Master of the universe

No ei nyt ihan. Mutta nyt voin vihdoin julkistaa suuren suuret (lol) uutiseni: pääsin opiskelemaan! Vieläkin tosin hetkittäin pelkään, että ne keksivät siellä tiedekunnan kansliassa että hups lähetettiin väärälle tyypille se hyväksyntäkirje... Ei kai ne enää kuitenkaan voi perua?!

Tuntuu, että kaikki muut uskoivat mahdollisuuksiini tämän suunnitelman suhteen enemmän kuin minä itse. Maxime, äiti, työkaverit, suosittelijaksi suostuneet kollega ja entinen opettaja... Mulla oli hyvin skeptinen olo, koska pohdin tätä samaa siirtoa jo viime vuonna, ja silloin Brysselin ranskankielisessä yliopistossa oltiin sitä mieltä, ettei mun kannata edes hakea, kun taustani ei ole opinto-ohjelmaan sopiva. Tämän vuoden tammikuussa mailasin kuitenkin flaaminnkieliseen yliopistoon, kun tajusin, että tämä opinto-ohjelma on joka tapauksessa englanniksi, ja sieltä vastattiin erittäin kannustavasti, että ehdottomasti haet.

Keräsin sitten dossierin kasaan, uskaltauduin pyytämään suosituksia, ja vuodatin sydämeni hakemuskirjeeseen. Huomasin viime hetkellä, että mulla ei ole riittäviä todisteita englannintaidoistani, joten varasin ajan TOEFL-testiin (ärsytti heittää 245 dollaria "hukkaan", mutta arvelin, että pakko yrittää, kun on näin pitkälle mennyt) ja sain sen ihan heinäkuun lopulle. Ilmoittautumisaika päättyy 11.8. ja tulokset testistä tulevat "noin kymmenessä päivässä". Vähän kylmää hikeä pukkasi. Sain sentään uutta pontta treenaamiseen, kun joskus heinäkuun puolivälissä sain sähköpostiin ehdollisen hyväksymiskirje. Ehtona siis vähintään 90/120 TOEFLissa.

Ja arvatkaa paljon mä sain? 118/120! Satakaheksantoista! Apua, mikä vitsi. :'D Eka ajatus tuloksen nähtyäni oli taas, että mun tulokset on sekoittunut jonkun muun kanssa. Toka oli tietenkin, että mistä (ja miksi) ne kaksi pistettä on jäänyt vajaaksi, ja olishan mun nyt oikeastaan pitänyt saada täydet. Vaatimattomuus kaunistaa jne.

Ensi vuonna olisi siis tarkoitus istua ensin yhdeksästä viiteen töissä ja sitten kuudesta yhdeksään luennoilla kaikkina arkipäivinä. Hieman kylmää tämä ajatus, ja muutenkin kauhistuttaa, että miten ikinä selviän opinnoista ja toisen gradun kirjoittamisesta ja että olenko tarpeeksi fiksu ja ahkera ja onko tässä nyt mitään järkeä. Sitten kuitenkin, musta on ihanaa ajatella luennoilla istumista ja uuden oppimista. Aivoni kaipaavat jotain haasteita, ja mieleni toivoa siitä, että pääsen johonkin eteenpäin elämässä.

Jännää ja kivaa ja kauhistuttavaa.

Oodi maanantaille

En ole koskaan tykännyt maanantaiden dissaamisesta. Ei ole maanantain vika, että ihmisillä on vaikeaa juuri silloin. Oikeastaanhan se on ennemmin lauantain ja sunnuntain ja liian pitkien yöunien ja muun vastuuttoman hillumisen vika, että maanantaiaamuisin on ehkä vähän vaikeampaa kuin vaikka torstaisin. Ei ole varmaan helppoa olla maanantai ja saada joka viikko valitukset niskaansa, vaikka sitä vain velvollisuuttaan noudattaa ja seuraa omalla paikallaan sunnuntaita. Sitä paitsi on niin klisee valittaa väsymystä maanantaina. Miten se muka joka viikko tulee yllätyksenä, että jos ei nuku yöllä tarpeeksi, aamulla saattaa vähän väsyttää?

Mulle maanantai on yhtä kuin ryhtiliike ja uusi alku, mahdollisuus tehdä kaikki toisin (paremmin) tällä viikolla. Vastata vihdoin sähköposteihin saman tien. Tehdä ensin työt ja sitten vasta harhautua ajelehtimaan internetiin. Tarttua romaaniin kaukosäätimen sijaan illalla. Siivota rojut omille paikoilleen joka päivä, eikä vasta sitten, kun on hukannut kaikki hiuslenksut ja -pinnit jonnekin olohuoneessa ajelehtivaan tavaroiden hyökyaaltoon. Käyttää hammaslankaa joka ilta ja viikata pyykit heti kaappiin, kun ne on kuivuneet. Maanantai on kuin uusi vuosi, unohdetaan viikonlopun porsastelut ja aloitetaan kunnianhimoinen uljas uusi minä -projekti (joka unohtuu viimeistään keskiviikkona...).

Sitten kuitenkin on tällaisia maanantaita, kun ei voi muuta kuin huokaista syvään ja toivoa, että päivä on pian ohi. Kun aamulla toteaa, että asunnossa yöllä seikkaillut yksi ainoa itikka on ruokaillut vain mun ihollani. Noin kolmessakymmenessä viidessä eri kohdassa. Kun vasta vartin kuulokkeet päässä istuttuaan tajuaa, että unohti panna musiikin päälle. Tai kahvinhakureissulla ehtii jo hermostua että taas joku (siis kuka, ei täällä ole ketään?) joi kaiken ennen kuin huomaa, että unohti painaa keittimen päälle. Kun todellisuus tuntuu aivan liian raskaalta viikonlopun hömpsöttelyn ja sunnuntai-illan telkkarimaratonin jälkeen. Kun on viettänyt edellisen iltapäivän Stars Hollow'ssa kyynelehtien Roryn valmistumista Chiltonista (ja tuntien itsensä vanhaksi, kun samastuu ennemmin äitiin kuin tyttäreen tässä jaksossa.......), eikä tunnu yhtään mukavalta olla oikea ihminen oikeine ongelmine oikeassa arjessa.

Silloin maanantai on tosi hanurista.

(EIKÖ KELLO KOSKAAN TULE VIISI?!?)

Lähes Nigella itsekin

En kirjoittanut eilen, hups... Siihen on kuitenkin hyvä syy: sitruunamascarponemousse ja jääkylmä cava. Voin suositella!

Mun on nyt pakko vähän paukutella henkseleitä, kun yleensä kokkaa lähinnä voileipiä ja paistettuja munia, ja Maximen työreissujen ajan pärjäilen Maunon kanssa jaetulla tonnikalapurkeilla ja suklaalla... Sain kuitenkin eilen jostain päähäni, että kokkaan meille kolmen ruokalajin illallisen, ihan vaan hyvin vuoksi.

Töiden jälkeen kurvasin siis ruokakaupan kautta kotiin ja panin hihat heilumaan. (Eka piti tietenkin siivota keittiö ja raivata romut ruokapöydältä, kuinkas muutenkaan) Alkupaloiksi tuli kaappien aarteita, kun unohdin ruokaostosten tuoksinassa koko jutun, mutta Maxime ylisti kiltisti uunissa käytetyt tomaattimozzarellaleivät sekä balsamicosipsit maasta taivaaseen. :D

Pääruuaksi laitoin soijakastikkeessa ja inkiväärissä marinoitua lohta edellispäivän parsan kaveriksi, ja olin itsekin aika yllättynyt, että tämä täysin random-kokeilu onnistui niinkin hyvin! Maxime oli ihan myyty.

 

Ja se jälkkäri! Tämän improvisoin ihan täysin kesken työpäivän iskeneet hellittämättömän mieliteon perusteella. Vatkasin mascarponea, pari ruokalusikallista kermaa, lemon curdia, tomusokeria ja sitruunanmehua kuohkeaksi vaahdoksi ja heitin vielä marjoja päälle tarjoilulaseihin. En ehtinyt ottaa kuvaa todistusaineistoksi ennen kuin moussen olivat kadonneet parempiin suihin, mutta jokainen osaa varmaan kuvitella lasillisen vaaleankeltaista vaahtoa viinilasissa. ;) Vinkkinä muille kaltaiselleni sitruunafanaatikoille: TEHKÄÄ TÄTÄ. Paras jälkiruoka ever!

Kyllä musta varmaan vielä kunnon ruokabloggaajan sais - not! :D Mutta ehkä laitan vielä toistekin ruokaa, oli sen verran palkitsevaa puuhaa. 

(Ja nyt vaan äkkiä itsekritiikki ikkunasta ulos ja julkaise. Naurattaa ihan sikana julkaista ruokapostausta, mutta tätä mun eiliseen nyt sattui kuulumaan, ja alkaa tässä vähän jutun aiheet loppumaan. Tulee kerran jos toisenkin mieleen että keksinpä tosi upean haasteen itselleni............................. Hampaat irvessä loppuun asti silti.)

Sisustusunelmia

 

Meillä näyttää kotona tältä. Siivouspäivänä. (aina ei ole valitettavasti imurointiolutta, mutta muuten kuva on erittäin autenttinen, kalsareineen päivineen) Muulloin on luultavasti paljon sotkuisempaa. Meillä on matto ja verhot Ikeasta, huonekalut ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi haalittu mikä mistäkin. Sohvassa on nahkapäälisessä reikä, ja siihen mahtuu mukavasti vain yksi ihminen. Verhot on lyhennetty liian pitkiksi, eikä ne suoristu silittämälläkään (ei nyt sillä, että ihan hirveän kauaa olisin jaksanut yrittää). Erilaisia sisustusinstallaatioita muodostuu sinne tänne luikertelevista johdoista, isoiksi palloiksi kerääntyvistä kissankarvoista, röykkiöihin kokoontuvista kuljeskelevista tavaroista ja tuolinkarmille roikkumaan unohtuneista (likaisista) vaatteista. Kaiken kruunaavat näin kesäaikaan parvina pyrähtelevät hedelmäkärpäset.

Olin tuossa toukokuun lopulla viikonloppureissulla Kööpenhaminassa, missä testasin reissukaverini kanssa airbnb:tä ekaa kertaa. Päädyttiin tämän näköiseen suloiseen pikkukaksioon Fredriksbergissä:

 

 

Kämpän vakkariasukkaat olivat nuorehko yksinhuoltajaäiti ja pieni poika, jolle oli laitettu huone olohuoneesta lasiovella jaettuun erilliseen tilaan. Vaikka asunto oli todella pieni (en todellakaan osaa arvioida pinta-aloja, mutta reilusti pienempi kuin meidän noin 70 neliön kaksio joka tapauksessa), ja toinen asukas oli tosiaan taaperoikäinen lapsi, siellä oli ihan järjettömän siistiä, niin kuin kuvista ehkä näkyy. Ei epämääräisiä mihinkään kuulumattomia kamoja pyörimässä joka nurkassa niin kuin meillä, vaikka säilytystilaa ei varmasti ollut juurikaan enempää.

 

 

Viherryn kateudesta vieläkin, kun muistelen tuota somaa, skandinaavisen valkoista ja minimalistista pikkukolosta. Valkoinen ja minimalistinen ei ole millään tavalla mun tyyliä, mutta tykkään siitä, että tavaroille on oma paikkansa ja että sisustuksessa lopputulos on mietitty ja viimeistelty.

Ehkä mullakin vielä joskus on mahdollisuus (ja energiaa!) laittaa kodistani kaunis. Sitä odotellessa katson vain kuvia muiden kodeista ja yritän ummistaa silmäni meidän rumalta karvalankamatolta ja eriparisilta kirjahyllyiltä...

Aina mun pitää

Noiden parin ekan tekstin jälkeen mulle iski rimakauhu. Mua rupesi hävettämään, että tällä tavalla julkisesti levittelen asioitani, vaikka en yleensä välitä edes parhaille ja tärkeimmille kavereilleni kertoa muuta kuin ehkä että vähän on väsyttänyt ja tulevaisuus ahdistaa. Että pitääkö sitä sitten kuitenkin mennä koko maailmalle huutelemaan ongelmiaan ja koko internetin nähden rypeä itsesäälissä.

Mua hävettää myöskin ihan kauheasti se, että ylipäätään olen näin väsynyt ja saamaton ja onneton. Miksei mulla koskaan ole energiaa mihinkään? Tänäänkin töiden (tai siis "töiden") jälkeen raahustin kaupan kautta kotiin ja romahdin sänkyyn päiväunille. Likaiset ja puhtaat pyykit tuijotti mua syyttävinä röykkiöistään, kissa tunki kylkeen vaatien paijausta ja pölypallerot kieriskeli mielenosoituksellisesti pitkin makkarin lattiaa, mutta en vaan jaksanut liikauttaa sormeanikaan.

Mulle arjen toistuminen samana on aina ollut kauhean turvallinen ja mukava kokemus. Siis jopa niin, että musta on useimmiten kiva palata lomalta takaisin siihen tuttuna toistuvaan viikon rytmiin, jossa ei aamulla tarvitse miettiä, että mitäs tänään, koska teen samat asiat samassa järjestyksessä samoina viikonpäivinä aina. Sitten kuitenkin esimerkiksi kotitöiden kirjaimellinen loputtomuus vie joskus voimat ihan täysin. Miksi tiskiallas on taas täynnä likaisia astioita, vaikka just tiskasin? Miksi pyykkikoppa ei koskaan ole tyhjä? Miksi meillä on aina vähän jossain nurkassa pölyä tai hiekkaa tai kissankarvoja vaikka kuinka imuroin ja jynssään? Miksei tavarat pysy minuuttiakaan kaikki omilla paikoillaan? Välillä en vain jaksa edes yrittää käydä tätä yhden naisen taistelua likaa vastaan, vaan teen niin kuin tänään ja ummistan kirjaimellisesti silmäni. Jos vielä oppisin oikeasti olemaan välittämättä, kaikki olisi paljon helpompaa. Nyt mun voimat menee sen murehtimiseen kun kaikkea koko ajan pitäisi niin hirveästi.

Palatakseni vielä tähän ongelmien puimiseen näinkin julkisella foorumilla (vaikka ei mulla tietääkseni mitään satapäistä lukijakuntaa sentään ole :D), mulle tämä on ennemmin tapa dokumentoida näitä fiiliksiä itseäni varten. Kirjoitan yksityistäkin päiväkirjaa, joka saa, raukka, ottaa vastaan sen kaikkein pahimman angstioksennuksen, mutta välillä tekee hyvää pohtia asioita edes vähän analyyttisemmin. Jos joku vielä lukee ja saa tästä jotain vertaistukea niin tant mieux. Kommentitkin lämmittää mieltä. Helpottaa, kun ei olekaan ihan niin yksin ongelmiensa kanssa kuin somen kiiltokuvamaailmassa joskus tuntuu.

***

Mentiin noiden päiväunien jälkeen Maximen kanssa juoksemaan Friskiksen ilmaiseen juoksukouluun. Koskaan ei huvittaisi, aina se kannattaa. Mun pro-vinkki sohvaperunalta toiselle niihin pitäis-lähteä-lenkille-ja-äkkiä-ei-enää-huvitakaan-yhtään-tuntemuksiin on vaihtaa urheiluvaatteet päälle ja päättää sitten, lähteekö vai ei. Yleensä tulee vähintään niin tyhmä olo seistä trikoissa ja lenkkareissa rappukäytävässä ja sitten ajatella että eeeei, kyl mä meen takaisin sohvalle makaamaan, että tulee lähdettyä kuitenkin. Edes ihan vähäksi ajaksi ;)

***

25 päivää reissuun!

Lomastressi!

Unohdin vähän tän mun itse itselleni asettaman haasteen blogata joka päivä lomaan asti... Kokeillaan siis ekaa kertaa puhelimesta käsin (olen aivan täysin mummeli ja pötkötän jo puol kymmeneltä sängyssä pyjama päällä lukemassa enkä todellakaan aio enää avata konetta :D).

Innostuin tänään toden teolla suunnittelemaan Amerikan lomaa, ja ahdistus helpottaa vähän. Nämä pari aiempaa lomaamme, joille on lähdetty vailla suunnitelmia, on stressanneet mua ihan hullun paljon (vaikka tietenkin jälkikäteen esitänkin coolia ;)), ja nyt se että olen tehnyt osan majoitusvarauksista valmiiksi, tarkastellut aikatauluja, printtaillut lippuja ja listannut aktiviteetteja eri kohteissamme on saanut mut jopa nauttimaan loman odotuksesta.

Maximesta sen sijaan suunnittelu on kuivaa ja puisevaa ja parasta on vain mennä sinne minne nenä näyttää. Ehkä on ihan hyväkin että me reissataan yhdessä? Kontrollifriikki ja herra kuka-muka-jotain-matkavakuutusta-tarvii.

Start spreading the news

Neljä työviikkoa jäljellä, ja nyt kun kielitestit on selvitetty ja sähköpostikin tuntuu menneen rikki (alle kymmenen viestiä tänään, mitä on tämä hulluus?), mulla olisi aikaa panikoida suunnitella kesälomaa. Menin aamulla karmeasta sateesta ja hyytävästä tuulesta huolimatta superhyvällä tuulella töihin, suorastaan puhkuen intoa ja suunnitelmia uudelle viikolle.

Kaikki meni ihan kivasti siihen asti, kun sain to do -listan laadittua ja päivän hesarin selattua. Sitten puhti loppui, enkä osannut päättää, mihin sitä seuraavaksi tarttuisi. Miten pohjattoman laiska ihminen voikaan olla? Viime perjantaina naureskelin työkavereille, joilla oli lomallelähtöhepuli ja loppuromahdus, kun kaikki piti saada valmiiksi yhdessä päivässä. Onnittelin itseäni päätöksestä jäädä lomalle myöhemmin kuin muut. Mutta aina käy sama juttu: sitten kun ei enää ole kiire, en saa _mitään_ tehtyä. Nämä päivät ovat juuri niitä, joiden jälkeen olen umpiväsynyt ja apaattinen, vaikken ole tehnyt juuri mitään muuta kuin roikkunut netissä.

Selasin vähän laiskanpuoleisesti airbnb-kämppiä New Yorkissa, mutta en kyennyt päättämään yhtään mitään. Vaihtoehtoja on ihan liikaa! Mennäänkö vegaanihippien kommuuniin, sisällä polttelevien taiteilijoiden olkkariin puumajaan vai poikamiesboksiin sisustettuun "metsähuoneeseen"? Brooklyniin vai Queensiin (Manhattanilla kämpät olivat aivan järkyttävän hintaisia, tai sitten maksaisimme satasen yössä sohvamajoituksessa olkkarissa)? Ja riittääkö viisi päivää, vai pitäisikö tulla takaisin Kanadasta jo vähän aiemmin...? Aaaahhh, päätöksiä, päätöksiä.

Otan kaikki vinkit sekä New Yorkiin että Kanadaan (akselilla Montréal, Québec ja Prinssi Edwardin saari) ilolla vastaan! Tällä hetkellä meillä on ajatuksena lähteä suoraan New Yorkista bussilla Montréaliin, vuokrata siellä auto ja lähteä ajelemaan kohti itärannikkoa. Pysähdellä luonnonpuistoihin vaeltamaan ja rannikkokaupunkeihin syömään hummeria, sekä tietenkin lopuksi vierailla Prinssi Edwardin saarella Vihervaaran Annaa moikkaamassa. Tämän jälkeen paluu (Montréalin kautta) New Yorkiin ja siellä 5-6 päivää kaupunkia tutkien. 

KÄÄKS, enää 26 päivää reissuun!

 

Mauno tiesi heti aamusta, että tästä päivästä ei tule lasta eikä mitään muutakaan...

 

 

 

 

Pawshake

Meidän varsinaiseen kesälomaan on aikaa nelisen viikkoa, ja oikein mitään suunnitelmia ei ole vielä lyöty lukkoon (ylläri). Lennot New Yorkiin sentään varattiin jo pari kuukautta sitten (oli muuten halvemmat kuin Helsinkiin), ja tein meille ESTA-selvitykset valmiiksi. Majoitukset, bussiliput, autonvuokraus ja muut sellaiset pikkuseikat on sen sijaan vielä ihan vaiheessa.

Kaikkein eniten kuitenkin stressaa tuon karvahanurin huoltoasiat loman aikana. Me kyllä pärjätään, kunhan passit ja luottokortit tulee mukaan, mutta kenelle uskallan (ja kehtaan) uskoa maailman parhaan (joskaan ei aina ihan kaikkein välkyimmän) pikkukisun hoitoon? Kolme viikkoa on kuitenkin aika pitkä aika...

Luottokissanhoitaja muutti Lontooseen, ja (rajoittunut) kokemukseni kissahoitoloista puolestaan on se, että Mauno stressasi sinne menemisestä, mutta ei sitten toisaalta olisi enää kahden viikon jälkeen halunnut palata kotiin. Great. Mua myös ahdistaa kysellä ihmisiä hoitamaan kissaani, koska siitä on kuitenkin iso vaiva, ja sitten kaverit ja edes työkaverit eivät yleensä edes tahdo huolia maksua, joten vaikka tuonkin vahdeille aina mahdollisimman runsaat tuliaiset, mulle jää silti jotenkin inhottavasti olo, että olen kiitollisuudenvelassa, jota en voi korvata. Välillä on jopa käynyt mielessä, että elämä olisi miljoona kertaa helpompaa ilman kissaa. (eikä edes vain lomaa suunnitellessa, vaan esimerkiksi elämäni kolmatta kirppujenkarkoitusoperaatiota läpikäydessäni, tai kissanyrjöä sängystä aamuneljältä siivotessani..... onneksi se on sentään söpö!)

Internetin ihmeellisestä maailmasta löysin sivuston nimeltä Pawshake (:D), joka välittää rekisteröityneille käyttäjille lemmikkivahteja. Vahdit panevat omaan profiiliinsa tarjoamansa palvelut (kissojen/koirien vahtiminen vahdin kotona tai lemmikin kotona, koirien ulkoiluttaminen jne), kokemuksensa ja erityistaitonsa sekä pyytämänsä hinnat. Maksut menevät sivuston kautta, ja niihin kuuluu jonkinlainen vakuutus (en ole vielä ehtinyt perehtyä ihan hirveän tarkasti).

Uskaltauduin ottamaan muutamaan vahtiin aiempien käyttäjien referenssien perusteella yhteyttä, ja peräti kolme innokasta petsitteriä vastasi vahtivansa mielellään Maunoa. Pyysin kaikkia käymään meillä, jotta voin tarkistaa, minkälaisista tyypeistä on kyse ennen kuin luotan kenellekään kotini avaimia ja kissani henkeä. Ensimmäinen kävi tänään, ja vaikutti ihan luotettavalta ja asialliselta. Tuli ajallaan ja seurusteli sujuvasti sohvan takana istuvan kissan kanssa.

Vaikuttaa siis ihan lupaavalta palvelulta, myös myöhempiä viikonloppureissuja ajatellen. Hinnat pyörivät noin 10 eurossa per visiitti (käytännössä 10€/ päivä), mikä on varsinkin viikonloppureissujen kohdalla erittäin kohtuullinen korvaus siitä, ettei kotona ole odottamassa mielenosoitusyrjöjä sängyssä parin vuorokauden poissaolon jäljiltä.

Raportoin sitten loman jälkeen, mikä oli tämän kokeilun lopputulos!

Kesälomalla

Englannin kielitesti on vihdoin ohi! Neljän tunnin istunnon jälkeen oli takki aika tyhjä, ja kun ulkona vielä oli laskenut lämpötila lähes arktisiin lukemiin (+13! heinäkuussa!), palkitsin itseni supermakealla kermavaahtokahvilla Gare du nordin Starbucksissa. Tuli tarpeeseen. Kymmenen päivän sisällä saan kuulla, kaatuiko ensi vuodelle kaavailemani suunnitelma nyt tähän. Sinänsä mielestäni TOEFL oli ihan asiallinen, oikeita asioita testaava koe, mutta aika yli-inhimillisiä kykyjä kyllä vaaditaan varsinkin kuullunymmärtämis- ja puhumisosiossa... Fingers crossed!

Iltapäivällä tehtiin Maximen kanssa retki keskustan ostoshelvettiin. Vähän pelotti yhdistelmä lauantai, rue Neuve, alennusmyyntien loppurysäys ja sateinen sää, mutta en enää kestänyt elämää ilman puhelinta. Mulle kävi siis juuri se, mitä pelkäsin siirtyessäni vanhasta nokialaisesta halostani älypuhelimeen, ja luuri teki mysteerisen kuoleman vain puolen vuoden käytön jälkeen. Ei kerta kaikkiaan mitään syytä - en siis todellakaan ole tällä kertaa pudottanut sitä vessanpyttyyn tai kaatanut kasvovettä päälle tai muutakaan klassisista elektroniikan tuhoamisliikkeistäni, vaan kohtelin sitä silkkihansikkain. Ja se myytiin mulle saatesanoin, että yhtään palautusta ei ole tullut! Seuraavalla Suomen reissulla menen ostokuitin kanssa Giganttiin reklamoimaan, mutta nyt hätäratkaisuna ostin siis ihan vain uuden puhelimen... Toivottavasti tämä yksilö eläisi edes vähän pidempään.

(Jos kenellekään koskaan tulee tarve ostaa uusi puhelin Belgiassa, voin suositella puhelinoperaattorien liikkeitä asiakaspalvelun puolesta! Täällä ei blokata puhelimia tietylle operaattorille, joten vaikka näissä liikkeissä siis saakin kytkykaupalla edullisia (tai "edullisia"? en ole perehtynyt asiaan, koska en tykkää kytkykaupoista enkä osamaksusta) puhelimia, niissä myydään myös ihan "irtomyyntinä" tuotteita. Ja yleensä myyjillä on aikaa kertoa ummet ja lammet eri vaihtoehdoista, joten jos ei ole ihan varma, että mitä on hakemassa, näistä voi käydä nuuskimassa parhaat mallit. Hinnatkin näkyivät olevan aika samaa luokkaa kuin Fnacissa ja Media Marktissa. Vinkki vinkkinen. :))

Onneksi, onneksi, onneksi, olin suuressa viisaudessa (ja puhelimen muistin täyttyessä) ostanut muistikortin kännykkään, joten nyt kun sain uuden luurin latinkiin, sain kaikki viimeisen puolen vuoden valokuvat takaisin! Melkein halasin itseäni. :) Iskinpä siis saman tien meidän ekan kesälomareissun valokuvat eetteriin.

***

Me todettiin viime vuonna, että kesäkuun loppu on erinomainen aika lomailla Euroopassa, kun säät alkavat olla jo mukavan kesäiset, mutta toisaalta suurimmat turistimassat eivät ole vielä liikkeellä (ja yleensä ei vielä tarvitse maksaa high season -hintoja). Myöskin työvuoden rytmiin alkaa tässä vaiheessa kaivata hengähdystaukoa, joten otettiin tänäkin vuonna viikon etukäteiskesäloma juhannuksesta alkaen, ja hurautettiin Grenoblen kautta kohti Italiaa.

Mitään varsinaista suunnitelmaa ei oltu ehditty (eli jaksettu) tehdä, vaan lomaa edeltävällä viikolla tehtiin summittainen ajoreitti google mapsiin Maximen italialaisten kollegoiden vinkkien ja muutamien omien toiveiden pohjalta. Sitten vain teltta ja matkalaukut autoon ja menoksi! En nyt ihan täysin stressittä kyennyt lähtemään matkaan, mutta viime vuoden onnistuneen reissun jälkeen oli kuitenkin helpompi lähteä seikkailemaan vailla päämäärää. Varsinkin kun tällä kertaa pysyttiin EU:n rajojen sisäpuolella! ;)

Eka pysäkki oli Portofino Italian Rivieralla. Maximen hieman iäkkäämpi ja hieman varakkaampi työkaveri oli ylistänyt paikan maasta taivaaseen, ja olihan siellä todella kaunista. (mulle tuli koko ajan miljööstä mieleen Muumit Rivieralla :D) Oli myös melko kallista.

Me viivyttiin Portofinossa vain päivän verran, ja käytiin kävelemässä maisemareitti Santa Margheritan kaupungista Portofinon satamaan. Kukkulaisella niemimaalla kulkee ristiin rastiin hyvin merkittyjä polkuja (tai ehkä pitäisi sanoa teitä, paikalliset ainakin ajelivat sinne suvereenisti kolmipyöräisillä lavamopoillaan keräämään oliivi- ja sitruunaviljelmien satoa), ja siellä olisi varmaan saanut useammankin päivän kulumaan samoillen vuorilla ja uiden. Mulle jäi vain jotenkin tympeä olo siitä, miten nenänvartta pitkin meitä katsottiin mutaisissa lenkkareissamme ja hikisissä t-paidoissamme itse kaupungissa, missä muut lomailijat käyskentelivät meren rannassa Diorin ja Guccin uusimmassa kesämallistossa...

 

Mun toiveenani oli päästä Cinque Terren kansallispuistoon, joten jatkoimme Portofinosta suoraa päätä sinne siis. Yöpaikaksi valikoitui Levanton kylä kansallispuiston pohjoispuolella ihan vain koska GPS ehdotti sieltä leirintäaluetta, joka pikaisen googletuksen perusteella näytti tosi kivalta. Parkkeerasimme auton ja teltan sinne siis kahdeksi yöksi vuorten juurelle ja meren äärelle, ja se oli erinomaisen hyvä päätös se.

 

 

Levantossa söimme nimittäin loman parhaassa ravintolassa! Onneksi löysimme paikan jo ekana iltana, koska sitten pääsimme sinne vielä uudestaan. Söimme grillattua mustekalaa, langustia ja maailman parasta tiramisua. Toisena iltana Maxime sai mukaansa puolikkaan pullon grappaa, kun lähdimme pois. Haluan tuonne takaisin!

 

 

Levanton ja kansallispuiston eteläpuolella sijaitsevan La Spezian välillä kulkee junarata, jota pitkin pääsee kaikkein helpoiten vierailemaan Cinque Terren viidessä kylässä. Me päädyttiin erinäisten seikkailuiden (tultiin väärältä puolelta asemalle) ostamaan yksittäisiä lippuja, mikä ei lopulta ollut juurikaan kalliimpaa kuin päivälipun ostaminen (muistaakseni meillä meni ehkä 12-13€ kaikkineen päivän lippuihin), mutta päivälippu tietenkin säästää suuren määrän säätöä asemilla.

 

Kylien välillä pääsee normaalisti myös patikoimaan, mutta ainakin meidän vierailun aikaan kaikki rantaa seuraavat helpot kävelyreitit oli suljettu yhtä lukuunottamatta, ja pidemmät reitit olisivat vaatineet enemmän aikaa. Me haluttiin käydä kaikissa viidessä kylässä, joten päädyttiin kävelemään vuorien kautta Riomaggioresta Manarolaan (lyhin vuorilla kulkevista reiteistä) ja sitten se ainoa auki oleva rantaa pitkin kulkeva pätkä Vernazzasta Monterosso al Mareen. Rantareiteistä piti maksaa maksu, jonka olisi voinut myös yhdistää siihen junalippuun, jos olisi vähän ehtinyt suunnitella etukäteen.

 

Vernazza ja dorka turistiselfie

 

 Haluaisin palata joskus vielä Cinque Terreen paremmalla ajalla kävelemään vuorille kylien väliin ja nauttimaan siitä täydellisestä rauhasta, joka vallitsi auringon lämmittämällä vuoren rinteellä meren pauhatessa kaukana alhaalla. Aina kun mutkan takaa ei ollut lähestymässä amerikkalaisten turistien laumaa siis. Suosittelen ehdottomasti käymään tuolla, ja mahdollisuuksien mukaan myös mieluummin kävelemään kuin ajamaan junalla. Junassa ja kylissä turistikaaos oli nimittäin jotain aika hirveää...

 

 

Cinque Terrestä ajeltiin edelleen etelään läpi Toscanan kumpuilevien maisemien (joita ei tosin ajaessa hirveästi ehtinyt ihastella, kun tie oli yhtä mutkaa toisensa perään ja vauhtia paikallisilla kuskeilla tietenkin kuin rallikuskeilla ikään), ja pysähdeltiin syömään, jätskille ja kahville aina sopivaksi katsomiimme pikkukyliin. Ylemmissä kuvissa San Gimignano Sienan lähellä.

 

 

Yksi yö viivyttiin meren rannalla Castiglione della Pescaian turistikylässä, leirintäalueella joka oli niin valtavan suuri että eksyin sinne muutaman kerran ilman karttaa. Oli muuten myös erinomaisen siisti ja hyvin varusteltu leirintäalue, jolla oli oma pätkä kultaista hiekkarantaa. Voin suositella! 

Itse kylässä ei ollut mitään hirveän ihmeellistä, mutta voisin kuvitella viettäväni tuollakin mukavasti vaikka viikon, välillä rannalla lojuen ja välillä retkeillen ympäri Toscanaa.

 

 

Matkalla takaisin kohti pohjoista pysähdyimme Sienaan, joka on Maximen suuri suosikki Italiassa. Ihan kaunis kaupunki, mutta mun sydämeni ei kyllä jäänyt tuonne. Tosin matkaväsymys alkoi jo vähän viedä veroaan, ja mua jännitti jo reissun seuraava etappi, eli mun toinen toiveeni tälle matkalle.

Sienasta hurjasteltiin nimittäin kohti Milanoa, ja suurta maailmannäyttelyä! En tiedä, onko joku teistä jo käynyt maailmannäyttelyssä, mutta minä en ollut ja odotukset olivat tosi korkealla. En siis varsinaisesti ollut ottanut selvää muuta kuin muutamasta käytännön seikasta etukäteen, ja mielessäni siinteli kuva jostain menneen maailman hohdosta (ehkä koska ainoa asia, mitä mulle tulee maailmannäyttelyistä mieleen, on Eiffel-torni Pariisissa).

Tässä kohtaa saatatte ehkä jo arvata, että todellisuus oli kuvitelmiani karumpi, ja palasin takaisin maanpinnalle rytisten. Oikeastaanhan maailmannäyttelyiden idea on aika sama kuin messuilla. Maksat siitä, että pääset katsomaan mainoksia. Jee.

Milanon maailmannäyttelyn alue on VAL-TA-VA. Kun päästiin siihen pääbulevardille, ajateltiin optimistisesti, että kävelläänpä tuonne toiseen päähän ja katsotaan, mitkä matkan varrelle jäävistä paviljongeista näyttävät vierailun arvoisilta. Voidaan sitten paluumatkalla mennä niihin. Kaksi tuntia myöhemmin istuttiin jalat muusina siellä toisessa päässä hikoillen +38 lempeässä lämmössä toivomassa helikopterikuljetusta takaisin autolle.

 

 

Meillä ei tietenkään ollut edes vettä mukana, koska minä (joka vastaan meillä tällaisista käytännön seikoista) olin osannut lentokenttätyyppistä turvatarkastusta alueen ovilla, enkä uskaltanut ottaa mitään turhaa. (Maximellahan oli tietenkin linkkuveitsi taskussa...) Näyttelyalueella oli ruokaa ja juomaa myynnissä, mutta hinnat olivat (edelleen lentokenttätyyppisesti) aivan järkyttäviä. McDo oli ainoa about normaalin hintainen ravitsemusliike, joten päädyttiin syömään siellä. Onneksi oli tosiaan aika kuuma, joten ei ollut edes kauhea nälkä. :D

Toinen ongelma oli väenpaljous (ylläri). Alue oli niin iso, että kävellessä ei tarvinnut häiriintyä muista ihmisistä, mutta kaikista kivoimman näköiset paviljongit vetivät puoleensa sellaisia Disneyland-henkisiä jonoja, ettei me lähdetty edes koettelemaan onneamme, vaan tyydyttiin niihin vähän vähemmän suosittuihin paikkoihin. Osa oli ihan kivoja, suurin osa aika mitäänsanomattomia. Tai siis olisin odottanut teemalta (Feeding the planet) jotain edes vähän mielenkiintoisempaa. Olin ajatellut, että maat esittelisivät erilaisia onnistuneita tai potentiaalisesti toimivia ratkaisuita ruoantuotannon ongelmiin, mutta pääasiassa tuntui, että oltiin ennemmin vaikka matkailumessuilla, missä maat lähinnä esittelivät ruokakulttuuriaan ja oman maan parhaita puolia.

Jos päädytte menemään tuonne, ottakaa etukäteen selvää näyttelystä ja tehkää suunnitelma. Ottakaa myöskin eväät mukaan ja menkää ajoissa. Ruuhkat alkoivat kertyä vasta joskus kahden jälkeen iltapäivällä.

Mulle tämä taisi kuitenkin olla ennemmin kerran elämässä -kokemus. Tulipahan käytyä!

Oli kiva pre-loma, joka auttoi odottamaan varsinaista kesälomaa elokuun lopulla, ja lisäksi antoi paljon vinkkejä mahdollisia tulevia Italian lomia varten. :)

...makes me feel alive

Oon jutellut Maximen kanssa paljonkin siitä, mitä voisin tehdä, jotta viihtyisin paremmin ja kokisin elämäni mielekkäämmäksi. Välillä on turhauttanut suuresti ohje, että yrittäisit vaan vähän enemmän. Pakottaisit itsesi ulos ihmisten ilmoille niin tulisi parempi mieli. Osittain varmaan siksi, että kotoa saamani neuvo teini-iän aitoon yksinäisyyteen oli että menisit ulos, ei ne kaverit täältä sisältä tule hakemaan. Inhoan ruikuttamista, ja tiedän, että tuossa neuvossa on totuuden siemen, mutta toisaalta jo valmiiksi sosiaalisesti lahjattomalle, superujolle teinille se kuulosti lähinnä siltä, että sulla ei ole kavereita koska toimit itse väärin. Oma vika, olet vääränlainen. Vanhempieni nuoruudessa, pienellä paikkakunnalla ehkä voikin vain marssia johonkin julkiselle paikalle ja törmätä siellä tuttuihin, mutta siinä tamperelaisessa lähiössä, jossa itse vartuin, asui lähinnä eläkeikään ehtineitä alkuperäisasukkaita ja paikallisen pubin terassille kokoontuvia alkkiksia, ja ne muutamat omanikäiseni muodostivat porukoita, joihin en itse mahtunut mukaan (tai suurimpaan osaan en kyllä edes olisi halunnut mahtua). Koulukavereihin tuo sääntö, että itse pitää yrittää enemmän, varmaan olisi pätenyt, mutta olin tosiaan sosiaalisesti tosi lahjaton ja omasta mielestäni maailman noloin tyyppi, jonka kanssa kukaan ei varmasti halua viettää aikaa, ja saatuani muutaman kerran kipeästi näpeilleni päätin, että en enää väkisin yritä tunkea kenenkään seuraan.

Eksyin ehkä vähän sivuraiteille, mutta tämä siis pitkähkönä alustuksena siihen, että mun on välillä vähän vaikea suhtautua sellaiseen pirteään asenteeseen, että kaikki kurjuus on omaa syytä ja positiivisesti ajattelemalla ikävät asiat katoavat ja äkkiä vaan huomaa puhkuvansa energiaa ja hyvää tahtoa. Ja välillä kun on sellainen olo, että en jaksaisi nousta edes sängystä ylös, niin rupeaa ihan pikkuisen ärsyttämään, kun joku tulee siihen neuvomaan että kannattaisi yrittää vähän enemmän. Pakota itsesi, ei kenestäkään ole mukavaa lähteä lenkille. Huonoina kausina joudun pakottamaan itseni käymään suihkussa ja valitsemaan vaatteet ja lähtemään töihin. Tahdonvoima ei ihan oikeasti riitä enää pakottamaan itseäni yhtään mihinkään siinä vaiheessa, kun vihdoin olen päivän päätteeksi päässyt kotiin ja voin vain romahtaa sohvalle.

Onneksi olotila ei todellakaan ole ollut jatkuvaa masennusta ja angstia, vaan ennemmin sellaista jakomielitautista vuoristorataa, jossa välillä tulee pirteämpiä ja energisempiäkin kausia, joten olen pysynyt ihan kivasti arjessa kiinni, ja välillä jopa nauttinut olostani. Koen myös vahvasti olevani sisimmältäni optimisti (joskin jokin nettitesti väittikin päinvastaista... ;)), ja parempina kausina tarraan tiukasti kiinni jokaisesta energian puuskasta ja yritän käyttää sen mahdollisimman tehokkaasti hyväkseni. Olen ammentanut inspiraatiota ihanista positiivisista blogeista, ironista kyllä jopa niiltä sisäistä voimaa ja positiivisuutta toitottavilta facebook-sivuilta, päiväkirjan kirjoittamisesta, asioiden pohtimisesta kaikessa rauhassa sen sijaan, että pakenisin todellisuutta telkkarisarjojen ja internetin ihmeelliseen maailmaan.

Olen asettanut itselleni varovaisia pieniä tavoitteita, ja sitten vähän isompiakin, ja nyt alkaa tuntua, että työ alkaa tuottaa hedelmää. Ehkä tämä tästä? Pienesti hermostunut, jopa innostunut tunnelma on jotain, mikä oli harmaasta tasapaksusta arjestani puuttunut ihan liian kauan.

Huomenna siis englannin kielitesti. Lahjattomat harjoittelee oli näköjään mottoni niin tässä kuin taannoisessa kymmenen kilsan juoksukisassakin. Toivottavasti lopputulos on tällä kertaa yhtä hyvä kuin siellä juoksemassa. Wish me luck!

29 päivää Amerikkaan

Everything that kills me...

Työpaikalla alkaa vihdoin hiljetä siihen malliin, että ehkä jo ensi viikolla voin panna musiikin soimaan ilman kuulokkeita ja siivota Beethovenin pauhatessa kaappeja. Mahdollisesti hurjistun jopa pyyhkimään pölyt työpöydältäni. Työkaverit lähettelevät laiskanpulskeita viestejä "kotitoimistolta", ilmestyvät "töihin" lapset ja lemmikit mukanaan tai vähintäänkin suunnittelevat kesän vastaanottojen jämäviinien tuhoamista lähipuistossa heti seuraavan kauniin päivän koittaessa. (Jos ketään siellä koti-Suomen arktisessa kesässä lohduttaa niin täällä on alkukesän lupaavien helteiden jälkeen ollut ja näemmä on oleva lähiaikoinakin +20 ja vuoroin sateista, vuoroin varovaisen aurinkoista. Onneksi olen töissä. :)) Bref, mulla on ruhtinaallisesti aikaa siivota sähköpostia kirjoittaa ylös vähän muisteloita viime vuoden vuoristoradasta.

Elämä täällä Brysselissä on tuntunut alusta asti vähän tervanjuonnilta, vaikka miten hampaat irvessä olen vakuuttanut itselleni, että kyllä tämä tästä ja että alan kyllä tykätä tästä paikasta kunhan vain päätän niin. Aluksi arvelin väsymyksen johtuvan uudesta työstä ja gradun viimeisistä viilauksista, sitten mahdollisesti kulttuurishokista ja koti-ikävästä, ja lopulta uuden työn muuttumisesta vanhaksi ja puuduttavaksi jossain reilun vuoden kohdalla. Viimeinen on ehkä kaikkein validein näistä selityksistä, samoin kuin jatkuva epätietoisuus ja ahdistus tulevasta. On vaikea olla tässä hetkessä ja nauttia olostaan juuri nyt, kun koko ajan mielessä pyörii seuraava siirto.

Olin odottanut valmistumista niin pitkään, ja tähän asti kaikki tällaiset isot muutokset elämässäni ovat johtaneet joka kerta johonkin kivempaan ja jännittävämpään kuin edellinen etappi (yläasteelta oli ihanaa siirtyä lukioon, yliopisto ja itsenäinen elämä oli huippua, Erasmus-vaihto ja muut ulkomaan jaksot jännittäviä seikkailuita), joten en osannut odottaa näin karua pudotusta maan pinnalle. Toki meidän aurinkoinen professorimme kertoi heti opintojen ekalla luennolla, että teistä ei tule mitään ja jos saattekin jotain töitä niin ainakaan siitä ei makseta palkkaa, eli minään yllätyksenä ei tullut, että mua ei suoranaisesti revitty yliopiston penkiltä oman alan töihin. Tiedän myös olleeni tosi onnekas, kun sain töitä jopa ennen kuin olin edes alkanut kunnolla niitä etsiä ja vielä ihan mielenkiintoisesta paikasta (joskin työnkuva on vähän vähemmän mielenkiintoinen). Aluksi siis ajattelin, että kaikki meni tosi sujuvasti ja kivasti. Että tässä vähän aikaa katselen ja asetun ja luen romaaneja töiden jälkeen, kun ei ole enää mitään kotitehtäviä, ja muutenkin elän ihanaa vapaata ja aiempaa taloudellisesti paljon vakaampaa arkea.

Sitten kuitenkin vähitellen alkoi valjeta, miten kovaa kilpailu mielenkiintoisista työpaikoista täällä on. Miten paljon vaaditaan ihmiseltä sosiaalisia taitoja, verkostoitumista ja muuta aktiivisuutta vapaa-ajalla - siis ahkeran hakemusten lähettämisen ja LinkedIn-profiilin päivittämisen lisäksi - jotta voisi haaveilla edes kuulevansa jostain kivoista työtarjouksista. Miten jokaisessa työpaikkailmoituksessa vaaditaan kuu ja tähdet taivaalta ja meikä lannistuu jo siinä kohtaa, kun oma tutkinto on aivan väärältä alalta. Oikeastaan ongelma on suurimmalta osalta juuri se, että lannistun kokonaan, kun asiat alkavat tuntua vähän vaikeilta. Huono itsetunto ja epävarmuus omista taidoista ja osaamisesta ponkaisevat kuin vieteriukot huonosti suljetusta komerosta, ja pieni ääni kuiskuttaa korvaan, että olet ihan huono ja tyhmä ja rumakin vielä, että ei kannata edes hakea mitään uusia töitä. Että ei ehkä mikään ihme, jos vähitellen alkaa jopa uskoa itse tähän mantraan ja masentuu.

Koska siltä musta on tuntunut. Väsyneeltä, apaattiselta, ahdistuneelta, masentuneelta. Siltä, ettei koskaan enää voi tuntua hyvältä ja että olen tuomittu kulkemaan samaa uraa kodin ja työpaikan väliä seuraavat 40 vuotta toivoen aina, että olisi jo viikonloppu ja saisi olla rauhassa ja sitten lauantaina imuroimaan itkua niellen, kun vapaapäivätkin tuntuvat harmailta ja ankeilta. En ole jaksanut nähdä kavereita, lähteä mihinkään, pitää yhteyttä Suomeen, tai yhtään mitään muutakaan, koska välillä tuntuu, etten ihan selviä edes niistä jutuista mitä on pakko. Työpaikalla käydään melko kireitä neuvotteluita yhdestä jos toisesta työsuhteisiin liittyvästä seikasta, ja kummallinen ilmapiiri sekä yläastemaiset ihmissuhdekuviot ovat olleet omiaan kaivamaan esiin vanhoja inhottavia muistoja koulukiusaamisesta ja muusta sellaisesta mieltäylentävästä. Ja kun kaikkea tätä vatvoo lähinnä omassa päässään, asiat saavat valtavat mittasuhteet, ja unohdan, että elämässä voi olla jotain hyvääkin.

On ollut jotenkin tympeä olo valittaa, kun mulla on kuitenkin puolueettomasti katsottuna asiat niin sairaan hyvin. On ihan mielekkäitä töitä joiden palkalla pystyy elämään ilman suurempia huolia ja maailman paras poikaystävä joka herättää mut laulaen omakeksimäänsä aamulaulua ja seurallinen kissa kuorsaamassa polvenmutkassa öisin ja perhe ja ystävät Suomessa jotka jaksavat aina ilahtua mun vierailuista aivan liian pitkistä hiljaisista jaksoista huolimatta. Silti vain välillä tuntuu, etten jaksa enkä pysty.

***

Tähän asti pääsin päivällä töissä (12 tuntia toimistolla ilman oven avaamista kummempia työtehtäviä saa näemmä ihmeitä aikaan), ja jotta tämä itselleni heittämäni haaste ei kuivuisi kokoon heti alkuunsa, niin nyt vaan silmät kiinni ja julkaise! Tarinan piti siis jatkua ja saada vähän positiivisempi lopetus, mutta nyt ei todellakaan jaksa ja pysty enää. Huomenna sitten.

p.s. 30 päivää Amerikkaan!

Hep!

Hengissä ollaan! Olen avannut uuden blogitekstin viimeisen vuoden aikana säännöllisin väliajoin, välillä näköjään jopa tallentanut luonnoksiinkin jotain (mm. krapulaisen vuosikatsauksen vuodesta 2014), mutta sitten kuitenkin aina jänistänyt julkaisemisen kanssa. Valkoisen paperin kauhu kasvaa viikko viikolta suuremmaksi, ja lopulta en enää tiedä, mistä aloittaa. Joten aloitan tästä, keskeltä, ilman mitään alustuksia.

Mulla on ollut ikävä bloggaamista, ja haluan jälkikäteen muistaa tästä ajanjaksosta muutakin kuin väsymyksen ja stressin. Koska elämään mahtuu niin paljon kaikkea kivaakin. Kuten vaikka kesän ilmainen juoksukoulu (mun ja Maximen eka yhteinen harrastus!), lounaspiknikit puistossa Brysselin helteessä, tasan kuukauden päästä alkava seikkailu Amerikassa (kääks!) ja aika jännät suunnitelmat ensi vuodelle. Tästä viimeisestä en taikauskoisuuttani uskalla kertoa vielä enempää, koska mun pitää vielä päästä läpi yhdestä englannin kielikokeesta ennen kuin suunnitelmani on ihan satavarma, mutta parin viikon päästä pitäisi selvitä lisää ja sitten lupaan sanoa, mistä on kyse (pyydän anteeksi cliffhangeria, mutta pelkään ihan aidosti jotenkin jinxaavani tämän muuten ;)). Pitäkää peukkuja siihen asti! (naapurit varmaan jo laskee päiviä tähän englannin testiin, koska treenailen puheosuuksia kailottamalla englantia kuulokkeet korvilla parvekkeella. pyydän anteeksi niiltäkin...)

Koska blogitukos on tällä kertaa ollut aika pahanlaatuinen, ajattelin haastaa itseni kirjoittamaan joka päivä kuukauden ajan, eli siihen Amerikan reissuun asti. Ehkä saan taas riman laskettua tarpeeksi alas ja internet pääsee jatkossakin nauttimaan laadukkaista tarinoistani...!