Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Sain joululahjaksi miniläppärin, ja nyt voin tehdä koulutöitä Turun kämpän ja yliopiston atk-luokan lisäksi myös täällä Tampereella tai junassa tai esim kahvilassa. Tai ihan vain datailla, kun oon niin käsi etten osaa antaa wordiin jotain salasanaa jota se vaatii että voisin käyttää sitä, ja mun henkilökohtainen atk-tukihenkilöni ei osoita suurtakaan mielenkiintoa asiaa kohtaan... Mun pitäisi oikeastikin kirjoittaa yksi essee joululoman aikana, mutta jostain syystä en jaksa yhtään innostua mistään velvollisuuksiin viittaavasta. Oikeastaan en jaksa innostua yhtään mistään.



Joulu oli ihan kiva. Aika perinteinen, muttei liian niin että olisi ruvennut ahdistamaan. Kovin erilainen ainakin kuin kaksi edellistä. Sukulointi me hoidettiin tällä kertaa jo ennen varsinaisia pyhiä, kun äiti oli aaton ja joulupäivän töissä. Kun ajettiin kohti iloista Itä-Suomea, ensin tuli vastaan lumiraja ja pian sen jälkeen rekkajonot. Mummulan pihassa ei ollut ihan perinteistä metristä hankea, mutta aika paljon lunta kuitenkin ja me innostuttiin ekana iltana äitin ja Simon kanssa rakentamaan lumiukko josta tulikin muumi...



Jouluaatto oli todellinen operaatio, jota isi johti insinöörin säntillisyydellä ja pikkutarkkuudella. Ei sen pitänyt olla niin vaikeaa (meillä oli aika paljon äitien tekemää ruokaa folioaskeissa...), mutta aikataulu ei pitänytkään minuutilleen ja isi lähti hiihtämään vasta puoli seitsemältä. Vaikka ei sekään sitten haitannut, kun äiti pääsi töistä vasta puoli kymmenen, joten meidän jouluateria oli etelämaalaiseen tapaan kymmenen paremmalla puolella. En osannut odottaa joululta oikein mitään (paitsi joitain lahjoja joita tiesin saavani), enkä oikeastaan tavoittanutkaan mitään tiettyä tunnelmaa. Oli ihan kivaa pelata lautapelejä koko joulupäivä, ihan kivaa käydä siskon ja koirien kanssa pulkkamäessä ja ihan kivaa tuijottaa telkkarista Gilmoren tyttöjä Kummelia Kovaa lakia mitä sieltä nyt sattuikaan tulemaan. Pitäisi kai olla tyytyväinen ihan kivaan, ja olenkin, tavallaan.



Tänään aamupäivällä (tai no, pian heräämisen jälkeen kuitenkin) kiipesin vanhaan turvapaikkaani Mustanvuoren huipulle ja tuijottelin pitkästä aikaa Pyhäjärven selkää ja Pispalanharjua häikäisevässä auringonpaisteessa. Oli hassun irrallinen olo, tuntui etten ole tulossa mistään enkä menossa minnekään. Oon koko loman koettanut olla rauhallisemmin, nähdä asiat ympärilläni ja kuulla hiljaisuuden, ja se onkin tuntunut hyvältä. Mun luonteelleni ei vain sovi olla olematta matkalla jonnekin. Jälleen yksi kolmevuotiskausi alkaa kallistua loppua kohti, mutta tällä kertaa se ei merkitse mitään mullistavaa muutosta. Tai tavallaan joo, oonhan syksyllä lähdössä vaihtoon, mutten enää kuvittele, että mun sisällä oleva levottomuus siitä mihinkään korjaantuisi. Palaan takaisin, jatkan opiskelua, tasapainottelen luontaisen epäsosiaalisuuteni ja läheisyydenkaipuun välillä, valmistun ehkä aikanaan, ja loput saa aika näyttää... Ei kovin jännittävä näkymä.



Välillä suunnittelen,että jätän kaiken kesken, lähden Norjaan kalatehtaalle töihin niin pitkäksi aikaa että on rahaa kiertää vaikka koko maailma ja sitten vain menen. Otan rinkallisen tavaraa mukaan ja suunnittelen korkeintaan pari päivää eteenpäin. Mutta eihän niin voi tehdä...? Oon liian pitkään tiedostanut kaikki ne vaatimukset jotka mun pitäis täyttää, kaiken sen mitä pitää saavuttaa, vaikkei kukaan osaa perustella miksi. Pienenä olin paljon kapinallisempi ja myös positiivisempi. Kaikki oli periaatteessa mahdollista.



Jos en voikaan toteuttaa matkaani, täytyy mun ainakin lähteä jollekin pienemmälle reissulle. Reilaamaan, sinne vaihtoon, tai vaeltamaan (olisikohan aika täyttää mun elämässäni vallitseva partiotyhjiö?). Tahdon nähdä maailmaa ja tehdä asioita enkä istua kotona mähöttämässä ja miettimässä että onhan kaikki oikeastaan ihan hyvin ja ihan kivaa.

Sata ja yksi tapaa vältellä koulutöitä

Mulla on ihan naurettavan vähän koulutöitä jäljellä. Melkein viikon jo on ollut sellainen omituinen olo, että jotain puuttuu, ja tiedän että se johtuu siitä ettei ole kiire mihinkään. Jätän tenttiin lukemisen ja kaikki läksyt (jos niitä yliopistolla voi läksyiksi kutsua) viimeiseen iltaan tai mieluiten aamuun, että hetken voin aistia paniikin, joka saa mut keskittymään vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ja oikeasti nautin siitä. Tuntuu, että on oikeastaan aika sama kuinka idioottimaisia juttuja teen, kunhan voin syventyä niihin ihan täysin.

Sitten on tällaisia päiviä, jolloin ei ole kiire. Ei vain kerta kaikkiaan. Ja sekin on aika kivaa, vaikka sitten tarkoittaakin sitä, että ainakin noin kymmenen prosenttia hereilläoloajasta menee huonon omatunnon potemiseen. Aamulla oli syksyn viimeinen unkarin luento, ja sitten olin ajatellut tehdä (tai ainakin ajatella!) niitä paria viimeistä palautettavaa työtä. Ajattelinkin, noin puoli tuntia, mutta olo ei ollut ihan kauhean luova. Se vaihe tulee sitten vasta vähän ennen palautuspäivää, eli ensi viikolla. Tänään oli pimeää jotenkin tavanomaistakin synkemmällä tavalla, päivän valkenemisen huomasi vain siitä, että katulamput sammuivat pariksi tunniksi, joten mä suuntasin keskustan valoja kohti (rasti ruutuun päämäärätön harhailu). Onnistuin sentään löytämään isin joululahjan, muuten sitten vain kaikkea kivaa mitä olisin halunnut itselleni. Muistin myös, että mulla oli Robertsin kortti, jolla sain ilmaisen kahvin, ja levittäydyin yläkerran tunnelmavalaistuun nurkkapöytään päiväkirjan, postikorttien sekä Ranskan kirjallisuuden historian kurssikirjan kanssa. Rehellisyyden nimissä suurin osa ajasta meni siihen päiväkirjaan kirjoittamiseen (rasti luuhaamisen kohdalle)...

Kotiin tultua olen nukkunut päiväunet (ensimmäistä kertaa aikoihin olen niin rentoutunut päivällä, että pystyn makaamaan paikoillani riittävän kauan saavuttaakseni unenomaisen horroksen), ottanut vastaan kämppiksen paketin ja nyt kirjoitan tätä ja lykkään edelleen hiukan sitä hetkeä kun mun lopulta täytyy avata kirjallisuushistorian lopputehtävän tiedosto ja ruveta kirjoittamaan.

Jotenkin kuitenkin ihmeen seesteinen olo :)

Sähläystä

Tää on taas yksi näistä päivistä, joita on viime aikoina ollut valitettavan usein. Kun ajatus ei ihan ehdi mukaan toimintaan ja kalenteri unohtuu kotiin. Ja sitten pitäisi puhua ranskaa ja olla tieteellinen. Ja automaatti antaa 20 euron sijaan 140 (se siitä viikonlopun ostokrapulasta, rahaa on taas lompakko pullollaan :S). Ja hurja syysmyrsky alkaa juuri kun pitäisi ruveta lähtemään kuoroharkkoihin. Maanantaisin aika kuluu jotenkin inhottavan tahmeasti, ainakin puolet hitaammin kuin muina viikonpäivinä, ja nyt oon niin väsynyt että pelkkä ajatus siitä että joutuisin taapertamaan Kauppikselle tuossa kaatosateessa saa melkein itkemään...

Mulla on myös, kuten sanottu, hirveä ostokrapula. Näitä tulee aina välillä, mutta nyt tuntui että pitäisi yrittää vähän rajoittaa. Kun tuntuu että tällä kertaa laitoin/laitan tuen sileäksi ihan ennätysajassa. Rahaa on kulunut kaikkeen oikeastaan aika turhaan, niin kuin baariin ja Indiskaan, ja ostin myös sitseille uuden mekon, mikä ei ehkä ole ihan hirveän suuri ongelma, mutta kylläkin välillinen ongelman aiheuttaja. Löysin nimittäin Hennesistä toisenkin ihanan mekon, joita oli yks jäljellä, mun kokoa, tosi kaunis ja (mainitsinko jo?) IHANA. Se ei ole mikään maailman kallein, mutta ongelma onkin lähinnä se, etten tunne enää hallitsevani rahankäyttöäni. Lupasin itselleni, että käytän marraskuun loppuun asti ruokaan niin vähän rahaa kuin mahdollista ja jos se mekko on vielä siellä - tai löydän sen esim Tampereelta - niin voin ostaa sen... Tulee vain jotenkin levoton olo, kun ajattelen koko asiaa. Eikä kauheasti auta, että automaatti tosiaan jumittui aamulla ja nostin sitten epähuomiossa 140 euroa kerralla. Visa E taitaa saada jäädä vähäksi aikaa kotiin ihan kokonaan!

No niin, hengitä syvään. Kaikki on hyvin, stressipiikki hetkellisesti ohi! Ja maanantaikin onnellisesti melkein hoidettu. Helpottaa, kun kalenteri on taas tuossa käpälän ulottuvissa, ei tarvitse itse tietää mitä kaikkea ehtii tehdä tai mitä pitäisi ehtiä... Näin viime yönä painajaista tämän päivän esitelmästä - en jännittänyt tarpeeksi ja sitten en päässytkään penkistä ylös ja luokan eteen vaikka proffa tuijotti niin että silmät pullistui uhkaavasti... - ja tänään päässä on pyörinyt suloisena sekasotkuna päivämäärät ja kopiokortit ja Vänrikki Stålin tarinat ja herra ties mikä.

Sen lisäksi että omat asiat pyörii päässä kuin karusellissa, ajatukset harhautuu väkisin myös sellaiseen, mikä ei vasinaisesti mulle edes kuulu. Yhteenkin kaveriin, joka on kuin huomaamatta etääntynyt ja jota ei ikinä "ehdi" tavata. Ja tänään se oli jotenkin tavallistakin vaisumpi, vanha luokkakaveri oli kuulemma kuollut. Mitä siihen sitten osaa sanoa?

Näin tänään

Olin tänään niin ahkera, että menin luennolle jota EI OLLUT. Siellä oli jokin piispojen kokoontuminen. Olis kai pitänyt jäädä hanuilemaan sinne ja kahvitella kirkonmiesten kanssa. Mutta olin tylsä ja tulin kotiin - tulipahan pyöräiltyä Räntämäkeen ja takas... Nyt yritän orientoitua siihen, että mulla on kaks ja puoli "ylimääräistä" tuntia tänä iltana, ja keksiä miten parhaiten käyttäisin ne. Jotenkin kummallista, etten osaa yksin vain olla, se tuntuu niin hukkaanheitetyltä, vaikka sitten kavereiden/perheen kanssa ei-minkään tekeminen tuntuu aivan tarkoituksenmukaiselta toiminnalta. Oon onneksi nyt jo tiskannut ja pessyt pitkään odottamassa ollutta pyykkiä, joten tunnen saaneeni ainakin jotain aikaan. Vielä vois tehdä ensi viikon esitelmää (aiheena traduction comme processus, kääntäminen prosessina, ihan superhilpeää!) ja lukea huomiset luentomateriaalit. Jotenkin melkein kivaa, kun on liikaa tekemistä, vaikka se olisi kuinka tylsää. Yksin palloilu on kuitenkin vielä tylsempää...

Mitä kaikki ihmiset oikeastaan yksin ollessaan tekee?

Marraskuu

Näin viime yönä baarin jälkeen tähtiä. Niitä sellaisia oikeita (vaikka meinattiinkin Leenan kanssa jäädä Keskustorilla joidenkin nyrkkeilijänuorukaisten jalkoihin...). Jouduin sitten tosin juoksemaan melkein koko matkan pysäkiltä kotiin, kun oli niin hirmu kylmä. Asfaltti oli kuurasta ihan tahmea ja tuntui koroissa suunnilleen samalta kuin jos yrittäisi juosta baarin lattialla.

Oli onnistunut ilta, muiltakin osin :) Kaipasin jotain tuollaista pitkästä aikaa, vaikken sitä tiennytkään, kun oli liian kiire olla kiireinen ja väsynyt. Ehkä sitä nyt taas jaksaa paremmin ensi viikon.

Täydellisyyden

Mä elän tällaisia päiviä varten! Aamusta iltaan pieniä (ja isompiakin) onnellisia sattumuksia ja ilahduttavia asioita toistensa perään!

Ensinnäkin, pesukone toimii taas. Aamulla korjaajasetä kävi katsomassa konetta, noin viidessä sekunnissa määritti vian ja vieläpä korjasi sen sinä aikana kun mä selvitin viikon tiskivuoren. Mun kämppis juuri avautui helpottuneena kun sillä ei olisi ollut enää yksiäkään puhtaita sukkia, ja mun omakin pyykkikorini on tursuillut yli jo kolmatta viikkoa...

Kun tämä oli poissa päiväjärjestyksestä, saatoin lähteä yliopistolle nauttimaan siitä, että aurinko paistoi kuin parhaimpanakin kesäpäivänä ja erityisesti siitä, että mulla oli yksi ainoa luento ja sekin vasta viideltä. Sitä ennen ehdin istuskella suihkulähteen reunalla, yliopistoruokalassa sekä useamman tunnin kahvilassa maailmaa parantamassa (tai siis paheksumassa)... Mun luento kuuluu sellaiseen sivuainekokonaisuuteen, johon ilmoittauduin ihan randomilla kun meidän assarilta oli tullut siitä mainos sähköpostiin. Kahden luennon jälkeen voin sanoa, että tää on ehkä paras spontaani päätös mitä oon aikoihin tehnyt! Tiistain luennolla meillä on japanilainen opettaja, ja nyt tällä torstain "harjoitustunnilla" transsilvanialainen Radu, jonka nimi (osuvasti) kääntyy englanniksi sanalla gay... :) Noi tunnit on jotain ihan parasta, juuri sellaista mitä kuvittelin aikaisemmin että yliopistolla olisi. En oikein osaa selittää, mutta oon tosi innoissani!

Illalla (kun kävelin jotenkin kummasti vastavirtaan, Yo-kylästä suorastaan virtasi porukkaa kaupunkiin päin rempseissä tunnelmissa) sain kylmiä väreitä siitä miten kaunista oli juuri auringon laskiessa. Yritin imeä itseeni mahdollisimman paljon värejä, taivaan vaaleanpunaista ja sinistä ja puiden keltaista ja oranssia, sekä hieman jo ylikypsän puutarhan tuoksua ja iltailman raikasta viileyttä, koska tiedän, että tuun kaipaamaan syyskuuta sitten kun maailma on taas harmaa kaikissa sen eri sävyissä ja tuoksuu korkeintaan (parhaassa tapauksessa) pakkaselta.

Kotona odotti vielä yksi ihana yllätys, kun olin saanut sähköpostiin viestin Idmanin säätiöltä: sain 2000 euron apurahan!!! Tähän ei kaiketi ole enää mitään lisättävää...

Jean piti meille tulkkauksen taustatietoustunnilla testin ajankohtaisista tiedoista. Mä olin ihan aikuisten oikeasti seurannut uutisia viimeiset kaksi viikkoa tavallista tarkkaavaisemmin, katsonut ainakin yhdet uutiset päivässä ja yleensä vielä toiset joko TV5:ltä tai BBC:ltä, lukenut Hesarin joko netissä tai kämppikselle tulevan paperiversion ja kurkkinut silloin tällöin Le Monden nettisivuja ja jotain ajankohtaisohjelmia telkkarista. Luulin toisin sanottuna tietäväni mitä maailmassa tapahtuu. Osasin vastata suoralta kädeltä neljään kysymykseen kymmenestä. Eikä edelleenkään ole aavistustakaan, miten esimerkiksi JSN (Julkisen Sanan Neuvosto) olisi liittynyt johonkin päivän polttavaan... Tästä olisin vielä päässyt yli, mutta kun ruvettiin tarkistamaan meidän tekemiä listoja hyvän tulkin ominaisuuksista, monsieur katsoi asiakseen aivan erikseen kommentoida mun listaani. Mä luulin ensin onnellisena kirjoittaneeni jotain tosi fiksua, mutta sainkin julkisen puhuttelun siitä, ettei muistiinpanotekniikka ja pikakirjoitustaito ole sama asia. Toki, typerä virhe ja oon kaiketi ollut aika ajatuksissani tuota tehdessäni (kumma juttu), mutta silti tosi kilttiä huomauttaa koko ryhmän edessä, kun muiden listoja se kommentoi tyylillä :"Täällä joku on laittanut keskittymiskyky..." Tunsin itseni todella tyhmäksi, kun en selviydy maailman yksinkertaisimmasta tehtävästä möhlimättä jotenkin :/

Huoh, pienet on humanistin murheenaiheet. Nyt yritän selvittää mihin mun pitäisi soittaa että joku tulisi korjaamaan mun pesukoneen.