Tein tänään kaikkien allergikkojen
painajais-smoothieta: mansikka-kiivi-banaania (no okei, en tiedä ketään
joka olis allerginen banaanille mutta noin niinku muuten). Sitten
tajusin että ne mansikat on BELGIALAISIA. Eli niistä voi saada noroviruksen.
Vatsaa väänsi mutta en silti pihiyttäni ja muutenkaan halunnut heittää
valmista tuotosta pois, joten join sen. Nyt en kykene keskittymään
mihinkään muuhun kuin miettimään mahdollisesti iskevää tautia. Kivaa
olla luulosairas!
Oon aina ollut tosi pelokas. Pienenä pelkäsin lähes hysteerisesti tulipaloja (ei mitään hajua miks just niitä), joten suunnittelin joka ilta pakoreitin ja harkitsin, ehdinkö etsiä vaatteita ja rahaa mukaan tosipaikan tullen. Myös laivalla nukkuminen oli ihan kamalaa Estonian uppoamisen jälkeen. Isi köytti meidät siskon kanssa yläpetiin niillä kuminauhoilla, jotta me ei pudottaisi, mutta mua pelotti, etten pääsisi niistä pois jos yöllä jos laiva uppoaisi ja pitäisi pelastautua. Voitte muuten kuvitella, mitkä olivat tuntemukseni laivamatkailua kohtaan Titanicin nähtyäni…
Poden myös kohtalaisen kovaa korkeanpaikankammoa. Ensimmäisen kerran kun isi vei meidät laskettelemaan joskus 90-luvun alkupuolella, se joutui kannattelemaan mua kainaloista koko matkan alas asti, koska multa valahti polvet veteläksi nähdessäni Mustavuoren rinteen koko komeudessaan edessäni. Ulisin kamalaa kohtaloani koko laskun ajan. Kamalat porvarivanhemmat - miks me ei voitu harrastaa jotain uintia vaikka…? Siskoni sen sijaan hurjasteli alas tekemättä yhtään käännöstä. Äiti sai melkein sydärin.
Jollain Puuhamaan keikalla kiipesin uhkarohkean pikkusisareni perässä johonkin sellaiseen telineeseen, missä kuljettiin köysiverkkoa pitkin ehkäpä kahden metrin korkeudessa. Pääsin ylös asti ihan ongelmitta, mutta ylhäällä se valtasi minut. Lamaannus, josta yhä kärsin joutuessani liian korkealle, vaaraan pudota. Pahinta on nähdä maa jossain kaukana jalkojensa alla, niin kuin sellaisissa kamalissa ritiläportaissa.
Lapsena pelkäsin myös vaikkapa merta ja merileviä, kastematoja, oravia, kaatopaikkojen kasvamista, hapen loppumista hengitysilmasta, jumalaa, hevosia (ja melkein kaikkia muitakin koiraa isompia eläimiä), maailmanloppua, vanhempien kuolemista, muuttamista sekä kaikkia pikkuötököitä paitsi ampiaisia. Näin muutamia mainitakseni.
Suurimmasta osasta näitä pelkoja (no hyvä on, ainakin osasta) olen sittemmin päässyt eroon, mutta kun maailman realiteetit ovat alkaneet valjeta, huolen- ja pelonaiheet ovat muuttuneet. Suurin osa peloista on sellaisia aika normaaleja ja pysyy terveen rajoissa, mutta luulosairaus riistäytyy aika ajoin käsistä.
Pelkään ihan järjettömästi kaikkia tarttuvia tauteja paitsi ehkä jotain perusflunssia. Salmonella, listeria, norovirus, MRSA (äiti on töissä sairaalassa), you name it - I know all about it… Sitten pelkään myös sellaisia ei-tarttuvia ja joku voisi ehkä sanoa että tämänikäiselle jokseenkin epätodennäköisiä juttuja kuin sydänkohtaus, keuhkoveritulppa ja aivohalvaus. Ja kun sanon että pelkään, tarkoitan sellaista menetän-yöuneni-pelkoa. Olen koko ajan aavistavinani kipuja jossain päin kroppaa, ja joka ikinen kolotus tuntuu potentiaalisesti kuolemanvaaralliselta.
Tietenkin terveydestä on ihan hyväkin huolehtia, mutta koen että tämä alkaa jo häiritä mun elämää. Puhumattakaan siitä, että stressaan siitä, että stressaan ja stressihän kuulemma on vaarallisempaa sydämelle kuin esim. lihavuus tai tupakointi!
En jaksaisi koko ajan miettiä, voinko juoda vielä yhden kupin kahvia, vai nouseeko verenpaine liikaa. Tai stressata siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi usein lenkillä. Tai siitä, miten yliopistoruokalan salaatit on valmistettu. Tai siitä, kuka on koskenut vessan ovenkahvaan/ bussin tankoon/ rappusten kaiteeseen mua ennen, ja minkä tartunnan siltä saan.
Välillä tuntuu, että järki lähtee, kun huolehdin asioista joita ei oo olemassakaan! Parempaakin käyttöä aivokapasiteetilleni nimittäin olisi.
Se yllämainittu korkeanpaikankammo elää ja voi hyvin. Se nyt ei ehkä niin haittaa elämää, vaan koen että on pikemminkin tervettä itsesuojeluvaistoa pelätä jyrkänteen reunalla. Mutta Grenoblessa asuessa sain kuitenkin huomata, että en voi tehdä ihan kaikkea haluamaani tämänkään pelon vuoksi.
Laskettelu (jota olen oppinut harrastamaan ihan omin jaloin sen ensimmäisen vähän epäonnisen kokemuksen jälkeen) on yksi harvoista vuoristolajeista, joita voin vaellusten lisäksi harrastaa, mutta sekin voi olla vähän haastavaa jos esim. pelkää hississä niin hillittömästi ettei voi pitää silmiä auki koko nousun aikana. Myös mustia rinteitä on syytä välttää, koska liian jyrkässä ja pitkässä rinteessä The Lamaannus iskee. Silleen, että kaikki raajat muuttuu keitetyksi spagetiksi ja maailma alkaa keinua. Yritä siinä sitten kääntyillä kohtalaisen vaativassa maastossa. Kun rinteet voi siellä tosiaan olla niin jyrkkiä ettei kävellenkään laskeutuminen ole oikein mahdollista ja toisaalta pyllymäkeä laskiessa voisi käydä ihan todella huonosti.
Näissä alemmissa kuvissa näkyy Grenoblen via ferrata -radan alku. Grenoblessa on paljon tällaisia urheilumahdollisuuksia, joihin monet nuoret ja vähän vähemmänkin nuoret menee viettämään aikaa viikonloppuisin. Kiipeilyä, kalliolaskeutumista, via ferrataa, riippuliitämistä jne. Haluaisin (tai siis halusin) voida osallistua, koska ne kaikki näyttää niin kivoilta, mutta en vaan jotenkin usko omiin kykyihini. Muahan alkaa tosiaan huimata jopa Pyynikin näkötornissa, joka on huikeat 26 metriä korkea. Kauhulla mietin sitä, että meidän Brysselin asunto on 8. kerroksessa. En varmaan uskalla koskaan katsoa ikkkunasta ulos tai mennä terassin kaiteen lähellekään!
Jotain siedätyshoitoa olisi varmaan syytä harrastaa sekä luulotaudin että korkeanpaikankammon selättämiseksi, mutta en oikein keksi mitään tarpeeksi vähän pelottavaa. Olisko jotain vinkkejä?
* Näillä sanoilla kuulemma ilmaisin pelkoni joskus silloin kultaisella 80-luvulla.
Oon aina ollut tosi pelokas. Pienenä pelkäsin lähes hysteerisesti tulipaloja (ei mitään hajua miks just niitä), joten suunnittelin joka ilta pakoreitin ja harkitsin, ehdinkö etsiä vaatteita ja rahaa mukaan tosipaikan tullen. Myös laivalla nukkuminen oli ihan kamalaa Estonian uppoamisen jälkeen. Isi köytti meidät siskon kanssa yläpetiin niillä kuminauhoilla, jotta me ei pudottaisi, mutta mua pelotti, etten pääsisi niistä pois jos yöllä jos laiva uppoaisi ja pitäisi pelastautua. Voitte muuten kuvitella, mitkä olivat tuntemukseni laivamatkailua kohtaan Titanicin nähtyäni…
Poden myös kohtalaisen kovaa korkeanpaikankammoa. Ensimmäisen kerran kun isi vei meidät laskettelemaan joskus 90-luvun alkupuolella, se joutui kannattelemaan mua kainaloista koko matkan alas asti, koska multa valahti polvet veteläksi nähdessäni Mustavuoren rinteen koko komeudessaan edessäni. Ulisin kamalaa kohtaloani koko laskun ajan. Kamalat porvarivanhemmat - miks me ei voitu harrastaa jotain uintia vaikka…? Siskoni sen sijaan hurjasteli alas tekemättä yhtään käännöstä. Äiti sai melkein sydärin.
Jollain Puuhamaan keikalla kiipesin uhkarohkean pikkusisareni perässä johonkin sellaiseen telineeseen, missä kuljettiin köysiverkkoa pitkin ehkäpä kahden metrin korkeudessa. Pääsin ylös asti ihan ongelmitta, mutta ylhäällä se valtasi minut. Lamaannus, josta yhä kärsin joutuessani liian korkealle, vaaraan pudota. Pahinta on nähdä maa jossain kaukana jalkojensa alla, niin kuin sellaisissa kamalissa ritiläportaissa.
Lapsena pelkäsin myös vaikkapa merta ja merileviä, kastematoja, oravia, kaatopaikkojen kasvamista, hapen loppumista hengitysilmasta, jumalaa, hevosia (ja melkein kaikkia muitakin koiraa isompia eläimiä), maailmanloppua, vanhempien kuolemista, muuttamista sekä kaikkia pikkuötököitä paitsi ampiaisia. Näin muutamia mainitakseni.
Suurimmasta osasta näitä pelkoja (no hyvä on, ainakin osasta) olen sittemmin päässyt eroon, mutta kun maailman realiteetit ovat alkaneet valjeta, huolen- ja pelonaiheet ovat muuttuneet. Suurin osa peloista on sellaisia aika normaaleja ja pysyy terveen rajoissa, mutta luulosairaus riistäytyy aika ajoin käsistä.
Pelkään ihan järjettömästi kaikkia tarttuvia tauteja paitsi ehkä jotain perusflunssia. Salmonella, listeria, norovirus, MRSA (äiti on töissä sairaalassa), you name it - I know all about it… Sitten pelkään myös sellaisia ei-tarttuvia ja joku voisi ehkä sanoa että tämänikäiselle jokseenkin epätodennäköisiä juttuja kuin sydänkohtaus, keuhkoveritulppa ja aivohalvaus. Ja kun sanon että pelkään, tarkoitan sellaista menetän-yöuneni-pelkoa. Olen koko ajan aavistavinani kipuja jossain päin kroppaa, ja joka ikinen kolotus tuntuu potentiaalisesti kuolemanvaaralliselta.
Tietenkin terveydestä on ihan hyväkin huolehtia, mutta koen että tämä alkaa jo häiritä mun elämää. Puhumattakaan siitä, että stressaan siitä, että stressaan ja stressihän kuulemma on vaarallisempaa sydämelle kuin esim. lihavuus tai tupakointi!
En jaksaisi koko ajan miettiä, voinko juoda vielä yhden kupin kahvia, vai nouseeko verenpaine liikaa. Tai stressata siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi usein lenkillä. Tai siitä, miten yliopistoruokalan salaatit on valmistettu. Tai siitä, kuka on koskenut vessan ovenkahvaan/ bussin tankoon/ rappusten kaiteeseen mua ennen, ja minkä tartunnan siltä saan.
Välillä tuntuu, että järki lähtee, kun huolehdin asioista joita ei oo olemassakaan! Parempaakin käyttöä aivokapasiteetilleni nimittäin olisi.
Se yllämainittu korkeanpaikankammo elää ja voi hyvin. Se nyt ei ehkä niin haittaa elämää, vaan koen että on pikemminkin tervettä itsesuojeluvaistoa pelätä jyrkänteen reunalla. Mutta Grenoblessa asuessa sain kuitenkin huomata, että en voi tehdä ihan kaikkea haluamaani tämänkään pelon vuoksi.
Laskettelu (jota olen oppinut harrastamaan ihan omin jaloin sen ensimmäisen vähän epäonnisen kokemuksen jälkeen) on yksi harvoista vuoristolajeista, joita voin vaellusten lisäksi harrastaa, mutta sekin voi olla vähän haastavaa jos esim. pelkää hississä niin hillittömästi ettei voi pitää silmiä auki koko nousun aikana. Myös mustia rinteitä on syytä välttää, koska liian jyrkässä ja pitkässä rinteessä The Lamaannus iskee. Silleen, että kaikki raajat muuttuu keitetyksi spagetiksi ja maailma alkaa keinua. Yritä siinä sitten kääntyillä kohtalaisen vaativassa maastossa. Kun rinteet voi siellä tosiaan olla niin jyrkkiä ettei kävellenkään laskeutuminen ole oikein mahdollista ja toisaalta pyllymäkeä laskiessa voisi käydä ihan todella huonosti.
Näissä alemmissa kuvissa näkyy Grenoblen via ferrata -radan alku. Grenoblessa on paljon tällaisia urheilumahdollisuuksia, joihin monet nuoret ja vähän vähemmänkin nuoret menee viettämään aikaa viikonloppuisin. Kiipeilyä, kalliolaskeutumista, via ferrataa, riippuliitämistä jne. Haluaisin (tai siis halusin) voida osallistua, koska ne kaikki näyttää niin kivoilta, mutta en vaan jotenkin usko omiin kykyihini. Muahan alkaa tosiaan huimata jopa Pyynikin näkötornissa, joka on huikeat 26 metriä korkea. Kauhulla mietin sitä, että meidän Brysselin asunto on 8. kerroksessa. En varmaan uskalla koskaan katsoa ikkkunasta ulos tai mennä terassin kaiteen lähellekään!
Jotain siedätyshoitoa olisi varmaan syytä harrastaa sekä luulotaudin että korkeanpaikankammon selättämiseksi, mutta en oikein keksi mitään tarpeeksi vähän pelottavaa. Olisko jotain vinkkejä?
* Näillä sanoilla kuulemma ilmaisin pelkoni joskus silloin kultaisella 80-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti