Byrokratiaa

Kuten ehkä jo mainitsin, mulla on siis asunto odottamassa Ranskassa. Olin jotenkin ajatellut, että kaikki on siis kunnossa, oon maksanut kuukauden vuokran etukäteen joten voin vain saapua paikalle kesäkuun alussa ja ruveta murehtimaan takuuvuokrista ja vuokrasopimuksista vasta siellä. Niinpä niin…

Jos haluaa vuokrata asunnon Ranskassa, on otettava huomioon ainakin kaksi aika tärkeää juttua. Ensinnäkin takuuvuokra. Ihan niin kuin Suomessa, Ranskassakin maksetaan suunnilleen kuukauden vuokraa vastaava takuu vuokranantajalle ennen muuttoa. Tämä raha on tarkoitettu lähinnä siihen, että jos vuokrasopimuksen päättyessä asunto on huonommassa kunnossa kuin sopimuksen alkaessa, vuokranantaja voi pitää rahan ja käyttää sen asunnon kunnostukseen. Ranskassa vuokranantajat (ainakin opiskelija-asuntoloissa…) pitää melko tiukasti kiinni takuurahoista ja käy kyllä ihan jokaisen pikku naarmunkin läpi, ettei rahaa tarvitsisi maksaa takaisin. Asuntojen kunnosta päätellen rahaa ei kuitenkaan hirveämmin tuhlailla kunnostustoimenpiteisiin…

Olin siis täysin valmistautunut maksamaan takuun ja varannut siihen rahaa budjetissani. Mutta koska kyseessä on Ranska, ei tämä tietenkään riitä.

Vuokranantaja haluaa aina varmistua siitä että saa vuokrarahat tilanteessa kuin tilanteessa, joten “opiskelijoilta ja muilta taloudellisessa ahdingossa olevilta” vaaditaan lisäksi takaaja. Takaaja on Ranskassa asuva, vähintään kolmen kuukauden vuokran verran kuussa tienaava henkilö, joka lupautuu maksamaan vuokran takaamansa henkilön puolesta tämän estyessä. Mulla on kuitenkin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus ja tienaan itse tarvittavan määrän kuussa, joten kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mun ei pitäisi joutua hankkimaan takaajaa. Valitettavasti se toimisto, josta me vuokrataan asuntomme, ei paljon mistään säännöistä piittaa, vaan vaatii kaikilta takaajan.

Juttelin tulevan työkaverini kanssa, ja hän neuvoi mulle muutaman toimiston, jotka toimii takaajana, jos ei muuten sellaista löydä. Ehdin jo riemastua, kun asia ratkesi näinkin helposti. Tarvitsin kuitenkin kämppikseltä joitain tietoja, joita toimisto vaati että voin tehdä pyynnön sinne. En saanut pariin päivään vastausta sähköposteihini, kunnes eilen sain tekstiviestin jossa Charlotte ilmoitti mulle, että oli soittanut vuokranantajatoimistolle eikä ne kuulemma hyväksy tällaista järjestelyä (tässä kohtaa alkoi jo pipo vähän kiristää). Sen sijaan voisin maksaa hänen vanhemmilleen etukäteen kolmen kuukauden vuokraa vastaavan summan ja ne voisivat olla mun takaajia.

Muuten ihan hyvä, mutta KOLMEN KUUKAUDEN VUOKRA??? Mistäköhän mun olis tarkoitus repäistä 1200 euroa, jotka sitten vain makoilisivat jossain tilillä siltä varalta etten satu maksamaan vuokraani ensi vuoden aikana… Ja miten voin luottaa siihen, että saan rahani takaisin kun muutan pois?

En pysty ymmärtämään, en sitten ollenkaan.

We are the champions

Wow, what a weekend! Not much of the beforehand planned hard work got done, I’m afraid…
Friday night I was watching a film, in peace and quiet, minding my own business, when suddenly I heard a huge roar from downstairs. Nothing to worry about, this has been happening ever so often during the last few weeks: there were the Ice Hockey World Championships going on and my dear neighbours love watching the games and drinking beer. The first roar was accompanied by a few others, which could only mean one thing : Finland was going to be in the final against our beloved enemy, Sweden. Yay!

I usually don’t watch hockey, but World Cup final is an exception. The last time we won was 16 years ago - I was only seven years old but I still remember how big a thing it was, people singing and shouting and crying in the usually so quiet streets of Tampere. So this time I thought it would be fun to go and watch the game somewhere public. We went to a bar with a bunch of friends. It was really crowded and the ambiance was grrrrrreat. The first two periods Sweden was completely controlling the game, I could hardly watch it and I sensed everyone around me being very tense. Then in the end of the second period the Finnish team got their first goal and in the third period they just kept shooting, goal after goal after goal, and everybody in the bar was on their feet shouting and applauding. It felt so surreal…

Of course there was a party afterwards. There was a huge crowd on the market place, people were hugging each other and singing and just shouting random things at strangers, cars drove around the city centre honking their horns and of course a few guys felt obligated to make a tour of the market place with nothing on except for socks and shoes (some sense of self-protection there, there were broken beer bottles everywhere, I even got a good deal of some Karjala in my shoe). My throat was all sore for all the shouting and singing when we finally got home at 2:30am with my room-mate.
I know many people think it’s stupid to go all crazy about a match of hockey and to some extent I agree. There has been some fights in Lapland on the border of Finland and Sweden because the Finnish people went to the Swedish side to party and I find that all this drunken bluster about beating the crap out of them is just sad and embarrasing. Of course it feels good to win but why go rub it on their faces? They already feel bad enough…

But apart from all this, it was good to have some fun and to see such a spontaneous joy on the faces of people. We only win the World Cup so often, so why not make the most out of it? 90 % of the time it’s dark and cold in this country and everything is pretty much dead, so I really don’t get people being all annoyed for one night (well, okay, maybe even two or three) of noise and mess in the streets. Peace and love, everyone <3

Well anyway, this is pretty much why I haven’t even started packing my stuff yet. I’m moving out next week and before that everything needs to be in boxes… Plus, I need to take care of some bureaucracie which is driving me crazy! Maybe a bit more about that tomorrow, now I’m dead tired.

I know, I know, my flag is a bit small (it was actually inspired by one of those tooth pick Swedish flags you get with your köttbullar in Ikea)… But it’s not about the size of the flag, it’s about how you use it!

Kaunis Turku <3

Isère, syyskuu 2009. Näihin maisemiin palaan vajaan kuukauden päästä!

Prologi

Taas kerran pakkaan tavaroitani, taas kerran lähden pois ystävien ja perheen luota, taas kerran yritän selvitä järjissäni ranskalaisesta byrokratiasta. Vielä kuukausi sitten kuvittelin, että viettäisin ainakin seuraavan vuoden edelleen Suomessa, kirjoittaisin gradun valmiiksi, ottaisin ilon irti opiskelijaelämän viime hetkistä. Sitten ranskanopiskelijoiden sähköpostilistalle ilmestyi työpaikkailmoitus, jossa etsittiin suomenkielistä työntekijää ranskalaiseen firmaan - Ranskaan ja kaiken huipuksi juuri Grenobleen missä vietin vaihtarivuoteni ja missä myös sattuu asumaan ihan ikioma ranskalainen monsieur’ni! Lähetin hakemuksen samantien ja seuraavan viikon loppuun mennessä olin saanut paikan. Nyt joudun siis reilun kuukauden varoitusajalla hoitamaan muuton Ranskaan…

Ensimmäinen huolenaihe oli asunnon löytyminen Suomesta käsin. Löysin onneksi pari nettisivua, joilla voi etsiä kimppakämppiä tai uusia kämppiksiä vanhojen tilalle. Laitoin sähköpostia noin jokaiselle mielenkiintoisen näköiselle tyypille (skippasin kaikki “hei, meitä on neljä poikaa ja etsitään mieluiten tyttö-kämppistä tasapainottamaan sukupuolijakaumaa!” -ilmoitukset…). Sivustot oli tietenkin tehty tosi ovelasti niin, että kommunikointi ilmaisella perustilillä oli lähes mahdotonta, mutta lopulta onnistuin piilottamaan sähköpostiosoitteeni ilmoitukseen (oon edelleen aika ylpeä tästä). Muhun otti yhteyttä Charlotte, joka vaikutti tosi mukavalta. Maxime kävi katsomassa asuntoa mun puolesta, ja luotin totta kai sen arvioon kun se sanoi että kämppä on ihan täydellinen.
Seuraavana harmaita hiuksia aiheuttavalla listallani on tämänhetkisen asunnon tyhjentäminen ja erityisesti se, mitä teen kaikille tavaroilleni. Saan mukaani vain yhden matkalaukullisen tavaraa ja luultavasti postitan myös jotain, mutta luulen että joudun joko heittämään pois tai myymään aika ison osan. Surullista, ja vaikeaa! Yritän vakuuttua siitä etten tarvitse kaikkea: osa kamoista on lojunut laatikoissa siitä lähtien kun ne sinne pari vuotta sitten pakkasin edellisen Ranskaan muuton yhteydessä. Loogisesti tämän pitäisi tarkoittaa, että voin ihan helposti luopua tavaroista mutta kun ne on kaikki vielä ihan hyviä ja käyttökelpoisia! Pitää kai soittaa äitille, se tietää aina mitä tehdä.

Don't cry because it's over...

Toukokuu jo! Äkkiä kirjaimellisesti loputtomalta tuntuva kevätlukukausi onkin ohi. Tai on mulla vielä kaksi tenttiä ja kaksi esseetä tekemättä (niiden jälkeen voin hakea kandinpaperini hum. tdk:n kansliasta, uskomatonta), mutta oikeastaan päällimmäisenä mielessä pyörii muutto ja Ranska ja työt.

Kaikki tapahtuu niin hirveän nopeasti, vielä viime syksynä ajattelin että mulla on edessäni vähintään kaksi vuotta yliopistolla, ja vaikka Suomen talvi ja hirveä kurssimäärä sekä G-juttu vähän ahdistikin, olin sentään iloinen siitä että olin täällä "oman elämäni" ja kavereiden ja perheen luona. Nyt suunnitelma meni ihan uusiksi, opiskelukaverit menee graduseminaariin ensi syksynä ja osa luultavasti jopa valmistuu ennen kuin mä tulen takaisin tuskailemaan omani kanssa, en pääse ahdistumaan niiden kanssa yhdessä Signumin kirjastolle tai viettämään ajatellaan-jotain-muuta-kuin-gradua-laat

uaikaa, vaan saan hoitaa tämän kaiken sitten yksin...

Tuntuu vähän jopa haikealta. Nytkö se jo on ohi? Tällä viikolla vietin kaksi täyttä päivää yliopistolla kaunokirjallisen kääntämisen parissa, nyt romaani on valmis lähetettäväksi kustantajalle ja olo tyhjä. Ei enää pitkiä perjantaita Rosettan opettajankäytävän kokoushuoneessa, ei lounasta Hörhölässä ja iltapäiväkahveja luokassa, ei väsymyshysteriaa milloin mistäkin lipsahduksesta. Keskiviikkona me luettiin otteita romaanista oppiaineen proffalle, jonka ilmeet olivat näkemisen arvoisia erityisesti tekotissi-kohdassa, ja iltapäivän päätteeksi skoolattiin kuohuviinijuomalla projektin loppumista. (joskus vuoden parin päästä voitte ruveta etsimään Sammakolta Olivier Adamin romaania jonka nimi saattaa olla - tai mitä luultavimmin olla olematta - "Keski-ikäisen angsti").
Surullista. Tuskin koskaan enää näen näitä ihmisiä näin säännöllisesti, tuskin koskaan enää yliopistolla syntyy samaa yhteisöllisyyden tunnetta...

Tietenkin tiedän, että ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat eivät unohdu eivätkä unohda, mutta etäisyys vaikuttaa silti aina. Mulla on vähän ikävä kaikkia jo nyt vaikka olen vielä täällä! Olen aina ajatellut että sitten joskus aikuisena haluan asua ulkomailla ja viime syksynä haaveilin vakituisesta työpaikasta... Mutta nyt kun olen muuttamassa ulkomaille vakituisiin töihin, näenkin äkkiä todellisuuden molemmat puolet, ja lähteminen tuntuu hirveän vaikealta.

Puusta pudonnut

Sisällä kuplii. Kummia tapahtuu nimittäin pienen humanistin elämässä.

Ihan ensinnäkin, olen pahoillani pitkästä hiljaisuudesta. Siihen oli syynä pitkähkö apatiakausi, jonka tarkemmilta yksityiskohdilta säästän teidät, mutta jonka loppuhuipentumana sain rautakuurin ja lähetteen ihotautilääkärille. Mitta alkoi olla täynnä kahden vuorokauden uniputkia ja tylsistynyttä seinääntuijottamista... Mutta se siitä.

Tällä viikolla tunsin luissani ja ytimissäni että jotain tulee tapahtumaan. Tai ehkä vaan haluan kuvitella niin? Joka tapauksessa jo tiistaina vatsanpohjassa oli mukava kutina, kirjoitin työhakemuksia ja höpisin vihdoin tervehtyneen ja Turkuun palanneen kämppiksen kanssa, aurinko laski vasta joskus puoli yhdeksän aikaan. Puhuin Maximen kanssa skypessä illalla, ja - ta-daa - se ilmoitti tulevansa käymään tänä viikonloppuna. Herra spontaani. (tosin ensin suunnitelma oli mennä pilalle, kun sen uusintatentit pidetäänkin jo ensi viikolla mutta nyt se tulee kuitenkin ja viipyy keskiviikkoon asti :)))

Seuraavana aamuna olin jo lähdössä tulkkaustunnille, mutta istuin vielä tapani mukaan puolella kankulla nojatuolissa ja selasin vielä facebookin ja vielä yhden blogin ja nyt kyllä pitäis jo mennä mutta vielä sähköposti... Sinne oli tullut ilmoitus työpaikasta Grenoblessa, joltain entiseltä Turun yliopiston ranskan opiskelijalta. Klikkasin takaisin inboksiin ja sain viime hetken ilmoituksen että tulkkaus onkin peruttu. Kävin uudestaan selaamassa työpaikkailmoituksen ja päätin että yrittänyttä ei laiteta. Kirjoitin hakemuskirjeen ja lähetin sen CV:n kanssa matkaan. Arvelin etten enää ikinä kuule koko jutusta (vastahan olen lähettänyt noin 500 hakemusta tänä keväänä ja tasan kahdesta mulle on vastattu - ei kiitos).

Illalla mainitsin asian kuitenkin Maximelle, lähinnä piristääkseni sitä kun se ei vielä tiennyt pääsisikö sittenkään tulemaan ja vaikutti aika valmiilta hajottamaan paikkoja. Se innostui heti kuultuaan firman nimen, ja kuulemma perustajajäsenet on entisiä M:n yliopiston opiskelijoita. (pieni maailma?) Se laittoi jotain omaa reittiään mun hakemuksen menemään ja kas, tänään iltapäivällä mulle soitettiin Ranskasta. Työhaastattelu on ensi viikolla skypessä.

Oh.
My.
God.

Mitä mä teen? Oonko ihan hullu? Mun piti kirjoittaa gradu ensi vuonna eikä todellakaan lähteä Ranskaan kääntämään kenkäkaupan blogia suomeksi... Mitä jos saankin sen paikan, mitä sitten tapahtuu? Pääsisin takaisin Ranskaan, pääsisin eroon opiskelijabudjetista, olisin lähellä Maximea, kaikki olisi äkkiä taas uutta ja jännää eikä tylsää ja ennaltaohjelmoitua. Mutta entäs se gradu? Milloin valmistun? Kääks, kamala ajatustulva päässä. Nyt tämä on tosielämää eikä yksi ruotsin luentojen päiväunistani. Hui.



Jos kuitenkin panikoisin vasta sitten kun saan tietää haluaako ne mut sinne ylipäätään...?