Melkein jo loma

Jätin kisun hoitoon työkaverin luokse. Rappukäytävässä teki mieli pyörtää takaisin ja ottaa Mange mukaan, salakuljettaa se repussa Ruotsiin ja Suomeen. Ei sillä, etten luottaisi hoitajan pätevyyteen, päinvastoin (hoidokin käytöstavat sinänsä huolelttaa kyllä), mutta kun… KAMALA IKÄVÄ!

Ihan kummallista olla kotona ilman jatkuvasti kyljessä kiehnäävää, perässä maukuen kulkevaa karvakorvaa. Miten mä voin nukkua ensi yönä kun jalkopäästä puuttuu kuorsaava (kehräävä?) kuumavesipullo? Olen ekaa kertaa kotona moneen kuukauteen ilman pöhkö-Magnusta, onneksi pian pääsen sentään Suomeen rapsuttelemaan Alpoa…

Pakkaaminen ei edisty. Olen pessyt pyykit, joten ne odottaa vain laukkuun siirtämistä. Olen ostanut lahjoja ja tuliaisia. Olen kirjoittanut listan kaikista tavaroista, jotka haluan mukaan. Olen inventoinut romulaatikkoni (heinäkuun palkkakuitti on hukassa!) ja ottanut esiin reissuun tarvittavat paperit. Mutta en ole ottanut laukkua esiin ja ruvennut tunkemaan tavaroita sinne. Kuin vaikeaa voi olla?

Taidan jättää homman suosiolla aamuun, niin suloisesti luomet painaa jo tältä illalta…

Yksi pieni ihmetyksen aihe mahtuu vielä tähän iltaan. Nimittäin sisätilan lämpötila tässä maassa. Pari viikkoa sitten kun oli pakkasta ja kylmä, sisällä tukehduttiin täydellä huutavien patterien tunkkaiseen kuumuuteen. Nyt kun päivälämpötila kipuaa reilusti plussan puolelle ja ulkona alkaa tuntua keväältä (söin tänään lounasleivän ulkona penkillä :)), sisällä käy lähes arktinen viima. Ilman villasukkia, paria villapaitaa ja kaulahuivia on sisällä turha kuvitellakaan tuntevansa oloaan jotenkin mukavaksi…

Eilisen ex tempore -laskettelureissun jäljiltä tänään portaita on laskeuduttu sulavalla jalat tönkkösuorina -menetelmällä. Pääsenköhän huomenna töihin asti?

Dole

Maisemia tulevasta kotikaupungista. Meidän kämpästä on näkymä kanaalille, vaikkei ihan vesirajassa asutakaan.

Kirkontori (tuolta takaa lähtee meidän tuleva kotikatu) ja pakollinen paikallinen kylähullu…….

Breaking news

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa,
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jää jälki sydämiimme, jälki unelmiin,
teille laulamme nyt näkemiin…

***

Tämä biisi on soinut viime aikoina päässä paljon. Lähtö on edessä, Grenoblesta ja vakituisesta työstä ja kaverien luota. Taas.

Eilen tärisin jännityksestä pomon toimistossa, kun kerroin että lähden. Ihan hyvin se meni, eikä se vaikuttanut erityisen harmistuneelta (mistä tämä johtuu?), vaikka joutuukin taas metsästämään uutta suomalaista kissojen ja koirien kanssa mun tilalle.

Työkaverit sen sijaan sanoivat, etten saa lähteä. Yksi lupasi tapella Maximen kanssa, että mä saan jäädä. Siitä tulin hyvälle mielelle (varsinkin kun tiedän ettei ne oikeasti aio lyödä Maximea - tai tulla kaikki meille yhtä aikaa kylään). Musta tykätään täällä <3

Harmittavaa on jättää ihanaiset ystävät ja työkaverit, ihana rakas Grenoble tuttuine vuorineen, ja tutuksi käynyt keskusta kahviloineen toreineen ravintoloineen… Mulle tulee (taas) ikävä.

Kivaa on kuitenkin tehdä vain yhtä työtä, muuttaa mösjöön luokse leikkimään kotia kisun kanssa, ottaa rennosti, jännittää jotain mikä ehkä tapahtuu kesällä ja ehkä ei. Siitä lisää tuonnempana.

Sitä se on, elämää. C’est la vie!

Puurolle!

Tein ranskikselle (sen ihan omasta pyynnöstä, toim. huom.) kaurapuuroa sunnuntaina aamiaiseksi. Näytin sille kaurahiutalepaketista, että kato nyt miten tää on terveellistä, beta-glukaania ja alentaa kolesterolia ja mitä vielä.

Mitä tähän tuumaa ranskalainen?

"Mä lisään siihen vähän vaan sokeria ja voita ja pari palaa suklaata!"

Hyvää oli :)

Il fait froid

Katsoin eilen uutiset ekaa kertaa noin kahteen kuukauteen. Yleensä en viitsi kun alkaa masentaa, enkä ole viime aikoina oikein ehtinyt tv:n edessä kököttääkään, kun olen siirtänyt Ergonomisen Kotitoimistoni alakerran sohvalta omalle sängylle (ai, miks mulla muka on selkä aamuisin jumissa?). Eilen kuitenkin ilta kului suunnilleen näin:

klo 18: Lähden töistä kotiin. Tai lähtisin, jos vika asiakas ei soittaisi minuuttia vaille, ja sitten tulisi vielä kaksi meiliä, joihin on PAKKO vastata just nyt heti. Sitten keräilen kamojani, unohdan jotain, palaan takaisin, käyn vessassa (melkoinen suoritus untuvatoppis päällä, voin kertoa).

klo 18.40: Olen kotona. Kissa kaahaa alakertaan kertomaan, miten kurja ja ankea päivä sillä on ollut (lue: se on maannut mun sängyllä sekä peiton päällä että alla, huvitellut lymyilemällä parissa muovikassissa, kiivennyt tiskialtaaseen ja roskikseen ja jatkanut taas uniaan). Päätän ripustaa aamulla vihdoin pesukoneeseen saamani pyykit.

klo 18.45: Haen vessasta pyykkitelineen (meidän vessa on noin neliömetrin kokoinen, joten loogisesti siellä säilytetään vessanpytyn lisäksi myös kissan hiekkalaatikkoa, pyykkitelinettä, lattiaharja-armeijaa sekä erinäisiä imurin osia, jotka ei mahdu itse imurin kanssa meidän ruokakaappiin… olenko  maininnut, että mun kämppiksellä on mun makuun aika paljon tavaraa?). Nostan telinettä, jotta näkisin jalkani, enkä kompastuisi karvaiseen tornadoon, joka siellä alhaalla pyörii. Hajotan eteisen lampun.

klo 18.50: Lakaisen lasinsiruja eteisen lattialta ja yritän samalla huitoa luudalla Magnusta vähän kauemmaksi. Sen mielestä leikki on hupaisin ikinä, ja naapurit saavat taas nauttia kauniista äänestäni.

klo 18.55: Saan vihdoin pyykkitelineen asennettua, nappaan telkkarin taustalle päälle ja ryhdyn ripustamaan pyykkejä.

klo 19.10: Valmista tuli! Katson kelloa ja totean, etten taida ihan ehtiä vaihtaa vaatteita ja rynniä ratikan kautta jumppaan, joka alkaa puoli kahdeksan. En olis halunnutkaan…

Bref, katsoin illan tv-uutiset sen pyykinripustamisohjelman jälkeen. Viidentoista minuutin lähetyksestä noin yhdeksän ja puoli minuuttia oli omistettu sille, että KAMALAA KUN ON KYLMÄ. Varokaa ihmiset, älkää menkö ulos, pukekaa lämmintä päälle ja ihan useampi kerros vaatetta, ja hei jos auto hajoaa, kyllä vakuutus korvaa. Ja näin kylmässä on ihan lainkin mukaan oikeutettua kieltäytyä menemästä töihin (paitsi jos sattuu olemaan töissä mukavassa lämmitetyssä toimistossa, harmi). Näin taustatietona mainittakoon, että täällä on päivällä noin 4 astetta pakkasta. Celsiusta.

Tekisi mieli painattaa itselleen reilun kokoinen rintanappi: “Olen selvinnyt hengissä paljon kylmemmästäkin. Lopettakaa kouhkaaminen.” Mutta ehkäpä en viitsi hirveästi paukutella henkseleitä, kun olen tällainen vilukissa, ja selviän nytkin vain siksi, että osaan tosiaan pukeutua sään vaatimalla vakavuudella: maailman paksuin untuvatoppis sekä tarvittaessa kahdet tai kolmet sukkahousut on pelastus! (sitä paitsi Suomessa kouhkataan ihan samalla lailla heti kun lämpötila nousee yli +25:n……)

Ensi viikolla noustaan jo plussan puolelle. Tule jo kevät!

Bref

Hetkittäin tunnen oloni eläkeläiseksi. Analysoin nimittäin jokaikisen kolotuksen, säryn ja huimauksen milloin miksikin taudiksi, ja vaikka yritänkin pidätellä mummogeeniäni, joskus on pakko pohdiskella päässä kiertäviä ajatuksia ääneen jonkun kanssa.

Viimeisten parin vuoden ajan olen kärsinyt vaikka minkämoisesta taudista: Puolentoista vuoden ajan reistaillut maha oli milloin vatsahaava, milloin refluksitauti ja mitä näitä nyt on. Vasemmasta lavasta yläselkään ja erityisesti vasempaan käsivarteen säteilevä kipu, joka hyvin todennäköisesti johtuu mun vinksahtaneesta ja epäergonomisesta työasennostani, enteilee varmasti sydänkohtausta (puutunut ja kipuinen käsivarsi!), samoin erityisesti viime vuoden aikana vaivanneet jatkuvat rytmihäiriöt. Jokainen kurina vatsassa tietää vähintään vatsatautia, jos ei jopa jotain ruoansulatuselimistön häiriötä… Näitähän riittäää.

Vatsa on terveydenhoitajalla diagnosoitu “psykosomaattisiksi oireiluksi”. Lohdullista…NOT. Sen lisäksi, että kivut on mulle ihan yhtä todellisia kuin ennenkin, mulla on nyt myös hullun paperit.

Onneksi äiti jaksaa aina jauhaa näistä! Ja sen mielestä on myös kiva diagnosoida multa sairauksia (muistan tämän jo lapsuudestani). Tässä tapauksessa siis suutarin lapsella ei todellakaan ole kenkiä - tai siis vaikkei olisikaan oikeasti kipeä, vaivoja kaivetaan vaikka kiven alta esiin…

Ja mistä tämä asia nyt juuri tuli mieleen?

Sunnuntai-iltana, juuri ennen kuin piti ruveta tekemään lähtöä kotiin, lojuin mösjöön kainalossa katselemassa videoita netistä. Tämän nähtyään se sanoi: “ihan kuin sä.”

Mutta mähän vain varmuuden vuoksi…

Se on vain elämää

Olin vähän jo unohtanut, miltä tuntuu tällainen joutelias oleminen ja impulsiivinen mielihalujen toteuttaminen. Aika kivalta.

Suuntasin töiden jälkeen ekaa kertaa noin miljoonaan vuoteen (no ainakin kuukauteen) keskustaan ja menin kaakaolle ja kakulle kaverin kanssa. Sokerihumalan siivittämänä tehtiin vielä alennuslöytöjä Mangosta ja mulla tarttui Fnacista matkaan Sofi Oksasen Puhdistus en français. Jos sais joskus jotain luettua?

Kuulostaa ihan tavalliselta ja yhdentekevältä iltapäivän vietolta, mutta mulle se teki hyvää! Samoin kuin äkkiä raikastunut ja viilennyt ilma (huomiseks luvataan jopa miinusasteita tänne alas, radiossa varoiteltiin rehkimästä ulkoilmassa koska onhan se näissä lämpötiloissa vaarallista!), ja huomenna luvassa oleva illanvietto työkaverin luona kera Gilmorejen seiskakauden, sushin ja suklaan.

Taidanpa lätkiä tänne iltani ratoksi vähän valokuvia viime viikkojen varrelta!

Grenoblessakin on todistettavasti satanut lunta tänä talvena!

Rauhallinen lounashetki Casernes de Bonnella.

Huomenta! Ihana auringonpaisteinen aamu... työpaikan pihassa.

Valkoisen paperin kammo

Monta päivää on tehnyt mieli kirjoittaa tänne tai päiväkirjaan. Mutta huomaan yhä uudelleen tuijottavani tyhjää ruutua osaamatta muotoilla päässä möyrivää väsymyksen hämmentämää sekametelisoppaa sanoiksi. Koko ajan tapahtuu kaikkea ja tuntuu, että elän niin täyttä elämää, ettei pää ehdi mukaan. Ehkä joskus vuoden päästä tajuan, mitä kaikkea tähän vuoteen on mahtunut. Ja silloin taatusti iskee haikeus.

Joskus pitkillä kävelyillä/harhailuilla pää alkaa muodostaa ajatusten möykystä yksittäisiä, järjellä ymmärrettäviä kokonaisuuksia ja ajatuksia, mutta kotiin päästyä hieno jäsennelty teksti on haihtunut talvisen tuulen matkaan ja mietin vain huoneessani vallitsevaa Kamalaa Kaaosta, joka on nykyään vallitseva olotila ajoittaisista siivousyrityksistä huolimatta. Kotona on pakko koko ajan tehdä jotain, muuten ei ehdi ja kaikki (pyykki- ja tiskivuori) kaatuu niskaan ja hautaudun kissankarvoihin. Jos ei ole mitään muuta tekemistä, kannattaa ottaa ilo irti vapaahetkestä NUKKUEN.

Tykkään kyllä kovin, kun on paljon tekemistä. Joskus vain kiire ja väsymys on liikaa. Joskus voi ruveta itkettämään kauppajonossa, kun oma kassa on maaaa-aaa-il-man hitain (kenelläkään, joka ei ole käynyt Ranskassa kaupassa, ei voi olla käsitystä siitä, miten tuskastuttavan hitaasti asiat voidaan tarvittaessa hoitaa, viis kassan taakse kertyvästä kilometrisestä hikoilevien ja painavien kantamusten kanssa tuskailevien ihmisten jonosta). Joskus voi tuntua siltä, että haluaa heittää kissan parvekkeelta alas, kun se pompottaa minuutin välein sisään ja ulos. Joskus voi haluta nukahtaa otsa näppikselle tai käpertyä työpöydän alle unille. Joskus (usein) voi tehdä mieli lyödä niitä muita erinomaisen täydellisiä ihmisiä, jotka ei tykkää suklaasta vaan haaveilee kahden päivän ulkona hillumisen jälkeen höyrytetyistä kasviksista, jotka tekee intoa puhkuen vapaaehtoistyötä vanhusten parissa ja joiden tukka on aina hyvin (ihan näin kuvitteellisen tapauksen esitelläkseni………). Ja sitten ne on vielä niin mukavia ja rakastettavia, ettei niitä voi salaa inhotakaan. Voi vain surkeana miettiä, miksi musta tuli näin epäonnistunut yksilö, jonka maailma mustenee yksien huonosti nukuttujen yöunien jälkeen, joka möksähtelee, äksyilee ja menettää hermonsa milloin missäkin ja minkäkinlaisessa seurassa, ja joka ei itsekään aina pysy kärryillä siitä, millä tuulella on ja onko asiat oikeasti huonosti vai mökötyttääkö muuten vain.

Nyt kun tyhjä ruutu on täytetty epämääräisellä tajunnanvirralla (mistä näitä kaikkia juttuja tulee? ja miksi ne näyttää noin negatiivisilta vaikka mulla oli tosi hyvä fiilis kun ryhdyin kirjoittamaan?), voinen siirtyä asiaan:


Vietin viikonlopun näissä maisemissa. Vieläkin välillä tekee mieli oikein kätellä itseäni (tai täkäläisittäin kai heittää poskipusut), niin mainion valinnan tein vaihtopaikan suhteen pari vuotta sitten! Ensin harkitsin Montpellieriä, mutta hei, kuka muka oikeasti haluaa johkin Välimeren rannalle? Ni.

Ohjelmassa oli kaksi päivää kahdeksantoista (18) yliaktiivisen ja riehakkaan esiteinin kanssa. Rentouttavaa… Onneksi lunta oli paljon, joten päästiin peuhaamaan ja energiaa purkamaan pulkkamäkeen, “iglun” rakennukseen ja metsään rämpimään.

Vaikka tulinkin eilen kotiin umpipoikkiväsyneenä, jalat jääkalikoina nipistellen ja kengät vettä litisten, oli silti aika kiva huomata, miten paljon mun isot ja ihanat viisaat tytöt osaa! Niille tarvii vain antaa tehtävänanto ja vahtia aika ajoin, ettei jännemmät virikkeet (niin kuin vaikka majapaikan nurkalla kyttäävät kylän kaikki kolme teinipoikaa tai naapurissa valmistettava verimakkara) vedä pidempää kortta. Valmista tulee alta aikayksikön, eikä mun tarvitse koko ajan häsätä vieressä ja auttaa kädestä pitäen.

Kyl ne on vaan niin fiksuja <3 (ja ehtiväisiä… saatiin lauantai-iltana palohälytin soimaan noin vartiksi, juuri sillä kriittisellä hetkellä kun keittokattilaan oli vahingossa pudonnut suolapurkin kansi sekä sisältö perässä. onneksi missään ei palanut, mutta keitto oli kyllä syömäkelvotonta)

Kaikkein parasta viikonlopussa oli/on silti se, että se on onnellisesti ohi. Ehkä seuraavalla kerralla järjestelyt sujuvat vähän paremmin rutiinilla ja vähemmällä stressillä, mutta en kyllä oikeastaan halua edes ajatella sinne asti. Ajattelen vain ensi viikonloppua, kun pääsen Maximen luokse hermolomalle ja mahdollisesti silmälasishoppailemaan :)