Terapian tarpeessa?

Miten tämän nyt selittäisi... Kun mikään ei tunnu äkkiä miltään. Ei ole mitään suuntaa elämässä, ja siihen havahtuu kun seisoo Wiklundin joulunalusruuhkassa hikoillen paksuissa talvivaatteissa ja melkein itkee, kun ei täälläkään ole punaisia Teema-mukeja. Epäystävälliset mummot tönivät ohikulkiessaan, ja tulee mieleen että olisi muitakin stressin aiheita kuin se, että pikkusiskon joululahja-astiat on ostettava juuri nyt, vaikkei se edes saa niitä vasta kuin sitten kun palaa Suomeen ja muuttaa yksin asumaan (eli ei ihan vielä pian). Äiti ja mummu ovat kuitenkin arvovaltaisessa raadissaan päättäneet että Vilin on ihan välttämättä saatava juurikin niitä punaisia Teema-astioita joita ei kaiketi valmisteta kuin nyt rajoitettu erä, ja valitettavasti koko Suomi on aivan seonnut kyseisestä sarjasta. Wikkellekin oli kuulemma edellispäivänä tullut parinsadan tilaus, mutta "nee aivan ryästettiin käsist!" Terve vaan. En usko että Vili osaa edes arvostaa sitä että nään näin kauheasti vaivaa tän asian eteen, ei se tajua sellaisia asioita kuin kauniit astiat :( Ja ehkä, EHKÄ oon pikkumainen ja kateellinen, mutta mun mielestä on tyhmää ja epäreilua, että sen pitää ehdottomasti saada se kaiken hienoin ja kallein astiasto ennen kuin se edes tarvitsee sitä, ja mulle kelpaa jokin K-kaupan alennushyllystä löydetty. EN haluais punaisia Teema-astioita, tämä on vain periaatekysymys.

Ja sitten tietysti asiaan vaikuttaa se, että MUN pitää juosta ympäri Turkua metsästämässä noita astioita kun Imatralta niitä ei saa myöskään mistään, ja Charlottesta nyt vielä vähemmän :S Voisin käyttää aikaani moneen mielekkäämpäänkiin asiaan, ensi viikolla on kaksi tenttiä, joista toisesta pitää saada 70% oikein, jos aikoo päästä läpi ("Det gäller alltså att kunna!") mikä tietää pirteää prepositioiden pänttäystä viikonlopuksi, ja toiseen taas pitää lukea yli 500 sivua kirjallisuutta, ja haluaisin oikeasti saada hyvän arvosanan siitä. Lisäksi olisi vielä yksi portfolio, kaks EU-käännöstä ja itsenäisen italian kurssin tentti ennen kuin voin edes ruveta ajattelemaan joulua. Sitäkin pohdin Wiklundin liukuportaissa seistessäni, että tänä vuonna ei taida tulla joulua mulle. Kuka mun huoneen siivoaisi, ripustaisi jouluvalot, leipoisi pipareita ja keittäisi glögiä sillä välin kun itse luenluenluen ja yritän jossain välissä ostaa lahjat kaikille joille olen niitä velvoitettu ostamaan...? Onneksi on sentään Tuomiokirkon joulukuusi, kahviloiden glögit ja poskia pureva pikkupakkanen. Ja onko sillä sitten loppujen lopuksi niin väliäkään? Joulu tulee ja joulu menee, ja ehdin vielä moneen kertaan tulevina vuosina järjestää itselleni kauniin ja tunnelmallisen joulun. Eikä silläkään varmana ole enää vuoden tai parin päästä mitään väliä, sainko Unkarin maatietouden tentistä ykkösen vai nelosen (vaikka nyt kyllä varmasti kuolenkin jos tän panostamisen jälkeen saan ykkösen). Ongelma onkin lähinnä se, että jos en voi stressata näistä asioista, mulla ei äkkiä olekaan mitään mistä stressata tai minkä vuoksi elää. Tulevaisuutta ei kannata ajatella monta kuukautta eteenpäin, saatikka sitten että voisin kuvitella miltä mun elämäni näyttää sitten joskus kun valmistun. Pakko keskittyä omiin pieniin ympyröihin, vaikka välillä tuntuukin että sekoaa.

Ei ehkä siis mikään ihme, jos elämä tuntui hetkellisesti kauhean tyhjänpäiväiseltä. Nyt jo ehkä vähän helpottaa, sain puhua osan huolista pois, mikä aiheutti aivan fyysisiä helpotuksen reaktioita, ja kaiken kaikkiaan tunnen yhä olevani siellä missä pitääkin. Tykkään omasta alastani, ja kaikista niistä asioista joita opiskelen, ja voin vain luottaa siihen että kai mustakin oikea ihminen vielä tulee.

20 päivää Amerikkaan. Sen ehkä juuri kestää.