Loma

Jo lentokoneen laskeutuessa Montpellierin lentokentälle olo helpottui fyysisesti. Solmu vatsanpohjasta suli ja suu kääntyi melkein väkisin hymyyn. Ihan kuin olisi kotiin saapunut, pystyin taas ymmärtämään, maisemat ympärillä ihan rotvallin reunan muodosta lähtien olivat tuttuja.

Viisi päivää keskellä ei mitään oli parasta mitä tähän kesään mahtui. Eikä mulla sinänsä ole valittamista muutenkaan. Tuolla vain tuntui siltä, että tällaista elämän pitäisi aina olla! Ulkoilmassa aamusta iltaan, iltaisin nukahtaminen kaskaiden siritykseen telttakankaan toisella puolen, hampaiden pesu viiniköynnöksen vierellä, polkupyörällä rantaan, shakkipelejä ajankuluksi, simpukoita vatsan täytteeksi... Teki mieli huutaa monta kertaa päivässä kovaan ääneen DE HÄR E LIVET!

Kotiin

Kahdentoista tunnin päästä olen jo lentokentällä, ihanaa!!! Olen aivan häpeilemättömän iloinen siitä, että pääsen vihdoin lähtemään. Kesä Saksassa oli kokemuksena jännittävä, ehkä jollain tavalla kasvattavakin, mutta en missään vaiheessa ihastunut paikkaan sen kummemmin saatika kotiutunut.

 

Frankfurtista löytyy sekä vanhaa että uutta, sulassa sovussa (tosin suurin osa edellämainitusta on todellisuudessa viime vuosina sotaa edeltävään oloasuunsa restauroitua uus-vanhaa, mutta tunnelmallista yhtäkaikki). Kaupunki on omalla tavallaan sympaattinen, kun vain tietää minne mennä ja mitä tehdä. Kaikki toimii, joskaan ei ihan kliseisellä saksalaisella täsmällisyydellä, mutta Ranskan junalakkojen, ratikkalakkojen ja yleisen välinpitämättömyyden jälkeen pienet junien myöhästelyt ei tunnu missään. Kaikkialla on silmiinpistävän siistiä, ja metroasemallakin roskat voi lajitella paperiin, muoviin ja sekajätteisiin. Kaupasta saa oikeaa leipää, ja ruoka on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Joka puolella on metsää, puistoa, viheraluetta...

 

Kaiken tämän ja monen muun jutun puuttuminen Ranskasta pänni siellä ollessani aika ajoin. Silti on usein ikävä takaisin sinne, kaaoksen keskelle. Onhan tämä täkäläinen aivan järjettömän tylsää!

 

Jos haluan skandinaavista siistiyttä, selkeyttä, toimivuutta, menen Suomeen. Ulkomailla on paljon jännempää, kun asiat ovat toisin, arki ja elämä pientä taistelua. Sitä paitsi kaipaan sitä yhteneväisyyden tunnetta, kun juna-asemalla saattoi sulassa sovussa vaihtaa epäuskoisia tai/ja -toivoisia katseita kanssamatkustajien kanssa siinä kohtaa kun juna oli 10 minuuttia/puoli tuntia/tunnin myöhässä - tai peruttu. Saksalaiset ovat kyllä ulkoisesti kovin ystävällisiä ja kohteliaita, mutta loppujen lopuksi aika vaikeastilähestyttäviä. Juuri päinvastoin kuin ranskalaiset, oman kokemukseni mukaan.

 

Tietysti kielitaito ja oma ennakkoasenteeni ovat varmasti vaikuttaneet kokemuksiini, mutta silti... Täältä puuttuu se jokin. Täällä en ole kotonani.

Alle 36 tuntia lähtöön

Loma alkoi tänään, enkä oikein tiedä miten päin tässä pitäisi olla. Olen siis ihan niin kuin en oliskaan... Vuokraemäntä sai ihan kyynelet silmiin sen jälkeen kun ilmoitin että olen lähdössä - ei tosin mitenkään haikealla tavalla. Tekisi mieli sanoa oikein rumasti, ja juoda itse läksiäislahjaksi varattu lakkalikööri ja syödä suklaat. Voisi ehkä kuitenkin tulla aika urakka tälle ja huomiselle illalle, sitä paitsi miksi rupeaisin haastamaan riitaa, kun pian kuitenkin pääsen pois täältä. Tulisi vain itselle entistä kurjempi mieli.

Huomenna minä...
...siivoan ja pakkaan.
...tyhjennän jääkaapin.
...kuivaan vaatteet tarvittaessa hiustenkuivaajalla.
...käyn kaupungissa sanomassa hyvästi Frankfurtille sekä yhdelle kaverille joka on luvannut antaa hyvän ja rakastavan kodin parille kirjalleni.
...juon iltakaakaot lempikahvilassani kotikadun päässä.


Sanonpahan vaan että alkaa olla aika lähteä!

Vuosikatsaus

Olen yrittänyt jotenkin prosessoida päässäni sitä seikkaa, että vaihtovuosi on takana. Tähän asti en ole oikein onnistunut sitä sisäistämään, mutta näitä kuvia katsoessa haikeus iskee. Ei sillä, että haluaisin juuri nyt takaisin (juuri nyt haluan vain kotiin!), mutta tuntuu kurjalta niin kuin aina kun tajuaa että jokin juttu on lopullisesti takana. Kaikistä ylläolevista paikoista tulee ihania muistoja mieleen... Isèren varren kauniit maisemat, sen kun katsoi ylös ja joka kerta melkein yllättyi kauniista vuoristomaisemasta. Vuoristomaja, jonka pimeässä puutarhassa Se Kaikki alkoi eräänä lokakuisena kuutamoyönä. Oma piha auringonlaskun aikaan, mielessä on vieläkin ne kaikki raukean lämpimät iltapäivät jotka vietin parvekkeellani teekattilan ja kirjan kanssa. Maximen Grayn asunnon ikkunasta aukeava maisema, oikealla patisserie ja bio-kauppa, vasemmalla edessäpäin boulangerie. Kerran ohi ajoi hääseurue hevoskyydissä ja tuntui kuin olisi siirtynyt jonkun sata vuotta ajassa taaksepäin.

 Miten paljon voikaan vuoteen mahtua... Lähtö, jännitys, alkuhuuma, rakastuminen, koti-ikävä, tuskastuminen, turhautuminen, tottuminen, itsensä voittaminen. Ihan tavallinen arki muuttuu ihmeelliseksi ja jännittäväksi toisella kielellä, toisilla säännöillä. Kesäkuussa olin jo valmis lähtemään, mutta nyt, kun katson kuvia, tulee ikävä. Ikävä vuoria, päivisin turkoosia ja auringon laskiessa ruusunpunaista Isère-jokea, boulangereita, sunnuntaitoria, asunnon parveketta...

Parasta mitä vaihtovuodesta on jäänyt "käteen" on kaverit. Kaikki uudet ihmiset joihin tutustuin ja ne hyvät hetket joita yhdessä vietettiin... Alkusyksystä uuden huumassa, "kuherteluvaiheessa", jaksettiin vielä juhlia enemmänkin, käydä ulkona , etsiä (turhaan) Grenobleen hurjaa yöelämää. Jossain vaiheessa arki alkoi asettua uomiinsa. Tunsi jo paikat, tiesi miten toimia. Tunsi ihmiset, oli opiskelut ja harrastukset, sunnuntain perhelounaat, tietyssä rytmissä kuluvat viikot, tv-ohjelmat joita seurasi... Ja juuri kun tähän oli tottunut, pitikin ruveta pakkaamaan ja tekemään lähtöä! Mihin se vuosi oikein katosi? Miksen ehtinyt mitään niistä asioista mitä piti? En tahdo vielä...

 Vaikka reissasinhan mä, näin maailmaa ihan niin kuin suunnittelinkin! Kävin Torinossa, Milanossa, Lyonissa, Dijonissa, Barcelonassa, Pariisissa, Mont Blancilla...

Kaiken kaikkiaan tämä oli hyvä vuosi, ihan erilainen kuin alun perin kuvittelin, mutta hauska ja opettavainen joka tapauksessa! Juuri nyt on sellainen olo, että Ranska-kiintiöni on hetkellisesti täynnä (ensi viikon Montpellierin lomaa ei lasketa!), ja että haluan hetkeksi kotiin. Palaan kuitenkin ihan varmasti, ainakin käymään.

***

Mulle uusi vuosi alkaa uuden lukuvuoden myötä, elo-syyskuussa. Tämä on se ajankohta kun käyn läpi menneen vuoden tapahtumia ja teen hyviä ja erityisesti pitäviä lupauksia tulevalle vuodelle. Tänä vuonna opin elämään varojeni rajoissa. Käyn yliopistoliikunnassa - useammin kuin kerran viikossa/kuukaudessa. Laitan ruokaa. En välitä vertaispaineesta, ja teen baariin menemisen sijaan jotain oikeasti hauskaa (joka on luultavasti boonuksena vielä paljon halvempaakin). Jne jne jne.

Kiersin keskiviikkona muutaman kirjakaupan uuden, yliopiston ilmaisallakkaa hauskemman kalenterin toivossa. Turhassa sellaisessa. Kaikki kivat ja fiksut kalenterit alkoivat vuoden 2011 tammikuusta, ja ainoastaan lapsille suunnatut sarjis-, vampyyri- tai teinifanikalenterit oli tehty elokuulta elokuulle. Oon kai henkisesti ikäistäni nuorempi (tai no, ihan kuin tämä olis joku uutinenkin, monsieur valittaa aina välillä kun oon kuin viisvuotias. itepähän on valinnut!). Täytyy siis kai pärjätä Suomeen asti epämääräisillä vihkojen kansiin liimatuilla post it-lappusilla!

Metsäretkellä

Ei mene taas ihan niin kuin telkkarissa, ei. Ei minulla eikä varsinkaan pomolla joka on tänään ehtinyt jo polttaa lounaansa pohjaan (minkä seurauksena koko kerros löyhkää kärvähtäneiltä pavuilta ja paahtoleivältä) sekä hajottaa tietokoneensa. Omat murheet on astetta arkisemmat... Kameran johto on kaiketi eksynyt matkalaukkuun, joka taas odottelee upeassa pahvikääreessään postiin kantamista, eli kuvia ei ole hetkeen tiedossa. Sääli sääli, sillä seikkailin juuri maanantaina satumetsässäni kameran kanssa, joten materiaalia olisi kerrankin ollut tarjolla!

Metsä on ehkä ainoa asia jota täältä tulen kaipaamaan. Kavereiden lisäksi toki, mutta heistäkin monet ovat jo jatkaneet matkaansa toisiin maihin ja toisille mantereille. Luulisi ettei suomalaisena tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan metsän kaipuussa, mutta olenhan toisaalta ollut melkein vuoden Ranskassa, jossa kaupungeissa kaikki vihreä on puistoa ja metsä suuri kauhistuksen aihe. Monsieur näki täällä käydessään ympäröivässä metsässä jatkuvasti vaanivan uhan, lähes kauhuelokuvamaiset puitteet ja vaatikin mua lupaamaan etten yksin siellä pimeällä seikkaile. Joojoo... Itse en osaa monen monen partiovuoden jäljiltä enää juuri metsää pelätä (vaikka se silloin kymppivuotiaana olikin joka kerta yhtä vatsaavääntävä tunne, kun kyytiautot jättivät meidät pimeään metsänreunaan), olo on puiden keskellä paljon turvallisempi kuin kaupungin öisillä kaduilla, metroasemilla yms.

Tämä minun metsäni täällä on kuitenkin jotain ihan toista kuin perinteinen suomalainen vastineensa. Tämä on todellinen keskieurooppalainen Satumetsä! Polut kulkevat enimmäkseen säntillisessä ruutukaavassa, mutta jo parinsadan metrin jälkeen kaikki sivilisaation äänet katoavat jonnekin tuulen huminan ja lintujenlaulun alle. Ainoastaan Frankfurt Internationaalille saapuvat koneet onnistuvat ilmoittamaan olemassaolostaan etäisellä jymyllä. Tänne aina suuntaavat askeleeni kun pitkän työpäivän jälkeen silmät janoavat vihreää, keuhkot raitista ilmaa ja istumisen jumittamat raajat vetreytystä...

Kuvista saatte sitten ehkä nauttia kun minä ja laukkumme joskus täältä kotiudumme!

***

 

 

Pari tuntia myöhemmin: nysse laukku läks! Ei ollu lähelläkään painorajoitusta, joten omistajansa voi vihdoin huokaista helpotuksesta ja toivoa että vatsakin ymmärtäisi ettei tässä yhtään kenelläkään ole yhtään mitään hätää...

Tapahtui eräänä maanantaina

Heräsin aamulla ennen herätyskelloa (mitä tapahtuu keskimäärin aika harvoin näin työ(maanantai)aamuina), koska mietin pitäiskö se tyhjä kasvorasvapurkki pestä ja täyttää aurinkovoiteella jo nyt aamusta että voin laittaa ison matkalaukun Suomeen menemään heti tänään. Päätin kuitenkin, fiksusti ja kypsästi, että huomennakin ehtii. Ehdin sitten jopa syödä aamiaisen. Ja tsekata itseni sisään viikonlopun lennolle, panikoida vähän kun ensi viikon paluulennolle en tätä voinut tehdä (ehkä siellä Ranskassakin on tulostimia?) ja huomata että eihän mulla ole töihin eväitä...

Töissä soitin aamusta TNT:lle kysyäkseni hintaa matkalaukun lähetykselle. Tai no, yritin, mun puhelin ei toiminut ja pomo joutui tekemään sen mun puolesta. Hiukan alentuvasti myhäillen... Halvin hinta-arvio oli päälle sata euroa, joten päätin säästää vanhempani sydänkohtaukselta ja laittaa laukun postissa. Mikä tarkoittaa huomisia pakkaussulkeisia laukun ja vanhojen pahvilaatikoiden parissa, looking forward to it.

Ostin myös pomolle lounaaksi epähuomiossa paistettujen papujen sijaan ihan tavallisia papuja. Olin niin tyytyväinen kun en ainakaan ostanut chilipapuja niin kuin Zarina muutama viikko sitten, mutta herralle ei sitten tämäkään kelvannut. Eikä nyt pidä ymmärtää väärin. Thomas on oikeasti kiva ja symppis pomo, vähän vain..ruokatottumuksiltaan vajavainen! Ja tämä sattumus vain yksi tämän ei-niin-onnistuneen päivän ei-niin-onnistuneista osasista.

Pohdin kotimatkallani varavaihtoehtoa ensi sunnuntaille siltä varalta että matkalaukku onkin liian iso ryanairin mitoitusten mukaan. Kangaskassiin mulla ainakin pitäisi mahtua ihan kaikki tietokoneesta makuupussiin - enkä niiden lisäksi paljon bikineitä kummempaa ole viiden päivän rantalomalle raahaamassakaan - joten pahimmassa tapauksessa hylkään vanhan ja hyvin palvelleen laukun lentokentälle ja survon kamani kangaskassiin.

***

 

Kaikki tällainen muuttaminen, kamojen raijaaminen, pakkaaminen purkaminen lähettäminen, paikasta toiseen palloilu alkaa vähitellen käydä jonkin verran hermoille. Tykkään matkustaa ja nähdä maailmaa mutta välillä pitää saada myös palata kotiin, hengähtää, antaa pään levätä. Stressivatsani oireilee ja on lisäksi saanut seurakseen jomottavan päänsäryn - eipä ole mikään ihmekään kun päässä on enemmän ajatuksia kuin sinne kaiken järjen mukaan mahtuu...

 

Kotiin palattuani (tai no, ei tämä kyllä kodin statusta ansaitse, mutta menköön) mittailin firmalahjaksi saadulla puuviivottimella matkalaukkujani ja tulin siihen tulokseen että kumpikin läpäisee ainakin mittavaatimukset. Painoraja on sitten asia erikseen. Iso laukku on nyt yhtä villapaitaa vaille pakattu, menee edelleen melko väkivallattomasti kiinni ja jaksan yhä nostaa sen, eli mahdollisuudet ovat suuret että saan sen huomenna Suomeen menemään (sormet ristissä). Sen jälkeen voikin jo vähän huokaista helpotuksesta. Ei tämä nyt sen kummempaa ole, samaa sättäämistä kuin aina ennenkin.

 

 

 

p.s. Sain ruokaa, vaikkei eväitä ollutkaan: työkaveri oli lahjoittanut mulle vuosikerta-painonvartijoiden-tölkkikeiton. Joka oli jopa aika hyvää. Ei tämä päivä kai yhtään hullumpi ollut sittenkään.

Voihan pässin munat! !"&%§!%&$/

En kuulu enää Suomen sosiaaliturvaan. En kyllä minkään muunkaan maan, eipä silti. Eilen tuli Kelalta kirje (meille kotiin, jossa äiti sen avuliaasti avasi puolestani ja soitti paniikkipuhelun mulle kesken työillallisen), ja tänään aamulla yritin jostain rähmän ja ääntä käheyttävän liman keskeltä hakea tulenkatkuista äänensävyä kun soitin valituspuhelun Kelan asiakaspalvelunumeroon. Kauankos siinä sitten jaksoi olla kiukkuinen, kun jutteli vartin verran iloisella savolaisaksentilla rupattelevan tytön kanssa... Kuulemma tämä on ihan normikäytäntö kun menee ulkomaille palkkatöihin, kun siellä sitten kuuluu kyseisen maan sosiaaliturvan piiriin (paitsi että en kuulu täällä kun mut nimenomaan otettiin harjoittelijaks ja alle kaheks kuukaudeks ettei tarvi mitään sosiaaliturvamaksuja maksella, prkl) ja sitten Suomeen palattua voin hakea jollain Y9867878-lomakkeella turvaa uudestaan. Ei pitäis olla mitään ongelmia miksen sitä saisi, tai ainakaan sen normaalin yhden kuukauden käsittelyajan jälkeen - saanen epäillä, mun siskolla kesti Amerikasta paluun jälkeen KYMMENEN kuukautta saada kyseinen etuus takaisin...!

Ei paree sit paljon sairastella lähiaikoina! Tai kai sit vois johki Ruotsiin lähteä hoitoa kinuun eurooppalainen sairaanhoitokortti kourassa... Suurempi ongelma taitaa kuitenkin olla se, että asumislisää ei tipu ennen kuin olen taas sosiaaliturvan piirissä, ja opintorahasta taitaa vuokran jälkeen just joku kakskymppii jäädä käteen! Muutan roskikseen :(

Oh well, taas yks tämmönen "i-landsproblem" niin kuin tuleva kämppikseni kerran sanoi :D