten oli aloitettu tammikuun alennusmyyntien aikaan eräällä varsin ikimuistoisella retkellä suureen lastentarvikeliikkeeseen Brysselin laitamilla. Siellä me ensikertalaiset seisoimme sormi suussa tuijottamassa monen monta hyllymetriä tutteja. Mitä ihmeen eroa niissä on keskenään? Miten ikinä osaamme valita oikean meidän lapselle? Onneksi sen pohdinnan (samoin kuin monta muuta) saatoimme jättää vähän tuonnemmaksi, koska oikeasti olimme tulleet katsomaan autonistuinta. Sellainen oli välttämätöntä ennen vauvan syntymää hankkia, ja olin vakaasti sitä mieltä että se tulisi ostaa uutena. Oikealle osastolle löydettyämme lannistuimme jälleen miljoonat eri vaihtoehdot edessämme. Myyjästä ei ollut apua, koska emme tienneet, millaiset vaunut haluaisimme hankkia - bien sûr. Vaunuosastolle lampsis. Siellä räikeästi meikattu flaamimummeli yritti väen väkisin kaupata meille aivan ihmeellisen edullisessa tarjouksessa olevia vaunuja, jotka kuitenkin mun silmään olivat sen verran huteran oloiset että vähänkin reippaampi aivastus saisi ne kaatumaan kumoon. Kun yritimme kysellä muista malleista ja niiden yhteensopivuudesta autonistuinten kanssa, hän huitaisi kädellä ympärilleen. Tuollahan noita on. Joo, dank u well vaan. Hortoilimme siis omin nokkinemme katsomassa vaunuja, vaikka meillä ei tässä vaiheessa ollut muuta kuin epämääräinen ajatus siitä että vaunut olis varmaan ihan kivat. Maxime kyseli jopa muutamalta ostoksilla olevalta tulevalta äidiltä neuvoja, ja sai tietenkin ympärilleen saman tien innostuneesti kaakattavan naisparven (mies lastentarvikeliikkeessä, kuinka ihastuttavaa...). Emme kuitenkaan tulleet juuri hullua hurskaammaksi ja noin viisi tuntia (okei, ehkä kaksi) myöhemmin istuimme liikkeen edessä tammikuun valjussa auringonpaisteessa takki tyhjänä. Maxime alkoi selailla paikallista huutonettiä puhelimella ja kas, joku oli juuri ladannut ilmoituksen myynnissä olevista vaunuista autonistuimella ja ratasosalla. Soitimme heppulille saman tien, kävimme koeajamassa mallin liikkeessä ja totesimme sen varsin tukevaksi ja ihan kivaksi. Konsultoin vielä äitiä (voinko ostaa käytetyn autonistuimen?!), ja sitten retkeilimme Pizza Hutin kautta Waterloon tuolle puolen katsomaan tarjokasta livenä. Kotiin palasimme täysin tuliterät ja erittäin edulliset vauvanvaunut takapaksissa. Maxime olisi vienyt kärryt kellarikomeroon, minä halusin tietenkin pystyttää ne eteiseen missä saatoimme kissan kanssa niitä koeajella.

Vielä mahtuu omat vaatteet päälle!

Venyvä vatsanahka ja jännittävät ultrauutiset tekivät toki raskaudesta vähä vähältä konkreettisemman, mutta oikeastaan vasta kun pikkuisen liikkeet alkoivat tuntua, saatoin vähitellen uskoa, että sisälläni majaili toinen ihminen. Ensimmäistä selvää potkua metsästin iltakaudet sohvalla makoillen - internet kun tietää kertoa, että selinmakuu ja illan rauha ovat otollisimmat olosuhteet tälle touhulle. Meidän mini kuitenkin päätti muljahtaa ensi kertaa tunnistettavasti kesken meikän työpalaverin. Hieman oli kasvonilmeessä pitelemistä, kun puljumme päällikkö pui jotain vakavaakin vakavampaa asiaa ja mun teki mieli vain virnuilla suupielet korvissa asti. Jatkossakin töpaikan aamupalaverit ja erityisesti päällikön ääni saivat aikaan valtavan mylläyksen, samoin aamukahvi ja makeat herkut (toisen polven pullahiiri). Tai no, okei, raskauden loppua kohden ihan mikä vain sai ikiliikkujan möyrimään niin että maha heilui vain. mutta siitä lisää ensi kerralla!

Uusi arki

En ollut hirveän huolissani tai peloissani vauva-ajan suhteen ennen pätkän syntymää ‒ lähinnä kai koska en tiennyt, mitä odottaa. Öiden sujuminen tietenkin jännitti, samoin mahdollinen kotiin jumiutuminen ja mökkihöpertyminen. En kuitenkaan osannut aavistaa lainkaan, miten sitovaa ja uuvuttavaa ja jännittävää ja palkitsevaa voikaan olla huolehtia pienen ihmisen kaikista tarpeista.

Ekat viikot synnytyksen jälkeen kuljin sumussa. Vaaleanpunaisessa, taikapölyllä glitteröidyssä sumussa mutta sumussa silti. Kaikki oli uutta, vauva pieni avuton rääpäle joka ei osannut aluksi syödä tai vähintään nukahti autuaana saatuaan vihdoin tissin suuhun, vierailijoita valui tasaisena virtana ovesta sisään, toinen toistaan ristiriitaisempia neuvoja sateli, imetyshiki virtasi ja olo oli kertakaikkisen puusta pudonnut. Samalla leijuin omassa erinomaisuuden kuplassani hieman maanpinnan yläpuolella. Vauva kasvoi hienosti minun maidollani, oivalsi melkein heti yön ja päivän eron ja nukkui pitkiä pätkiä heti syntymästään asti. Itselläni kävi geenilotossa tuuri ja mahduin omiin vaatteisiini kaksi viikkoa synnytyksestä, jaksoin pitää kodin siistinä, enkä hormonipöllyn ansiosta ollut erityisen väsynyt yösyötöistä huolimatta. Äitinä oleminen tuntui helpolta ja ihanalta, ja ihmettelin miksi siitä on luotu niin kauhean negatiivinen kuva. Lähdimme jopa ajamaan Brysselistä Suomeen kesälomalle seitsemänviikkoisen kanssa ‒ kaikki sujui luonnollisesti kuin tanssi.

Aamiaiskattaus

 Lomalta palasimme kyydissä melkein kolmekuinen vauva, jolle takaisin arkeen laskeutuminen tuottikin vähän vaikeuksia. Oli jotain vaihetta, uuden oppimista ja vanhojen rutiinien hylkäämistä, minkä vuoksi meidän hienosti toimiva päivärytmi jouti romukoppaan. Olin äkkiä Maximen kesäloman ja pitkän sukuloinnin jälkeen kaksin kotona kärttyisen, öisin pahimmillaan tunnin välein heräilevän vauvan kanssa. Koti oli hujanhajan, vaatehuolto toimi narulta päälle -periaatteella (koska vaatekaapissa raskausvaatteet huojuivat edelleen kasan päällimäisenä ja kuka sieltä alta jaksaa mitään kaivaa...), lounaaksi ehti useimmiten haukata banaanin ja päivät tuntuivat kuluvan tiukkaa vauva vastaan päiväunet -matsia tuomaroidessa (hieman saatoin olla enemmän päiväunien kuin pää punaisena karjuvan vauvan puolella). Parin tunnin yöunet, matala verensokeri ja selkä kaarella toista tuntia ulvova vauva saavat tällaisen vähän rauhallisemmankin äiti-ihmisen pohtimaan mihin on oikein ryhtynyt. Joinain aamuina olisin riemusta kiljuen lähtenyt töihin, ja pitkinä iltapäivinä väsynyttä, kiukkuista pätkää viihdyttäessä päiväkoti alkoi tuntua ihan oivalta paikalta kolmikuiselle. Hyi minua.

Nyt reilua kuukautta myöhemmin alamme päästä uuden, ison vauvan rytmin jäljille. Päivät helpottuivat, kun (lamaannuttavasta väsymyksestä huolimatta) aloin nousta heti puoli kahdeksan jälkeen pikku-Een hihkaistua herätyksen. Päivävaatteet reippaasti päälle, aamiaista naamariin ja vauvanen ekoille päiväunille vaunukoppaan sillä aikaa, kun minä raivaan keittiön, pakkaan päivän kamppeet, meikkaan (!) ja mahdollisesti neulon vähän radiota kuunnellen. Kas näin olimme valmiita kello kymmenen väli-imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen heti siirtymään ulos kävelylle ja seuraavia päiväunia etsimään, sen sijaan että vauva ehtisi väsähtää, hermostua ja huutaa itsensä hikiseksi äitinsä ryntäillessä paniikinomaisesti ympäri kämppää vain toinen sukka jalassa ja tukka pystyssä etsimässä minipieniä käsineitä ja pipoa (ihan näin esimerkinomaisesti). Nämä aamupäivän unet ovat yleensä päivän pisimmät, ja joinain hurjina päivinä pikkuinen jää nukkumaan vaunukoppaan vielä sisään tultuamme, jolloin minä saan syödä lounaan kaikessa rauhassa. Tämän jälkeen iltapäivä sujuu yleensä varsin hyväntuulisissa merkeissä, eikä iltapäivätorkuista tarvitse taistella, kun hän ei olekaan aivan yliväsynyt. Iltakitinät nitistetään laulamalla ja tanssimalla joko tv:n musavisan tai youtuben tarjonnan tahdissa, ja seitsemän aikaan aloitettujen iltatoimien jälkeen pinnasänkyyn jää odottamaan unta itsekseen hiljaa jutusteleva tyttö. Äkkiä äitiyslomailu onkin taas varsin mukavaa!

Etsi kuvasta virhe

Tällä viikolla mammajoogassa ryhmän (sillä kertaa) ainoa kahden äiti kysyi meiltä ensikertalaisilta, mitä mieltä olemme äitiydestä. Suoralta kädeltä en osannut kuin hymistellä jotain ympäripyöreää, mutta jälkikäteen pohdittuani totesin tämänhetkisen kokemukseni tiivistyvän jotakuinkin kello kahden yöherätykseen. Oma olo on kuin haudasta kaivetulla ja väsyttää niin että tekisi mieli lyödä jotakuta (ei kuitenkaan vauvaa, ei huolta), mutta kun könyää pinnasängyn viereen, sieltä tervehtii korvasta korvaan hangonkeksinä hymyilevä pieni ihminen, jonka vain teki mieli keskellä yötä harjoitella mahalleen kääntymistä ja istumaan nousemista. "Äiti! Mahtavaa että säkin heräsit! Eikö olekin ihan huikeaa olla hereillä?" sanoisi hän varmaan noina hetkinä jos osaisi. Sydänhän siinä sulaa. Ja sitten yrittää unenpöpperössä valita, syöttääkö vauvan (sillä se taintuu takuuvarmasti mutta justhan se söi, ei se tarvi ruokaa näin usein, totutanko sen huonoille tavoille ja tuleeko siitä ylipainoinen aikuinen...?!) vai yrittääkö tutin avulla selviytyä kriisistä (todennäköisesti sen saa nousta tuuppaamaan suuhun senkin seitsemän kertaa, mutta ainakin pätkä vähitellen ehkä tottuu pidempiin syöttöväleihin yöllä, ehkä). Vaikeita valintoja ilman oikeita vastauksia, uupumusta ja sydämen pakahduttavaa rakkautta. Sellaista on ainakin toistaiseksi viittä vaille nelikuisen äitinä oleminen.

Vieläkin tuntuu kummalta, että olen jonkun äiti. On hämmentävää ja ihan järjettömän upeaa, kun vauvanen lakkaa itkemästä lipaston kulmaan kolauttamaansa kantapäätä, koska minä annan taikapusun. Vastuu tuntuu musertavalta, mutta samalla on maailman hienointa saada seurata meille muuttaneen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä.

1/3

Lauantaina 8.10. viime vuonna heräsin jo ennen kahdeksaa ja tiesin, että olen raskaana. Koko viikon olin jännännyt ja tuskaillut ja arvuutellut, koska sitä uskaltaa testata, mutta sinä aamuna olin niin varma, että vihdoin uskalsin korkata testipaketin. Äkillisestä varmuudesta huolimatta kädet tärisivät ihan holtittomasti, kun ruutuun piirtyi hyvin hyvin hailakka plussa. Olo oli ihan epätodellinen, kun hiippailin olohuoneeseen tiedottamaan uutiset ensimmäisenä (tietenkin) kissalle. Maltoin odottaa niin kauan, että Maxime vihdoin (eli kymmeneltä) heräsi ennen kuin kerroin sillekin. Sillä oli tukka pystyssä ja silmät vielä ihan unen sikkaralla, enkä ollut yhtään varma, oliko se tajunnut mitä sanoin, kun ainoa kommentti, jonka sain, oli "jaha". Vaadittiin vielä pari päivää ja toinen, selkeämpi testiplussa ennen kuin oltiin molemmat sulateltu uutinen ja raskaus alkoi tuntua todelliselta. 

Reiluun viikkoon olo ei tuntunut yhtään tavallisuudesta poikkeavalta. Oli ehkä vähän kovempi nälkä ja mahassa jotain nipistelyitä, mutta oikeastaan selkein raskaus"oire" oli yövalvominen. Kävin varmaan niin hirveillä kierroksilla, että en vaan millään malttanut nukkua. Heräsin joka yö viimeistään neljältä valvomaan ja kelaamaan asioita. Hämmentävää kyllä en ollut juuri lainkaan väsynyt päivälläkään, vaan jaksoin painaa pitkää päivää töissä vuoden kiireisimpään aikaan.

Viikko plussan jälkeen lähdin parin päivän työmatkalle Luxemburgiin, ja siellä se iski. Pahoinvointi. Kuvotus. Ällötys. Ihan hirveä aaltoillen tuleva ja menevä olo, joka olikin sitten kaverinani seuraavat pari kuukautta... Loppuviikolla oli pari ennätyspitkää työpäivää ja tärkeä kokous, jonka takia en voinut edes pitää sairaslomaa, joten istuskelin työpisteelläni ja yritin lähinnä selviytyä. Sain alas vain jääkaappikylmää appelsiinimehua ja leipätikkuja, ja olin kiitollinen siitä, että työkaveri sai ruokamyrkytyksen kahviosta (hän varmaankaan ei), koska saatoin panna myös oman heikohkon oloni kahvion antimien piikkiin.

Monta viikkoa kului jatkuvaa oksetusta vastaan taistellen. Aamukahvi sai jäädä saman tien (olin tietenkin juuri ostanut itselleni uuden kahvinkeittimen valmistujaislahjaksi), suklaa ällötti ja jostain syystä veden juominen aamuisin aiheutti todella akuuttia yökkäilyä. Toimistolla haisi ihan hirveältä, kotona jos mahdollista vielä kamalammalta, ja työmatkan varrella karttelin kala-, juusto- ja kosmetiikkakauppojen ovilta leyhähtäviä aromeja. Melkein kaikki ruoka pelkästään ajatuksen tasolla ällötti, mutta syödä oli pakko, koska nälkä se vasta vatsaa käänsikin. Aamupalat koostuivat lähinnä nenää puristaen niellystä jugurtista, töissä napsin aamupäivän mittaan pöytälaatikosta suolakeksejä ja leipätikkuja ja lounaalla mätin sitten kanttiinin tätien kauhomat rekkamiehen annokset kerrankin viimeistä murusta myöten. (Iltapäivällä yleensä myös pahin ällötys näiden mättöjen myötä hellitti.) Ensimmäinen (ja melkeinpä kyllä viimeinenkin) raskaushimoni kohdistui perunaan. Muusina, lohkoina, keitettynä - peruna missä tahansa muodossa nostatti veden kielelle!

Edelleenkin ihmettelen, että kukaan työkaveri ei huomannut tai aavistanut mitään. Olin ennen kahvipisteen vakionaama, äkkiä taas en kyennyt keittiössä melkein käymäänkään hajuhaittojen vuoksi. Istuin työhuoneessani kalpeana hiljaa, ja useampikin työkaveri kävi kauhistelemassa ryvettynyttä olemustani. Hämmentävän monta viikkoa selitys flunssasta meni kuitenkin ihan täydestä. Yhtenä aamuna selvisin toimistolle vasta yhdeltätoista, koska aamulla maailma pyöri karusellina ympäri joka kerta kun nostin päätä yli viisi senttiä tyynystä (Maxime toi mulle paketin näkkäriä vuoteeseen ja nakertelin niitä tunnin verran kunnes olo vähän alkoi helpottaa). En edes muista, millä selityksellä tämän kuittasin. Selvästi sitä kuitenkin liioittelee itselleen sitä kuinka paljon muut omaan sekoiluun kiinnittävät huomiota!

Ensimmäinen lääkärintarkastus oli seitsemännellä raskausviikolla. Vauhdikas lääkärisetä kävi läpi ruokarajoitteet (vihannekset pestävä, ei raakaa lihaa ja alkoholin käyttöä voisi vähän rajoittaa - perus-Belgia), antoi reseptin pahoinvointilääkkeeseen kun paino oli yökötyksen vuoksi jo parissa viikossa ehtinyt pudota useamman kilon, ja ultrasi lopuksi. Siellä kohdun mustuudessa uiskenteli pieni vaalea läiskä, jonka keskellä pompotti kiihkeästi pikkuinen sydän. Siinä kohtaa oma sydämeni jätti kyllä yhden lyönnin välistä, vaikka mitään suurta liikutusta en vielä tämän solurykelmän näkemisestä kokenutkaan. Meidän juhannusvauva siellä kölli ja kasvoi. 💕

Lokakuun lopulla lennähdin pienelle Suomen-reissulle. Äiti otti uutiset vastaan odotetulla innostuksella, samoin ne pari muuta harvaa ja valittua joille näin aikaisilla viikoilla uskaltauduin kertomaan tulokkaasta. Selvisin matkasta inkiväärilimsan voimalla (myös ajatus laukussa matkaavasta pahoinvointilääkkeestä selvästi helpotti mieltä vaikken koko pulloa ikinä avannutkaan), itkeä pillitin Kentin keikalla ja väistelin omasta mielestäni varsin sulavasti viinitarjouksia (kyllä söi naista).

Marraskuussa vietin omia synttäreitäni järjestämällä oikein juhlat. Alkoi pelottaa, etten vauvan kanssa jaksa juhlistaa kolmekymppisiä, niin ajattelin sitten vielä viimeisen kerran varmuuden vuoksi pitää bileet! Juhlissa jännitti kolme asiaa: tuleeko kukaan, huomaako kukaan että juon omasta salapullosta alkoholitonta skumppaa ja jaksanko valvoa yli yhdeksään. Vieraita tuli (vikat puolenyön aikaan vodkapullon kanssa!), kukaan ei tainnut huomata huijaustani ja kävin nukkumaan vasta lähempänä kolmea. Viimeksimainitusta syystä seuraavana päivänä olo oli varsin autenttisen krapulainen, kun taas Maxime vaikutti ihan pirteältä kahden aikaan nautituista shoteista huolimatta...

Alun yövalvomiset tosiaan vaihtuivat melkoiseen murmelikauteen syksyn pimetessä, ja iltaisin sain ihan tosissani pinnistellä, että jaksoin valvoa kahdeksan uutislähetyksen loppuun asti. Pahoinvointi jatkui täydellä voimalla, palelin kolmenkin villapaidan alla ja (ilmeisesti matalan verenpaineen vuoksi) olo oli kaikinpuolin todella kurja ja heikko. Aika tuntui matavan loputtoman hitaasti kohti varmempia viikkoja ja kesään tuntui olevan noin sata valovuotta. En olisi millään malttanut odottaa, että saan kertoa koko maailmalle tästä vatsassani kasvavasta ihmeestä, mutta sitten toisaalta tuntui kutkuttavan suloiselta kun oli tällainen jännittävä salaisuus. Päätettiin Maximen kanssa odottaa maagista 12 viikon rajaa ja ekaa "oikeaa" ultraa ennen kuin kerrottaisiin kavereille. Mulla oli sinänsä hämmentävän seesteinen olo ja tuntui vahvasti alusta asti siltä että kaikki menee hyvin. (Normaalistihan olen ihan hirveä stressi-erkki, joten tällainen mielentyyneys tuntui tosi hassulta.) Kaikista vaivoista ja oloista huolimatta olin pääasiassa ihan järjettömän onnellinen. Vaikka laskinkin viikkoja pahoinvoinnin (oletettuun) loppumiseen, samaan aikaan tuntui ihmeelliseltä ja ainutkertaiselta odottaa omaa ensimmäistä vauvaa.

Niskapoimu-ultran aika koitti itsenäisyyspäivän aattona. Pahoinvointi oli lakannut kuin seinään vain paria päivää aiemmin, ja epäilin jo hetkellisesti jonkin menneen vikaan. Kyseessä oli kuitenkin kuuluisan energisen keskiraskauden alku, koska ultrassa ruudulla köllötteli täydellinen minipieni ihminen. Hän ei olisi välittänyt kauheasti liikehtiä ahkerasta tönimisestä huolimatta ja lääkäri naureskelikin että sehän makaa kuin aurinkotuolissa (kehen lie tullut). Lopulta hän vähän heilutteli käsiään ja jalkojaan, ja meikän sydän oli pakahtua. Siellä minun vauvani  niin taitavasti vilkutti!

To be continued...

Vuosipäivä

Päivälleen vuosi sitten tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Nyt makkarin nurkassa seisoo pinnasänky ja siellä tuhisee unissaan maailman söpöin vavva. Virallisesti kai siis se neljäskin raskauskolmannes on ohi, ja huomaan äkkiä pahimpien hormonihuurujen laskettua haluavani prosessoida mennyttä vuotta ja sen tuomia hurjia ihania käsittämättömiä muutoksia elämässäni. Ja kas, mullahan on tämä blogi! Voin taas parin vuoden tauon jälkeen jatkaa ajatusoksennuksen suoltamista tänne kaiken maailman iloksi.

Blogitaukojen selittely on aina jotenkin vähän turhaa, mutta viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut aika paljon kaikkea kivaa, mikä on pitänyt mut varsin kiireisenä ja minkä vuoksi blogi vain kerta kaikkiaan unohtui. Varmaan tässä kun innostun taas äitiysloman ratoksi kirjoittelemaan palaan tarkemminkin menneisiin tapahtumiin, mutta ihan nopeasti vain muistiin kirjattakoon että olen reissaillut Amerikan mantereella (mahdollisesti elämäni toistaiseksi paras loma), opiskellut tosiaan iltaopintoina töiden ohessa toisen maisterin, vaihtanut jopa kahteen kertaan tehtäviä työpaikan sisällä (haastavampiin ja jännempiin kummallakin kerralla) ja sitten vain pari viikkoa valmistujaisten jälkeen pissannut melko mullistavin tuloksin tikkuun. On siis kliseisesti ollut vähän kaikenlaista. Onneksi lähinnä kaikenlaista kivaa!

Master of the universe

No ei nyt ihan. Mutta nyt voin vihdoin julkistaa suuren suuret (lol) uutiseni: pääsin opiskelemaan! Vieläkin tosin hetkittäin pelkään, että ne keksivät siellä tiedekunnan kansliassa että hups lähetettiin väärälle tyypille se hyväksyntäkirje... Ei kai ne enää kuitenkaan voi perua?!

Tuntuu, että kaikki muut uskoivat mahdollisuuksiini tämän suunnitelman suhteen enemmän kuin minä itse. Maxime, äiti, työkaverit, suosittelijaksi suostuneet kollega ja entinen opettaja... Mulla oli hyvin skeptinen olo, koska pohdin tätä samaa siirtoa jo viime vuonna, ja silloin Brysselin ranskankielisessä yliopistossa oltiin sitä mieltä, ettei mun kannata edes hakea, kun taustani ei ole opinto-ohjelmaan sopiva. Tämän vuoden tammikuussa mailasin kuitenkin flaaminnkieliseen yliopistoon, kun tajusin, että tämä opinto-ohjelma on joka tapauksessa englanniksi, ja sieltä vastattiin erittäin kannustavasti, että ehdottomasti haet.

Keräsin sitten dossierin kasaan, uskaltauduin pyytämään suosituksia, ja vuodatin sydämeni hakemuskirjeeseen. Huomasin viime hetkellä, että mulla ei ole riittäviä todisteita englannintaidoistani, joten varasin ajan TOEFL-testiin (ärsytti heittää 245 dollaria "hukkaan", mutta arvelin, että pakko yrittää, kun on näin pitkälle mennyt) ja sain sen ihan heinäkuun lopulle. Ilmoittautumisaika päättyy 11.8. ja tulokset testistä tulevat "noin kymmenessä päivässä". Vähän kylmää hikeä pukkasi. Sain sentään uutta pontta treenaamiseen, kun joskus heinäkuun puolivälissä sain sähköpostiin ehdollisen hyväksymiskirje. Ehtona siis vähintään 90/120 TOEFLissa.

Ja arvatkaa paljon mä sain? 118/120! Satakaheksantoista! Apua, mikä vitsi. :'D Eka ajatus tuloksen nähtyäni oli taas, että mun tulokset on sekoittunut jonkun muun kanssa. Toka oli tietenkin, että mistä (ja miksi) ne kaksi pistettä on jäänyt vajaaksi, ja olishan mun nyt oikeastaan pitänyt saada täydet. Vaatimattomuus kaunistaa jne.

Ensi vuonna olisi siis tarkoitus istua ensin yhdeksästä viiteen töissä ja sitten kuudesta yhdeksään luennoilla kaikkina arkipäivinä. Hieman kylmää tämä ajatus, ja muutenkin kauhistuttaa, että miten ikinä selviän opinnoista ja toisen gradun kirjoittamisesta ja että olenko tarpeeksi fiksu ja ahkera ja onko tässä nyt mitään järkeä. Sitten kuitenkin, musta on ihanaa ajatella luennoilla istumista ja uuden oppimista. Aivoni kaipaavat jotain haasteita, ja mieleni toivoa siitä, että pääsen johonkin eteenpäin elämässä.

Jännää ja kivaa ja kauhistuttavaa.

Oodi maanantaille

En ole koskaan tykännyt maanantaiden dissaamisesta. Ei ole maanantain vika, että ihmisillä on vaikeaa juuri silloin. Oikeastaanhan se on ennemmin lauantain ja sunnuntain ja liian pitkien yöunien ja muun vastuuttoman hillumisen vika, että maanantaiaamuisin on ehkä vähän vaikeampaa kuin vaikka torstaisin. Ei ole varmaan helppoa olla maanantai ja saada joka viikko valitukset niskaansa, vaikka sitä vain velvollisuuttaan noudattaa ja seuraa omalla paikallaan sunnuntaita. Sitä paitsi on niin klisee valittaa väsymystä maanantaina. Miten se muka joka viikko tulee yllätyksenä, että jos ei nuku yöllä tarpeeksi, aamulla saattaa vähän väsyttää?

Mulle maanantai on yhtä kuin ryhtiliike ja uusi alku, mahdollisuus tehdä kaikki toisin (paremmin) tällä viikolla. Vastata vihdoin sähköposteihin saman tien. Tehdä ensin työt ja sitten vasta harhautua ajelehtimaan internetiin. Tarttua romaaniin kaukosäätimen sijaan illalla. Siivota rojut omille paikoilleen joka päivä, eikä vasta sitten, kun on hukannut kaikki hiuslenksut ja -pinnit jonnekin olohuoneessa ajelehtivaan tavaroiden hyökyaaltoon. Käyttää hammaslankaa joka ilta ja viikata pyykit heti kaappiin, kun ne on kuivuneet. Maanantai on kuin uusi vuosi, unohdetaan viikonlopun porsastelut ja aloitetaan kunnianhimoinen uljas uusi minä -projekti (joka unohtuu viimeistään keskiviikkona...).

Sitten kuitenkin on tällaisia maanantaita, kun ei voi muuta kuin huokaista syvään ja toivoa, että päivä on pian ohi. Kun aamulla toteaa, että asunnossa yöllä seikkaillut yksi ainoa itikka on ruokaillut vain mun ihollani. Noin kolmessakymmenessä viidessä eri kohdassa. Kun vasta vartin kuulokkeet päässä istuttuaan tajuaa, että unohti panna musiikin päälle. Tai kahvinhakureissulla ehtii jo hermostua että taas joku (siis kuka, ei täällä ole ketään?) joi kaiken ennen kuin huomaa, että unohti painaa keittimen päälle. Kun todellisuus tuntuu aivan liian raskaalta viikonlopun hömpsöttelyn ja sunnuntai-illan telkkarimaratonin jälkeen. Kun on viettänyt edellisen iltapäivän Stars Hollow'ssa kyynelehtien Roryn valmistumista Chiltonista (ja tuntien itsensä vanhaksi, kun samastuu ennemmin äitiin kuin tyttäreen tässä jaksossa.......), eikä tunnu yhtään mukavalta olla oikea ihminen oikeine ongelmine oikeassa arjessa.

Silloin maanantai on tosi hanurista.

(EIKÖ KELLO KOSKAAN TULE VIISI?!?)

Lähes Nigella itsekin

En kirjoittanut eilen, hups... Siihen on kuitenkin hyvä syy: sitruunamascarponemousse ja jääkylmä cava. Voin suositella!

Mun on nyt pakko vähän paukutella henkseleitä, kun yleensä kokkaa lähinnä voileipiä ja paistettuja munia, ja Maximen työreissujen ajan pärjäilen Maunon kanssa jaetulla tonnikalapurkeilla ja suklaalla... Sain kuitenkin eilen jostain päähäni, että kokkaan meille kolmen ruokalajin illallisen, ihan vaan hyvin vuoksi.

Töiden jälkeen kurvasin siis ruokakaupan kautta kotiin ja panin hihat heilumaan. (Eka piti tietenkin siivota keittiö ja raivata romut ruokapöydältä, kuinkas muutenkaan) Alkupaloiksi tuli kaappien aarteita, kun unohdin ruokaostosten tuoksinassa koko jutun, mutta Maxime ylisti kiltisti uunissa käytetyt tomaattimozzarellaleivät sekä balsamicosipsit maasta taivaaseen. :D

Pääruuaksi laitoin soijakastikkeessa ja inkiväärissä marinoitua lohta edellispäivän parsan kaveriksi, ja olin itsekin aika yllättynyt, että tämä täysin random-kokeilu onnistui niinkin hyvin! Maxime oli ihan myyty.

 

Ja se jälkkäri! Tämän improvisoin ihan täysin kesken työpäivän iskeneet hellittämättömän mieliteon perusteella. Vatkasin mascarponea, pari ruokalusikallista kermaa, lemon curdia, tomusokeria ja sitruunanmehua kuohkeaksi vaahdoksi ja heitin vielä marjoja päälle tarjoilulaseihin. En ehtinyt ottaa kuvaa todistusaineistoksi ennen kuin moussen olivat kadonneet parempiin suihin, mutta jokainen osaa varmaan kuvitella lasillisen vaaleankeltaista vaahtoa viinilasissa. ;) Vinkkinä muille kaltaiselleni sitruunafanaatikoille: TEHKÄÄ TÄTÄ. Paras jälkiruoka ever!

Kyllä musta varmaan vielä kunnon ruokabloggaajan sais - not! :D Mutta ehkä laitan vielä toistekin ruokaa, oli sen verran palkitsevaa puuhaa. 

(Ja nyt vaan äkkiä itsekritiikki ikkunasta ulos ja julkaise. Naurattaa ihan sikana julkaista ruokapostausta, mutta tätä mun eiliseen nyt sattui kuulumaan, ja alkaa tässä vähän jutun aiheet loppumaan. Tulee kerran jos toisenkin mieleen että keksinpä tosi upean haasteen itselleni............................. Hampaat irvessä loppuun asti silti.)