Joka aamu herään viittä vaille kuusi. Napsautan radion päälle ja Novan uutisten jälkeen vääntäydyn ylös, laitan veden kiehumaan ja pesen hampaat. Teekupillisen, pukeutumisen ja patjalla nautitun aamiaisen jälkeen heittelen tarvitsemani tavarat (eväät, sudokut, avaimet ja kulkulupakortin) reppuun ja rynnistän bussipysäkille - turhaan, koska oon aina vähintään kymmenen minuuttia etuajassa. Ehdin ihailla lähes epätodellisen kauniita ja aurinkoisia kesäaamuja maaseudulla puolen tunnin bussimatkan aikana ennen kuin saavutaan Olkiluotoon.

Betoniasema on vähän syrjässä kaikesta muusta, niin käytössä olevista kahdesta reaktorista kuin rakenteilla olevasta kolmannestakin. Meillä on vain muutama jännittävän näköinen valkoinen säiliö joiden sisältöä voin vain arvailla (paitsi yhden, joka kuulemma sisältää typpeä, ja jos se räjähtää tai vuotaa, pitää pidättää hengitystä ja juosta kirjaimellisesti henkensä edestä...), valtavia betoniautoja, laboratorio sekä parakkikopeista rakennettu pieni toimisto, joista yhdessä huoneessa vietän suurimman osan työpäivästäni. Päivät sujuvat useimmiten rauhallisesti: siirrän tietoja kuiteista ja raporteista koneelle, kopioin, skannaan ja mapitan, välillä me lähdetään Sinin kanssa varsinaisen työmaan toimistolle viemään eteenpäinmeneviä papereita ja noutamaan meille tulevaa postia. Aina ei ole mitään tekemistä, ja pitää vain parhaansa mukaan yrittää viihtyä radiota kuunnellen, juoruillen, lehtiä lukien tai sudokuja tehden. Meidän toimistolla pistäytyy monta kertaa tunnissa joku työmiehistä, naapuritoimiston atk-apu Sylvain (jonka puheesta ei kannata edes ruveta arvailemaan puhuuko se englantia vai ranskaa) tai joku muu apua tarvitseva. Kaikki ovat innoissaan uudesta kesätyöläisestä, tulevat tervehtimään kädestä ja mä hymyilen ja yritän muistella tunnenko tyypin entuudestaan ja mitäköhän kieltä se mahdollisesti puhui...

Työpäivän jälkeen oon aina aivan läpeensä uupunut, en jaksa välittää siitä että ulkona on nätti ilma ja mun kämpässä sisällä on todella karua, autiota (ainoat huonekalut on edelliseltä asukkaalta jääneet kaksi pöytää, asukastoimistolta lainattu patja jolle oon levittänyt makuupussini, sekä kaapista löytynyt pöytäliina ikkunaverhon virkaa tekemässä) ja hämärää, jumitan vain patjallani kuunnellen radiota, lukien lehteä ja syöden. Lopulta saan yleensä kerättyä itseni siinä määrin että pääsen taas liikkeelle ja lähden käymään kaupungilla tai rannalla (lähinnä kalliolla istuskelemassa, en ihan vielä tarkene uimaan) ja illalla pistäydyn vielä asukastoimiston vieressä olevaan yhteistilaan koneella käymään ja telkkaria katsomaan. Huonetta hallitsee itsevaltiaana yksi vanhempi savolainen mies, joka on valitettavan mieltynyt Emmerdaleen ja Kauniisiin ja rohkeisiin, joten yleensä ajoitan oleskeluni niin että näen seitsemän uutiset... Illalla uni maistuu jo yhdeksän tai viimeistään kymmenen aikaan.

Tällä tavoin viikko Raumalla menee aika nopeasti, onneksi. Tykkään työstäni, ja oon sillä tavalla outo, että rutiinit rauhoittaa mua, mutta välillä on silti vähän yksinäinen olo. Olisi kiva, jos olisi joku jonka kanssa voi mennä vetelehtimään Rauman vanhaan kaupunkiin tai istua jätskillä merenrannassa... Onneksi on viikonloput! Jo yhden Turussa vietetyn yön jälkeen oli sellainen olo, kuin en olisi täältä mihinkään lähtenytkään. Ihanaa, kun on omat tutut tavarat ympärillä ja ulos mennessä keksii paljon tekemistä ja melko suurella todennäköisyydellä törmää tuttuihin. Alan vähitellen päästä kesätunnelmiin, enkä malta odottaa sitä että pääsen kotiin käymään Tampereelle! Ehkä sitten koti-ikävä helpottaa vihdoin... Viime viikonloppuna tuntui siltä, etten millään kestä olla yksin koko kesää, tai edes kesäkuuta. Nyt siihen on enää kolme viikkoa ja olen niin onnellinen!

Onnellinen,

onnellinen, onnellinen perhe...

Jostain syystä mulla alkaa tosi usein soida tää biisi päässä kotona ollessani. Eilen illalla isi lähti ukkosmyrskyä uhmaten poikien iltaan ("strippiklubille"...?), eikä ottanut kuuleviin korviinsa mun käskyjä olla kiltisti ja tulla ajoissa kotiin - strippiklubeilta EI kuulemma tulla ajoissa kotiin. Simo vetäytyi jo kahdeksalta omaan huoneeseensa "nukkumaan", enkä yhtään ihmettele. Mä katsoin Idolsia enemmän tai vähemmän hysteerisen Vilman kanssa, joka oli saanut viikkoannoksensa sokeria, kun me käytiin iltapäivällä (ennen sitä ukkosmyrskyä) jätskillä Cold Stonessa (ai miten niin banaanijätski Oreo-keksien kanssa kuulostaa äklöltä? kahvijätski maapähkinävoisuklaalla ainakin oli tosi hyvää...). Äitillä meni hermot Alpoon ja se sitoi ilmapallon narun päänsä ympärille rambo-nauhaksi ja istui niine hyvineen telkkaria tuijottamassa. Alpo sai luonnollisesti ilmapallosta hulluuskohtauksen - ilmapallojen lisäksi se kunnioittaa lähinnä kärpäslätkää ja imuria - ja juostuaan hetken ympäri kämppää kuin järkensä menettäneenä se lösähti sohvalle ja alkoi kapsuttaa naamaansa. Hetken kuluttua se katsoi hyvin hölmistyneenä, että mikäs kapistus tuossa mun naamalla on ja rupesi pureskelemaan omaa jalkaansa. Fiksu koira.

Odotan innolla viikonlopun reissua Charlestoniin...

Siitä lähtien kun Pauliina lähti kotiin viikko sitten, mulla on ollut jokin järjetön Anna Sisäisen Teinisi Näkyä -vaihe meneillään. Vanhemmat on ärsyttäviä, pikkusisarukset on ärsyttäviä ja minä itse kaikkein ärsyttävin. (Onneksi on terapiakoira ja linnunpesä ulko-ovessa, linnunpoikaset on niin hassuja rääpäleitä ettei voi olla hymyilemättä kun kulkee siitä ohi...) Tuntuu että aika täällä valuu ihan hukkaan, että ihan liian pian loma loppuu ja pitää ruveta stressaamaan töistä ja Raumalla asumisesta ja muusta, ja silti samaan aikaan melkein toivoisin että olisin jo Suomessa. Pääsisi pois tästä turhauttavasta ei-minkään tekemisestä ja siitä tunteesta että koko ajan pitää olla kivaa ja ihanaa (eihän lomalla saa olla tylsää...?) tai paniikinomaisesta vielä-pitää-ehtiä-tätä-ja-tuota suunnittelusta, kun tämä ehkä mahdollisesti saattaa olla viimeinen kerta täällä.

Omistuista tajuta, että kaksi vuotta meni näin nopeasti ja että oikeastaan toivoisin että voisin vieläkin palata tänne uudestaan ja uudestaan. Silti, kahdessa paikassa eläminen on todella uuuttavaa, varsinkin kun koko ajan haluaisi olla molemmissa yhtä aikaa... Nyt juuri yritän väkisin pakottaa itseni keskittymään siihen, että tosiaan oon täällä, enkä haikaile vielä kesää Suomessa, kun se kyllä tulee aikanaan, halusin tai en, kun taas tänne ehkä palaan vielä ensi talvena ehkä en. Ylipäätään mua ärsyttää itsessäni se, että koko ajan joko tiedostaen tai tiedostamattani odotan jotain muuta ja uutta. En osaa keskittyä siihen mitä juuri nyt tapahtuu. Vaikka eihän täällä tietysti kauheasti mitään tapahdu (siitä turhautuminen), mutta kai sekin on ihan arvokasta sinällään. Ja onneksi mulla on iso kasa romaaneja ja takapihan patio ja aurongonpaiste.

Tulipas sekava selostus. Tervetuloa mun pääni sisälle!

Matkalle

 Tähän asti en kauheasti ole jännittänyt (paitsi taksin soittamista), mutta nyt mietityttää miten elän seuraavat kymmenen tuntia :/ Siitä seuraavat yli 20 tulee ehkä olemaan vielä hirveämpiä, mutta ainakaan ei tarvitse panikoida sitä, ettei ole kaikkea tarvittavaa mukana. Jos ei ole, ei ole. Passi on joka tapauksessa enkä kauheasti muuta tarvi loppujen lopuksi. Ahh, Amerikka ja kesä ja koti odottaa :)

Mun matkalaukku on hämmentävän tyhjä, vaik se varmaan painaakin ihan kamalasti koska totta kai mulla täytyy olla viidet eri kengät ja neljä romaania mukana (sekä unkarin kirjat, kun sain vielä viimeisen kotitehtävän tänään). Musta tuntuu että mulla oli Norjassakin enemmän tavaraa... Tosin kuoropuku ja erillinen juhlapuku iltajuhlaa varten vie yllättävän paljon tilaa rinkassa. Mietin juuri, että siitä on kaksi viikkoa kun lähdettiin sinne, ja tavallaan ihmettelen mihin kaikki aika menee mutta toisaalta kahden viikon takainen elämä tuntuu kuuluvan ihan eri elämään, ja ainakin eri vuodenaikaan. Silloin oli vielä kevät ja opiskeluja ja rutiineja, sitten tuli Norjan matka joka kului jonkinlaisessa superväsyneessä hysteria-/adrenaliinihiprakassa ja sen jälkeen oon vain yrittänyt kuluttaa aikaa ja hoitaa välttämättömiä askareita. Juuri nyt kaikki alkaa olla hoidossa (tai niin ainakin itselleni väitän), joten enää voin kuluttaa aikaa huomisaamuun asti. Siitä eteenpäin en oo kauheasti suunnitellut. Äiti tosin on, munkin puolesta :)

Kuukauden päästä sitten lähden Raumalle kesäksi, ja oon siitä paljon innostuneempi nyt kun olisin osannut edes odottaa. Ärsyttävää tietenkin, kun ei ole ketään kavereita viikolla lähellä, mutta mulla on myös aika pitkät työpäivät, joten en varmaan muutenkaan ehtisi paljon ketään näkemään muuta kuin viikonloppuisin. Jännittää mukavalla tavalla päästä tutustumaan uuteen kaupunkiin ja aloittaa "tyhjästä". Aion kokeilla kuinka vähällä tavaralla on mahdollista pärjätä :D

Joo, enää 8 tuntia ja 39 minuuttia siihen et taksi tulee.

Kohmeessa

Mietin tänään uimahallin saunassa, miten hassua on kun lämpö tuntuu luksukselta. Tai oikeastaan vielä hassumpaa on ehkä se, ettei se Suomessa edes ole niin kovin hassua. Täällä kylmä ja epämiellyttävä sää on niin normaalia, että jokaista auringonpilkahdusta osaa arvostaa, kun taas esimerkiksi Charlottessa (ja varmasti muissakin yhtä lämpimissä paikoissa) miellyttävä lämpötila ja aurinko on niin itsestäänselvyyksiä, että hiukan harmaa ja sumuinen päivä (=normipäivä Turussa) tarkoittaa huonoa säätä. Isi juuri päivitteli Suomessa käydessään ettei taida enää sopeutua tällaiseen ympärivuotiseen värjöttelyyn. Ihmettelin ensin vähän, mutta pakko myöntää, että sään puolesta eläisin ainakin sata kertaa mieluummin Pohjois-Carolinassa kuin täällä. Paitsi ehkä keskikesällä.

Mun elämäni pienet onnenhetket liittyy tosi usein lämpöön. Siihen kun tulee kylmästä viimasta sisään ja saa taas veren kiertämään jäsenissä. Kuumat, punaiset posket reippaalla kävelylenkillä. Kuuma kahvi tyhjässä vatsassa iltapäivän loputtoman hitaasti matelevalla luennolla. Tai niin kuin tänään, istuttuani paikalleni kohmettuneena liian kovalle säädetyssä ilmastoinnissa (huhtikuussa? Suomessa? taivaan tähden...) unkarin tunnilla, kun pääsin uimahallin saunan lauteille ja löyly sai ihon kipristelemään ja punoittumaan. Ihanaa, melkein kipeää nautintoa. Kuitenkin, miksi pitää elää täällä, missä ihmistä ei ole tarkoitettu elämään? Ollaanhan me kovin sopeutuvainen laji, hieno juttu, mutta jatkuva palelu rupeaa vähitellen korpeamaan... :/

tasan kolme viikkoa, sitten LÄMPIMÄÄN!

IIiiihhh!

Haha, kevättä rinnassa tai jotain :D Voi tietty johtua kahvistakin... Oon ihan pöpinä innosta, kun tajusin et kahden viikon päästä odottaa Norja ja kuorofestarit, ja vaik kuin kivaa!!! Miljoonia (okei, tarkemmin ottaen ehkä tuhansia...) kuorolaisia kaikista pohjoismaista ja Virosta, gaalaillalinen, konsertteja ja esiintyminen kaupungin keskustassa...! Ja Norja <3

Ja koulukin on melkein loppu, kevät on täällä ja tänään meen synttäreille! Livet leker, verkligen.

Ja nyt lopetan vuodatuksen...

tasan neljä viikkoa Amerikkaan!

Olo kuin ameeballa

Huomasin just etten oo päivittänyt journalia kuin ihan pari kertaa koko kevään aikana. Nyt on kuitenkin pakko siirtyä tänne vähäksi aikaa, akuutin päiväkirjakriisin takia. Enoo löytänyt Turusta, Tampereelta enkä RAUMALTA (jep, epätoivoista mut etsin sieltäkin) yhtään potentiaalista ehdokasta uudeksi päiväkirjaksi ja vanhaa on tasan yks sivu jäljellä!

Huomasin myös, etten oo oikeastaan muuta täällä tehnyt kuin valittanut elämäni kurjuutta :S Tiedä sitten mistä se kertoo, koska mun omassa päiväkirjassani on paljon positiivisempiakin merkintöjä, joten en mä kaiketi ihan masé ole. Vaivaa vain epämääräinen levottomuus, joka ei tunnu johtuvan mistään yksittäisestä syystä enkä oikein tiedä mitä sille pitäisi/voisi tehdä. Välillä ihan oikeasti harkitsen etten aamulla nousisi sängystä ylös, tiedänhän jo etukäteen ihan tarkalleen mitä tulee tapahtumaan. Kaikki päivät toistuvat samanlaisina, toistan samat vanhat rutiinit ja kulutan päivät odottaen koko ajan jotain, iltaa, viikonloppua, lomaa, ydinsotaa, ihan mitä vain, kunhan ei tarvitse enää yhtään iltaa istua apaattisena omassa huoneessa ja ODOTTAA. Ulos lähteminen ja ihmisten tapaaminen tuntuu liian vaivalloiselta, eikä samojen baarien, kahviloiden, kauppojen näkeminen enää tunnu miltään. Saatan muistaa jonkin kivan illan jossain tietyssä paikassa ja melkein pelkään mennä uudestaan sinne koska tiedän ettei siellä tällä kertaa mitä todennäköisimmin ole niin kivaa.

Tuntuu että mun elämä on jo pitkään ollut epätoivoista yritystä elää uudelleen kivoja muistoja, eikä se ole oikea tapa elää, mulle ainakaan. Kaipaan vaihtelua, enkä JAKSA tällaista jatkuvaa, turvallisen tasaista harmautta. En edes kovin tarkkaan tiedä MITÄ haluaisin tehdä tai MISSÄ haluaisin olla mieluummin, silti olen vain tyytymätön ja kaipaan pois. Kesä Raumalla ei tuntuisi yhtään pässiltä idealta, vaikka tiedänkin että elokuuhun mennessä ehdin kyllästyä siihenkin ja tuun hulluksi kun en tunne koko kaupungista ketään :)

Kaikista hulluinta on se, että mulla olisi juuri nyt kaikki aika maailmassa, kun opinnot ei vaadi mitään hirveää panostusta, mutta en silti saa itsestäni irti niin paljon että ryhtyisin mihinkään. Vellon vain omassa tarkoituksettomassa olossani ja yritän pysyä järjissäni.

A-pu-a.



43 päivää Amerikkaan