Tämä sunnuntai on ollut vähän turhan täynnä
eritteitä mun makuuni… Alpo-parka on tyhjentänyt vatsansa sisällön
useaan otteeseen, ja välillä on iskenyt sellainen b-luokan leffojen
ketjureaktio kun sekä minä että Magnus ollaan kakosteltu yrjölammikon
äärellä. Toivottavasti ongelmana on vain luu, jonka Alpo ahmaisi
melkoisella vauhdilla pari päivää sitten, eikä se koiranmyrkyttäjä, joka
Aamulehden lukijavinkkien mukaan levittelee makupaloja ulkoilureittien
varteen. :(
Piristääkseni itseäni päätin tehdä ensimmäisen kahdesta haasteesta, jotka oon saanut! Tämänpäiväisen, joka myös tovi sitten kiersi facebookissa, ihan itse kerjäsi Periaatteen Naiselta. Hän antoi mulle suosiollisesti iäksi 22 (eikä esim. 15, jota pelkäsin ehkä kaiken eniten :D)
Kun olin 22:
Asuin:
Vähän siellä sun täällä. Täytin 22 Ranskassa, ja silloin syksyllä asuin vielä varsin viihtyisässä opiskelija-asuntolassa 12 neliön huoneessa, jonka ohuen seinän takana viihtyi joka yö hirveä lössi KOVAÄÄNISIÄ espanjalaisia (onko jonkin muunlaisia kuin kovaäänisiä espanjalaisia?). Tammikuussa perin Maximen huomattavasti tilavamman opiskelija-asunnon, johon kuului oma kylpyhuone, parvi ja parveke. Kesäksi muutin kimpsuineni ja kampsuineni junalla Frankfurtiin, missä asuin alivuokralaisena yhden ärsyttävän mamman alakerrassa. Sieltä sitten lennähdin takaisin Suomeen ja asettauduin asumaan Turkuun tähän mennessä kaikkein lemppareimpaan asuntooni kaimani kämppikseksi.
Olin:
Innoissani kaikesta uudesta. Epävarma itsestäni ja siitä, mitä oikeastaan haluan. Tosi rakastunut. Ärsyyntynyt ja turhautunut vaihto-opintoihin. Kiireinen yrittäessäni kokea ja nähdä ja tehdä koko ajan mahdollisimman paljon.
Tärkeintä elämässä oli:
Yksi ihana ranskalainen <3 Kaverit, juhliminen, matkustaminen, uudet kokemukset. Varsinkin Ranskassa ollessani olin ihan stressissä aina, jos jouduin olemaan päivän tai kaksi ihan yksin kotona tekemättä mitään jännää. Tuntui siltä, että hukkaan nuoruuteni, jos koko ajan ei tapahdu jotain kivaa.
Työskentelin:
Kesällä olin töissä Frankfurtissa toimistoapulaisena. Tehtäviini kuului mm. ottaa vastaan haukkuja auf deutsch kun en itse kyseistä runollista kieltä taida, mutta kehtasin silti vastata puhelimeen, ja hakea pomolleni läheisestä automarketista paistettuja papuja lounaaksi. Oli silti aika hauska työpaikka :D Muuten vain opiskelin ja oleilin.
Halusin:
Nähdä ja tehdä ja kokea ja matkailla ja juhlia. Olin levoton, enkä oikeastaan tiennyt ihan kamalan tarkasti, mitä halusin, mutta silti piti koko ajan tapahtua jotain. Haaveissa alkoi vihdoin siintää valmistuminen parin vuoden sisällä (ei kylläkään toteutunut…), jotta voisin asua yhdessä ranskikseni kanssa, eli jonkinlaista aikuistumista alkoi olla ilmassa. Ehkä siitä johtui myös paniikinomainen nuorena oleminen.
Pelkäsin:
Kuolemaa ja sairauksia. Ilmaston lämpenemistä ja maailmanloppua. Yksin jäämistä.
Nyt kun olen 25:
Asun:
VANHEMPIEN LUONA. Mua nolottaa joka kerta sanoa tämä :D Unelmissa siintää harva se päivä edes vähän omempi kämppä, jossa ei tarvitse stressata siitä, että äiti arvostelee kun vessa on vähän huonosti pesty. (Meidän äiti ei siis ikinä valita mulle mistään tällaisesta, mutta se siivoaa KOKO AJAN, ja mulla on koko ajan vähän huono omatunto, kun munkin ehkä pitäisi edes vähän enemmän.)
Olen:
Aika onnellinen ja enimmäkseen ihan tyytyväinen elämääni. Hiukan harmissani siitä, että näen ystäviäni ihan liian harvoin ja vetäydyn liikaa vain omiin oloihini, vaikka samaan aikaan haluaisin olla sosiaalisempi. Edelleen rakastunut (samaan tyyppiin :)). Stressaantunut ja samaan aikaan aika innoissani tulevaisuudesta. Ja (ta-ta-ta-TAA, paljastus) aika vauvakuumeinen…
Tärkeintä elämässä on:
Se että sekä minä että kaikki läheiset pysyvät mahdollisimman terveinä. Ettei tule ihan ylitsepääsemättömiä taloudellisia ongelmia. Että pärjään itse ja osaan olla aikuinen. Tärkeintä on Maxime ja Mauno ja mun perhe ja ihanat ystävät.
(25-vuotiaasta minusta ei oo juuri yhtään kuvaa! Tämän tärähtäneen otoksen räpsäisin viime viikon pyjamabileistä. Oli niin hyvät juhlat että tämä jäikin ainoaksi kuvatodisteeksi :D)
Työskentelen:
Oman alan töissä jo pian kolmatta vuotta! Viis siitä, että palkka on aika surkea eikä työaikaa lasketa… Toivon eteneväni urallani johonkin suuntaan sitten kun joskus valmistun, mutta nyt tämä on tyhjää parempi.
Haluan:
Muuttaa yhteen Maximen kanssa ja asettua aloilleni, missä tämä sitten ikinä tapahtuukaan. Sisustaa meidän yhteistä asuntoa. Tehdä oikeita töitä. Saada lapsia. Saada uusia ystäviä ja pysyä läheisenä nykyisten kanssa.
Pelkään:
Niitä samoja edelleen. Luulotautisuuden oon onnistunut viemään ihan uudelle tasolle, eikä maailmantuskakaan tahdo hellittää, vaikka tiedänkin, että olennaisempaa on se, mitä teen kuin se, mitä ajattelen.
*
Jos joku haluaa aikamatkailemaan, kommentoikoon niin annan mielivaltaisesti jonkin iän josta saa sitten kertoa!
Piristääkseni itseäni päätin tehdä ensimmäisen kahdesta haasteesta, jotka oon saanut! Tämänpäiväisen, joka myös tovi sitten kiersi facebookissa, ihan itse kerjäsi Periaatteen Naiselta. Hän antoi mulle suosiollisesti iäksi 22 (eikä esim. 15, jota pelkäsin ehkä kaiken eniten :D)
Kun olin 22:
Asuin:
Vähän siellä sun täällä. Täytin 22 Ranskassa, ja silloin syksyllä asuin vielä varsin viihtyisässä opiskelija-asuntolassa 12 neliön huoneessa, jonka ohuen seinän takana viihtyi joka yö hirveä lössi KOVAÄÄNISIÄ espanjalaisia (onko jonkin muunlaisia kuin kovaäänisiä espanjalaisia?). Tammikuussa perin Maximen huomattavasti tilavamman opiskelija-asunnon, johon kuului oma kylpyhuone, parvi ja parveke. Kesäksi muutin kimpsuineni ja kampsuineni junalla Frankfurtiin, missä asuin alivuokralaisena yhden ärsyttävän mamman alakerrassa. Sieltä sitten lennähdin takaisin Suomeen ja asettauduin asumaan Turkuun tähän mennessä kaikkein lemppareimpaan asuntooni kaimani kämppikseksi.
Olin:
Innoissani kaikesta uudesta. Epävarma itsestäni ja siitä, mitä oikeastaan haluan. Tosi rakastunut. Ärsyyntynyt ja turhautunut vaihto-opintoihin. Kiireinen yrittäessäni kokea ja nähdä ja tehdä koko ajan mahdollisimman paljon.
Tärkeintä elämässä oli:
Yksi ihana ranskalainen <3 Kaverit, juhliminen, matkustaminen, uudet kokemukset. Varsinkin Ranskassa ollessani olin ihan stressissä aina, jos jouduin olemaan päivän tai kaksi ihan yksin kotona tekemättä mitään jännää. Tuntui siltä, että hukkaan nuoruuteni, jos koko ajan ei tapahdu jotain kivaa.
Työskentelin:
Kesällä olin töissä Frankfurtissa toimistoapulaisena. Tehtäviini kuului mm. ottaa vastaan haukkuja auf deutsch kun en itse kyseistä runollista kieltä taida, mutta kehtasin silti vastata puhelimeen, ja hakea pomolleni läheisestä automarketista paistettuja papuja lounaaksi. Oli silti aika hauska työpaikka :D Muuten vain opiskelin ja oleilin.
Halusin:
Nähdä ja tehdä ja kokea ja matkailla ja juhlia. Olin levoton, enkä oikeastaan tiennyt ihan kamalan tarkasti, mitä halusin, mutta silti piti koko ajan tapahtua jotain. Haaveissa alkoi vihdoin siintää valmistuminen parin vuoden sisällä (ei kylläkään toteutunut…), jotta voisin asua yhdessä ranskikseni kanssa, eli jonkinlaista aikuistumista alkoi olla ilmassa. Ehkä siitä johtui myös paniikinomainen nuorena oleminen.
Pelkäsin:
Kuolemaa ja sairauksia. Ilmaston lämpenemistä ja maailmanloppua. Yksin jäämistä.
Nyt kun olen 25:
Asun:
VANHEMPIEN LUONA. Mua nolottaa joka kerta sanoa tämä :D Unelmissa siintää harva se päivä edes vähän omempi kämppä, jossa ei tarvitse stressata siitä, että äiti arvostelee kun vessa on vähän huonosti pesty. (Meidän äiti ei siis ikinä valita mulle mistään tällaisesta, mutta se siivoaa KOKO AJAN, ja mulla on koko ajan vähän huono omatunto, kun munkin ehkä pitäisi edes vähän enemmän.)
Olen:
Aika onnellinen ja enimmäkseen ihan tyytyväinen elämääni. Hiukan harmissani siitä, että näen ystäviäni ihan liian harvoin ja vetäydyn liikaa vain omiin oloihini, vaikka samaan aikaan haluaisin olla sosiaalisempi. Edelleen rakastunut (samaan tyyppiin :)). Stressaantunut ja samaan aikaan aika innoissani tulevaisuudesta. Ja (ta-ta-ta-TAA, paljastus) aika vauvakuumeinen…
Tärkeintä elämässä on:
Se että sekä minä että kaikki läheiset pysyvät mahdollisimman terveinä. Ettei tule ihan ylitsepääsemättömiä taloudellisia ongelmia. Että pärjään itse ja osaan olla aikuinen. Tärkeintä on Maxime ja Mauno ja mun perhe ja ihanat ystävät.
(25-vuotiaasta minusta ei oo juuri yhtään kuvaa! Tämän tärähtäneen otoksen räpsäisin viime viikon pyjamabileistä. Oli niin hyvät juhlat että tämä jäikin ainoaksi kuvatodisteeksi :D)
Työskentelen:
Oman alan töissä jo pian kolmatta vuotta! Viis siitä, että palkka on aika surkea eikä työaikaa lasketa… Toivon eteneväni urallani johonkin suuntaan sitten kun joskus valmistun, mutta nyt tämä on tyhjää parempi.
Haluan:
Muuttaa yhteen Maximen kanssa ja asettua aloilleni, missä tämä sitten ikinä tapahtuukaan. Sisustaa meidän yhteistä asuntoa. Tehdä oikeita töitä. Saada lapsia. Saada uusia ystäviä ja pysyä läheisenä nykyisten kanssa.
Pelkään:
Niitä samoja edelleen. Luulotautisuuden oon onnistunut viemään ihan uudelle tasolle, eikä maailmantuskakaan tahdo hellittää, vaikka tiedänkin, että olennaisempaa on se, mitä teen kuin se, mitä ajattelen.
*
Jos joku haluaa aikamatkailemaan, kommentoikoon niin annan mielivaltaisesti jonkin iän josta saa sitten kertoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti