Ennustuksia

Meidän äiti kävi ennustajalla työkaverinsa kanssa. Se nainen oli kuulemma tiennyt pelottavan tarkasti kaikkea mahdollista meidän elämästä. Se oli sanonut, että äiti ja isi on ollut pitkään naimisissa ja että vielä on pitkään yhteiseloa edessä. Vanhoilla päivillä ne muuttaa talviksi ulkomaille - voidakseen olla lähellä MUA. Äitin kolmesta lapsesta vanhin on nimittäin piakkoin lähdössä ulkomaille ja ennen pitkää myös JÄÄ sinne... Ja nuorin osaa arvostaa rahaa ja sen mukanaan tuomia etuuksia - ilmiselvästi meidän Simo. Simosta tulee kuulemma hyvintoimeentuleva kunnianhimonsa vuoksi :D (tätä ominaisuutta mun on vähän vaikea nähdä siinä, mut ehkä se on piilevää..?) Ja että äiti stressaa ihan turhaan yhden lapsensa puolesta, kyllä se löytää itselleen paikan maailmasta. Meillä on tällä hetkellä jatkuva konflikti meneillään kotona kun Vilma oli hakenut tasan kahteen paikkaan opiskelemaan eikä se ainakaan Joensuuhun ollut päässyt (mikä äitin mielestä automaattisesti tarkoittaa ettei se ole päässyt Tampereellekaan) ja nyt kaikki yrittää miettiä päänsä puhki miten Vili saataisin pois kotinurkista pyörimästä ja vakuutettua siitä ettei se välttämättä ole ihan humanistiainesta.

Mun mielestä tää on tosi jännää. Tietenkin voi ajatella, että tollaiset ennustukset on itse itsensä toteuttavia, että niissä näkee jonkin päämäärän jota sitten alkaa tavoitella. Mutta musta on myös kiva uskoa yliluonnolliseen. Siitä tulee sellainen olo ettei kaikki ole vain musta itsestäni kiinni. Ja että ylipäätään on olemassa jokin toinen "ulottuvuus" tai miksi sitä ikinä sanoisikaan... Äiti sanoi että ihan kesken kaiken se oli ruvennut jostain syystä ajattelemaan orvokkeja ja sitten se ennustaja oli sanonut, että vaikkei hän yleensä sellaisia mainitsekaan niin nyt hän aistii todella voimakkaasti siinä huoneessa jonkun ylimääräisen, jonkun edesmenneen joka ojentaa äitille orvokkeja. Todella karmivaa.

No jaa, kaiken tän toteutumista odotellessa mä olen keskittynyt konkreettisempiin tulevaisuudensuunnitelmiin ja täyttänyt erinäisiä Kelan lomakkeita. Tuntuu epätoivoiselta kun lähtöön on kaksi kuukautta mutten edelleenkään ole hullua hurskaampi juuri mistään. Ei asuntoa, ei mitään varmistusta yliopistolta, ei lentolippuja...

Tosin mun paniikkini on keskittynyt tällaisiin noin kymmenen minuuttia kestäviin jaksoihin sunnuntai-iltapäivisin kun olen kerrankin niin hyvinlevännyt että kykenen nousemaan luontaisen flegmaattisuuteni yläpuolelle ja miettimään asioiden käytännön toteutusta. Yleensä pystyn suunnittelemaan elämääni eteenpäin korkeintaan viikonloppuun asti, ja sit "tulevaisuudesta" voi korkeintaan nähdä erittäin epärealistisia päiväunia, yleensä niinä hetkinä kun istun matkalla jostain johonkin (eli aika usein viime aikoina). On varmaan ihan hyvä ominaisuus kyetä elää hetkessä (en oo ollut pitkiin aikoihin erityisen stressaantunut mistään, paitsi ehkä siitä yhdestä nimeltämainitsemattomasta henkilöstä jonka puhelin lakkaa luojan kiitos pian kuulumasta siellä Jäämerellä...), mutta välillä olis hirveän kätevää kun pystyis myös tekemään suunnitelmia.

Oon viime viikon ollut ihan uskomattoman väsynyt siitä huolimatta etten oo tehnyt mitään muuta kuin töitä - ellei tekemiseksi lasketa apaattista sateen tuijottamista ja ajoittaisia retkiä kolmensadan metrin päähän ruokakauppaan. Ei jaksa ajatella eikä suunnitella eikä varsinkaan toimia. Viimeiset kaksi kuukautta on koko ajan tapahtunut jotain, mulla on ollut hirveän kivaa eikä ole hirveämmin tarvinnut miettiä mitään. Nyt tuli sitten seinä vastaan. Tylsistyminen on varsin kohtuullinen hinta siitä että saan koko viikonlopun mähöttää kotona ja vaikka tuijottaa seinää tai kattoa tai mitä siihen lasittuneen katseen tielle ikinä sattuukaan. Ilman että TEEN mitään.

Paitsi nyt meen katsomaan onko tilanne keittiössä ihan niin katasrofaalinen kuin ryminästä ja kiroilusta voisi päätellä. Spagetin ja jauhelihakastikkeen pitäis tunnin kuluttua olla valmiina, mutta meillä TEHDÄÄN REMONTTIA :S

Yhyy, mitä mää teen...?!

Nyt juuri en haluaisi olla Raumalla. Tunnen oloni niin eristäytyneeksi, ja tarvisin juuri nyt jonkun jolle avautua kun en itse tajua missä mennään :(

Huomenna V lähtee laivalle. Ja kun se palaa sieltä mä lähden Ranskaan... Oon koko kesän ajatellut et kyllä tää juttu tähän mennessä selviää, johonkin suuntaan, mutten edelleenkään ole sitä mieltä että haluaisin sitoutua mihinkään näin vakavaan, saatika johonkin kaukosuhteeseen. Varsinkaan kun en itse ole koko aikana ollut edes niin vakavissani että sana "suhde" tulisi kysymykseen. Toisaalta en haluaisi joutua lopettamaankaan tätä, koska meillä on ollut niin kivaa yhdessä. Lisäksi tunnen itseni petturiksi kun en ole aiemmin sanonut sille etten ehkä ole ihan niin ihastunut kuin se tuntuu olevan muhun. Tositositosi ahdistavaa.

Tänään taitaa olla keskustelutuokio edessä :/

Tuutori

Apu-va...! Onko Maxime tytön vai pojan nimi? Mun käsittääkseni se voisi kai olla kumman vain.

Sain eilen sähköpostissa henkilökohtaisen kv-tuutorini mailiosoitteen, ja sen tyypin nimi on siis Maxime. Kai tää asia selviäis ihan vain kirjoittamalla sille, mut antaisin ehkä paremman ensivaikutelman itsestäni kun tietäisin edes et onko se tyttö vai poika (voin tietty esim vain taivuttaa verbit maskuliinin mukaan ja sit esittää tyhmää ulkomaalaista jos meni väärin)... Sääli kun Karen ei ole töissä, kun voisin muuten kysyä siltä :/

De här e livet!

Melkoinen viikko takana. Draamaa ja parkumista, mutta myös uusia kokemuksia, monta kerättyä kesäpistettä, herkuttelua ja herkistelyä...

En ollut yhtään juhannusfiiliksissä alkuviikosta, suunnittelin tulevani kotiin katsomaan dvd:itä ja nukkumaan. Olin ehkä vähän vihainen V:llekin vaikka eihän se senkään vika ollut, ei se ollut kenenkään vika että oli inhottavaa ja kamalaa viime perjantaina. Se ilmestyi vähän yllättäen Raumalle keskiviikkona kun olin huonosti nukutun yön ja parin ylityötunnin jälkeen ihan loputtoman väsynyt. En edes ollut kotona - lähdin kävelemään töiden jälkeen että pysyisin hereillä ja mulla olikin hetken ihan kivaa kun valikoin Syväraumasta sitä huvilaa jossa haluaisin asua jos joskus tilapäisessä mielenhäiriössä muuttaisin Raumalle (ja olisin tositosi rikas). Tuntui että tarvitsen omaa rauhaa pitkästä aikaa. Sitten V soittaa että se on mun pihassa... Olin aika tyly sinä iltana eikä se viipynyt kauaa, ja sitten kadutti jo heti seuraavana päivänä, kun olin paremmin levännyt ja virkeänä kykenin ajattelemaan selkeästi.

Sain onneksi sitä viikonlopun draamaa sen verran setvittyä että tietääkseni olen taas väleissä kaikkien osapuolten kanssa, mutta parasta kaiketi silti pitää aika matalaa profiilia. (Ja hei milloin mun elämästä tuli tällaista leimiä Salatut elämät -saippuaoopperaa...?)

Tulin myös sen verran järkiini että tajusin ettei kotijuhannus yksin ole kauhean viisas idea vaikka omaa aikaa tarvisinkin, ja hyväksyin mökkikutsun. Perjantaina mut siis poimittiin Turusta tulleeseen mökkimobiiliin Tampereen linja-autoasemalta ja matka (melko täyteen ahdetussa!) pikku-volkkarissa jatkui kohti Hauhoa - eli nykyistä suur-Hämeenlinnaa, mikäli se ketään kiinnostaa. Vietin siis elämäni ensimmäisen mökkijuhannuksen, näin ekaa kertaa juhannuskokon ja kastoin tilaisuuden kunniaksi talviturkin. Seura oli kovin suomenruotsalaispainotteista, eli juhannuspöytään kuului olennaisena osana snapsit ja snapsilaulut - olin tosi iloinen että olen käynyt sitseillä sivistämässä itseäni tältäkin osalta :) Sateesta huolimatta oli aivan ihanaa viettää juhannusta tosi perinteisesti, ja oikeasti ekaa kertaa elämässäni tajusin ton viehätyksen. Oon ennen pitänyt hiukan tärähtäneenä sitä että halutaan vetäytyä vesisateeseen hyttysten syötäväksi johonkin metsän ja/tai pellon keskelle, ja onhan se sitä, mutta oli silti aika kivaa...!

Sinänsä parasta varmaan oli se, että mut otettiin niin välittömästi vastaan porukkaan ja hyväksyttiin automaattisesti V:n seuralaisena (seuralainen kuulostaa tosi pölöltä, mut en keksi parempaakaan sanaa). Mun ei tarvinnut pyydellä olemassaoloani anteeksi tai selitellä kenellekään miten tähän on päädytty. Kaikki tuntui samantien paljon luonnollisemmalta.

Tänään jatkoin uusien kokemusten keräämistä, kun äiti vei mut illalla avoautoajelulle. Olin viettänyt ihanan rentoa ja raukeaa iltapäivää auringossa loikoillen ja nauttien siitä, että meillä on nyt kalusteiden tultua niin kivan näköistä kotona, ja ajelu kruunasi mun päivän...! On myös ihanaa kun voi jäädä tänne vielä sunnuntaiyöksi, vaikka se tarkoittaakin heräämistä puoli kuudelta että ehdin seiskan junaan Turkuun. Ei tarvitse käydä nukkumaan karulle patjalle vaan saa käpertyä omaan pehmeään sänkyyn ja katsella postikorteilla juuri koristeltuja seiniä... Huomenna vietän vielä yhden "lomapäivän" Turussa ja vasta tiistaina palaan Raumalle, missä odottaa (toivottavasti) lämmin ja kesäinen viikko, melomista, elokuvia ja rannalla löhöilyä!

Mulla on siis ollut kaikin puolin aika täydellinen juhannus - mun kesä alkoi virallisesti tästä!

Tervetuloa valintojen maailmaan

Ei tässä pitänyt näin käydä. Ei mun pitänyt joutua tilanteeseen, jossa mun pitää valita M tai V. Vielä ihan vähän aikaa sitten tuo tai oli ja ihan itsestään selvästi vaikka ne erosivatkin jo pari vuotta sitten, minkä takia mulla on ihan alusta asti ollut pasmat vähän sekaisin ja nyt vielä enemmän. Tajuan toimineeni tosi tökerösti ja epähienotunteisesti perjantaina, ja tajuan oikeutuksen sille että nyt mulle ei enää puhuta - tai vielä inhottavampaa ja satuttavampaa, mua ei kuunnella eikä huomioida lainkaan. Mua ei oo sille olemassakaan. Haluaisin vain tilaisuuden saada sanoa miten pahoillani olen :(

Nyt tuntuu myös tosi ahdistavalta yrittää miettiä onko koko tämä omituinen, puolittain vahingossa alkanut juttu kaiken sähläämisen ja välirikon arvoinen. Kun ollaan kahdestaan, oon ihan vakuuttunut että kannattaa vielä jatkaa ja katsoa niin kauan kuin kesää vain riittää - sen pidemmälle en todellakaan tällä hetkellä ole valmis sitoutumaan tai edes ajattelemaan. Muiden seurassa se kaikki vain muuttuu niin rumaksi ja vääräksi. En jaksa. En mä ole paha tai ilkeä ihminen, en halua satuttaa ketään, mutta en myöskään halua että muhun itseeni sattuu...

Ja ihan turhaan mä taas tänne ruikutan, kun pitäisi mieluummin selvittää juttua itse asianosaisten kanssa. Toinen kyl kuuntelis, mutta sen kanssa en juuri nyt jaksa puhua, toinen taas juurikin blokkasi mut mesessä. Tajuan kyllä vähemmälläkin.

Olin eilen melomassa, virallisesti ekaa kertaa elämässäni. (Oon joskus lippukunnan kämpällä kokeillut pikkukajakkia ja kerran ollut myös inkkarikanootilla yön yli kestävällä melontavaelluksella, mut ei sitä lasketa... Ainakaan olo ei eilen ollut yhtään sellainen että olisin koskaan nähnytkään kajakkia ennen.) Lopputulos kolmen tunnin kurssikerrasta oli se, että olin vyötäröstä ylöspäin likomärkä, kädet kipeinä ja veressä ja olo kertakaikkisen uupunut - osittain myös edellisen yön neljän ja puolen tunnin yöunien takia. Mutta pakko päästä uudestaan! Oli ihan mahtava fiilis, kun tajusin Otanlahdessa lilluessani että mä olen KESKELLÄ merta. En siis tietenkään kirjaimellisesti keskellä mutta tarpeeksi keskellä voidakseni periaatteessa hukkua. Meri oli ihan tyyni ja muutenkin oli täydellisen rauhallista ja kesäistä, ja mulla oli todella irrallinen olo. Olkiluoto ja toimiston hyörinä oli ihan jossain toisessa maailmassa...
Huomenna on tiedossa toinen kurssikerta ja retki johonkin vähän pidemmälle - eilen siis lähinnä harjoiteltiin tekniikkaa ja hiulattiin Otanlahtea edestakaisin. Jänskä-pänskää :)

Pääsin taas mösjöön kyydillä Turusta Raumalle sunnuntai-iltana, loogisesti kun olin mennyt Tampereelle viikonlopuksi... :S Halusin vähän selvittää, mikä tämä juttu on ja mistä se tuli mutta kuulemma MÄ olen iskenyt HÄNET. Joo-o. Kun muistais vielä vähän selkeämmin mitä sinä iltana tapahtui. Vaikka ei kai sillä nyt enää ole niin väliä.

Joka tapauksessa oon aika tyytyväinen elooni ja olooni juuri tällä hetkellä. (Ja juuri kun kirjoitin tämän, pöydän viereen tuotiin 15 laatikollista lisää töitä - VIISTOISTA, terve...!)

Les chiens aboient, la caravane passe

Ööääääh. En tajua. MÄ en valinnut mitään enkä ketään alunperin. Lähdin vain matkaan kun mut niin luontevasti napattiin kainaloon, ja sanoisinko vielä omaksi puolustuksekseni että olin melko edesvastuuttomassa tilassa. En pannut toki vastaan, kun oikeastaan se tuntui niin hyvältä silloin ja tuntuu kyl vieläkin. Mutta mutta mutta... Miks mulla silti on sellainen olo, että jouduin tähän vähän huomaamattani? Miks se halus just mut? Enhän edes tunne sitä niin hyvin.. Ja silti on tositosi kivaa, kun se soittaa joka päivä ihan vaan kun on kuulemma niin ikävä tai haluaa ihan välttämättä lähteä umpiväsyneenä heittään mua Raumalle moottoripyörällä :)

Eli ei valittamista, kaiketi... Haluaisin vain olla jotenkin paremmin tilanteen tasalla.